Valitusten strategiaa 4: Omat priorisointini

“En ole tyytyväinen omaan mielipiteeseeni, mutta inhorealistisesti katsoen se on vähiten huono vaihtoehto.”

Edellisissä osissa (Osa 1, Osa 2, Osa 3) peräänkuulutin ympäristöväeltä selkeitä prioriteetteja siitä, mitkä riskit ovat kaikkein tärkeimpiä vastustaa, ja mitkä tuhot on realistisesti syytä hyväksyä. Ympäristöliikkeessä tällaisen listan esittäminen voi olla hieman räjähdysherkkää, koska helposti lähdetään siitä, että mitään kompromissejä ei saisi tehdä. Oli miten oli, tämä lista on tämän hetken henkilökohtainen mielipiteeni, ja luultavasti vielä elää kun tieto kasvaa.

• Pohjavedet. Erittäin tärkeä. Ilman puhdasta vettä sekä ihmisen että luonnon elämä muuttuu helvetiksi. Kerran pilattu pohjavesi ei välttämättä palaa kuntoon vuosikymmeniin, jos milloinkaan. Pohjavesiä uhkaavia hankkeita tulisi vastustaa vahvasti.

• Pintavesien rehevöityminen. Tärkeä. Linkittyy osittain pohjavesiin. Turmeltuneita maa-alueita on mahdollista ennallistaa, vesialueita käytännössä ei. Esimerkiksi Päijänteen turmeltuminen tekisi koko Helsingin elämisestä varsin tukalaa. Suomen oloissa rehevöityminen on ehkä suurin pintavesien uhka, joten typen oksidien päästöjä tulisi kontrolloida. Typen oksidien päästömääriä ei ole saatu tiputettua niin nopeasti kuin pitäisi.

• Raskasmetallit. Tärkeä. Näillä ei ole mitään pätevää syytä olla luonnossa, eikä niille ole poistumismekanismia. Määrät ovat pienentyneet merkittävästi, mutta silti juuri päästöjen peruuttamattomuus tarkoittaa, että tasossa pitäisi päästä niin lähelle nollaa kuin mahdollista.

• Pienhiukkaset. Suomen oloissa vähemmän tärkeä. Nämä ovat suoraan ihmisten terveyttä koskevia asioita, ja määrät kasvavat pikemmin kuin pienenevät. Toisaalta Suomen ilma sinällään (autoteiden ulkopuolella) on ehkä Euroopan puhtainta. Parannuksia kannattaa tehdä missä voidaan, mutta suhteellinen lisähyöty pienenee koko ajan. (Tämä on kuitenkin aihe, jossa mielipiteeni on epävarmoin. En ole varma, mihin kohtaan pienhiukkaset itse asiassa pitäisi priorisoida).

• Pintavesien happamoituminen. Vähemmän tärkeä, panokset muualle. Rikkidioksidin määrää on jo saatu tippumaan merkittävästi, joten happamoituminen ei ole aivan niin kriittinen asia kuin vaikkapa 80-luvulla. Kerrankin on siis saatu aikaan merkittävää parannusta, mikä tarkoittaa että lisäpanokset kannattaisi tällä hetkellä panna muualle.

• Dioksiinit. Ei ollenkaan tärkeä, panostettu riittävästi. Nämä ovat lähes yhtä vaarallisia kuin raskasmetallit, mutta hajoavat kuitenkin jossakin vaiheessa. Lisäksi niitä on jo saatu vähennettyä rajusti. Suomen kannalta erityisen ongelmallista on se, että pienpoltto saunoissa ja takoissa alkaa olla merkittävä ellei merkittävin lähde, ja sille on vaikea tehdä mitään. Vaikka näillä myrkyillä siis on merkitystä, tärkein työ on tehty jo 80-90-luvuilla.

Ilmaston lämpeneminen menee näiden kaikkien yläpuolelle ja toisaalta ulkopuolelle. Sitä ei kertakaikkiaan enää pysäytetä vastustamalla, vaan toimimalla. Se on myös asia joka ratkeaa vain merkittävillä teknologisilla innovaatioilla ja epäperinteisellä ajattelulla.

Siksi olenkin päätymässä eri puolelle kuin “normaalit” ympäristönsuojelijat: ydinvoima on nopein ja ehkä ainoa ratkaisu 10-20 vuoden aikaskaalassa. Energiansäästöön tulee pyrkiä, mutta kehittyvät maat eivät tule hiilenpolttoa vähentämään, päinvastoin paine kasvaa koko ajan (ks esim WRI: maailmassa on suunnitteilla 1200 hiilivoimalaa, lähinnä Kiinassa ja Intiassa).

Koska 10-20 vuoden skaala on ilmaston lämpenemisen kannalta kriittinen, ydinvoimaa tulisi juuri nyt rakentaa ympäri maailmaa maksimaalinen määrä, myös kehittyviin maihin. Tämä ei ole kannanotto ydinvoiman puolesta, vaan toteamus että muut vaihtoehdot ovat vielä paljon huonompia.

Jos ydinvoimaa rakennetaan muualle, sitä täytyy olla valmis rakentamaan myös omalle takapihallemme, Eurooppaan ja Suomeen. Tämäkään ei ole kannanotto uuden ydinvoimalan puolesta, vaan toteamus että ydinvoiman kannattajan olisi tekopyhää vastustaa sitä. Uusia Fukushimoja tapahtuu silloin väistämättä, mutta ikävästi sanottuna se on hinta joka on pakko hyväksyä. En ole tyytyväinen omaan mielipiteeseeni, mutta inhorealistisesti katsoen se on vähiten huono vaihtoehto.

Muiden listat näyttäisivät luultavasti hyvinkin erilaisilta. Pahaa vain pelkään, että useimmilla ei tällaista listaa ole, eivätkä he halua sellaista tehdä. On ahdistavaa suostua siihen, että joutuu aiheuttamaan toisenlaista tuhoa, jos haluaa välttää yhdenlaista tuhoa. On paljon suoraviivaisempaa (ja myös johdonmukaista) vastustaa kaikkea tuhoamista.

Asenne on inhimillisesti ajatellen ymmärrettävä, ennen muuta sellaisilla jotka ovat taistelleet jo kauan. Se on silti väärä.

 Muita ympäristöriitoihin liittyviä kirjoituksia: Vastakkainasettelut.