“Painotan tuossa tuota termiä ”rakkaudella pöyhitty”. Tarpeeksi kovalla vaivalla Kainuussa saataisiin kasvamaan vaikka yksittäinen banaanipuu, jos sitä vaalittaisiin hellyydellä. Sen sijaan toimivaa banaaniplantaasia Kainuuseen ei pystytä tekemään. Luonto estää.”
Tämä kirjoitus on julkaistu Uuden Suomen blogissani 25.10.2013.
Eilisessä kirjoituksessa esitin kyynisiä näkemyksiä Talvivaaran prosessista. Mutta entäpä jos olenkin väärässä? Mitä jos Talvivaaralla onkin mittaustuloksia, jolla se voi näyttää että bioliuotus ja suljettu kierto onkin saatu toimimaan? Muuttaako se tilannetta radikaalisti?
Ei. Yksittäinen mittaus ei kerro vielä mitään. Talvivaaran itsensä teettämä konsulttiselvitys (SRK consulting 2013) toteaa, että vaatii 2-3 vuotta, ennen kuin voi sanoa toimiiko bioliuotus.
Kuvassa 1 on päivitetty versio eilen esittämästäni kaaviokuvasta, joka kuvaa karkeasti tämän hetken prosessia (alkuperäistä kritisoitiin sekavaksi ja osin puutteelliseksi, tätä on selvennetty).
Talvivaaran varsinaisesti toivoma prosessi on äärimmäisen herkkä kaikille häiriöille. Tiivistetysti, alkuperäinen idea oli, että neutralointia ei tarvita, jolloin ei muodostu liukenevia suolojakaan. Tämä taas perustuu siihen toiveeseen, että rikkihappo ja muut malmissa olevat materiaalit saataisiin kasoissa muuttumaan sopiviksi aineiksi, joilla on sopivia ominaisuuksia.
Näistä ehkä tärkein mineraali olisi jarosiitti, jossa on mm kaliumia, rautaa, ja rikkiä. Tällä päästäisiin eroon myös rautaongelmasta, joka on ollut merkittävä päänsärky. Malmissa oleva rauta hidastaa nikkelin liukenemista. Jarosiitin käytöstä löytyy ainakin yksi Geologian tutkimuslaitoksen vuonna 2001 tekemä raportti. Raportti on melko ylimalkainen, mutta se selviää, että kiteytyäkseen jarosiittii vaatii hyvinkin tiukat olosuhteet (pH alle 2.5, sulfaaattia yli 3000 mg/l).
Lämpötilatarpeista ei ole tietoa, eikä siitä miten herkästi jarosiitti liukenee takaisin jos esimerkiksi sulfaattipitoisuus laskeekin liian matalaksi. Ei myöskään ole tietoa, onko prosessi herkkä jollekin sellaiselle aineelle tai ilmiölle, jota ei nyt tajuta (rautaongelmahan tuli yllätyksenä). On myös epäselvää, aiheuttaako kiteytyminen paakkuuntumisongelmia kasassa.
Mutta otetaan positiivinen asenne: jos tuo kiteytysprosessi todella toimisi, se ratkaisisi monta ongelmaa. Silloin vesiä voidaan todellakin kierrättää kasoissa, ja ainakin tiettyyn rajaan saakka tilanne vain paranee mitä enemmän sulfaatteja liuokseen kerääntyy. Koska jarosiitti on melko stabiilia ainetta ja muutenkin harmitonta, sen voidaan yksinkertaisesti antaa kerääntyä malmin sekaan sekundäärikasassa. Kun kasan nikkeli on kulutettu loppuun, jäännös voidaan loppusijoittaa sellaisenaan. (Tosin toisen vuoden 2010 raportin mukaan sulfaattipitoisuudet olisivat silti niin korkeita, että tämä jäännös on ongelmajätettä)
Olen valmis uskomaan, että tuontyyppinen prosessi on saatu toimimaan laboratiorio-olosuhteissa, luultavasti jopa Talvivaaran pienemmän skaalan kenttäkokeisssa (joista kuitenkin on lähes mahdotonta löytää mitään julkaistua materiaalia). Suunnilleen noin se on saattanut jopa toimia Talvivaarassa vuoteen 2009 saakka, ennen kuin tuotanto pääsi varsinaisesti vauhtiin. Rautaongelma muutti kuitenkin tilanteen nopeasti. Mutta rautaongelmakin saattaisi olla ratkaistavissa, ovelalla kemialla.
Mikä siis tökkii? Luonto. Laboratoriotesteissä kaikki mahdolliset olosuhteet pidetään vakioina. Pienen skaalan kenttäkokeissakin olot pidetään mahdollisimman vakioina, jotta nähdään olennaiset piirteet prosessista. Kukaan ei väitä, että näitä kokeita olisi mitenkään vääristelty. Luultavasti tulokset ovat olleet juuri niin hyviä kuin on väitetty.
Sen sijaan niillä tuloksilla ei ole mitään tekemistä varsinaisen teollisen kaivostoiminnan kanssa, missä hehtaarien suuruiset kasat ovat avoimen taivaan alla.
Marraskuun 2012 allasvuodon jälkeen pengoin läpi Talvivaaran riskinhallintadokumentteja. Käsittämätöntä kyllä, missään ei nähtävästi ollut otettu huomioon sellaista mahdollisuutta, että Kainuussa voisi sataa (Zygomatica: Talvivaara 1). Vuosien 2013-2014 riskienhallinta perustuu hartaaseen toiveeseen, että ”seuraavien vuosien sademäärä vastaa keskimääräistä tasoa.” (Zygomatica: Talvivaara 2). Vuoden 2013 alussa yritin hahmotella, mihin tämä pieni unohdus on johtanut (Zygomatica: Talvivaara 4); sen jälkeen on kyllä osoittautunut, että ongelmat ovat olleet vielä paljon syvemmällä.
Tuohon asenteeseen ongelma joka tapauksessa tiivistyy. Talvivaara on rakentanut Kainuuseen ”biologisen prosessin”, joka ei ollenkaan ota huomioon sitä että sää ja ilmasto vaikuttavat rajusti juuri biologiaan. (Tässä tapauksessa ne vaikuttavat luultavasti myös kemiaan, koska prosessi on niin herkkä ja kokeellinen).
Vaikka yhtiö näyttäisi mitä tahansa mittaustuloksia, niillä ei ole tässä vaiheessa mitään merkitystä. Yhtiö on omassa blogissaan näyttänyt alustavia tuloksia lupaavasta lämpötilan kehityksestä (Kuva 2). Yhdessä kasassa on ollut lupaavaa nousua, muissa heikompaa. Tulokset eivät todennäköisesti ole mitenkään vääristeltyjä. Ne osoittavat tilanteen yhdessä tietyssä rakkaudella pöyhityssä tarkkaan kontrolloidussa kasassa yhden tietyn kuivan kesän jälkeen.
Painotan tuossa tuota termiä ”rakkaudella pöyhitty”. Tarpeeksi kovalla vaivalla Kainuussa saataisiin kasvamaan vaikka yksittäinen banaanipuu, jos sitä vaalittaisiin hellyydellä. Sen sijaan toimivaa banaaniplantaasia Kainuuseen ei pystytä tekemään. Luonto estää.
Jo omankin selvityksensä perusteella Talvivaara voi oikeasti arvioida toimivuuttaan vasta ehkä vuonna 2015 tai 2016. Tällöinkin tiedetään vain se, miten prosessi toimii sellaisella säällä, mikä näinä vuosina sattuu olemaan. Jos joskus myöhemmin sataa kaatamalle (tai on kuivaa, tai kylmää, tai kuumaa) emme voi tietää mitä tapahtuu. Jos prosessi toimii vain erittäin kontrolloiduissa olosuhteissa ja on herkkä kaikille säähäiriöille, Kainuu on jokseenkin toivoton paikka sille.
