Hyvin poikkeuksellisesti otamme tällä kertaa blogiin vieraskynäkirjoituksen. Teemu Huhta (LinkedIn) oli haastateltavana TV 1:n Vaalien välissä-keskusteluohjelmassa (nähtävissä kuukauden ajan Yle Areenassa; Huhdan haastattelu on aivan alussa ). Hän on lähes ainoa koulutettu työtön, joka on uskaltanut televisiossa esiintyä työttömänä.
Huhta on tuhannen työhakemuksen mies. Tutustuimme työnhakukurssilla, ja hänen pitkän kaavan mukainen elämäntarinansa on sen verran brutaali ja koherentti, että halusin julkaista sen täällä.
Tarinalla on pituutta, mutta se ei ole mikään jäsentymätön “työttömän vuodatus”. Päinvastoin, se on varsin murhaava kuvaus siitä, miten systeemi jauhaa. Ja jauhaa. Ja jauhaa.
Lisää näkemyksiä työttömyydestä täällä. Kuva: Marfis75
TUHANNEN TYÖHAKEMUKSEN MIES, OMIN SANOIN
Olen 36-vuotias mies pieneltä paikkakunnalta Kaakkois-Suomesta. Kasvoin työläisperheessä, omasta mielestäni rikkaan lapsuuden ja nuoruuden. Harrastin isäni kanssa motocrossia, kalastusta ja veneilyä. Minulla oli kaikkea mitä tarvitsin ja tein töitä sen eteen mitä halusin. En koe jääneeni mistään paitsi.
Mitä työ minulle tarkoittaa?
Jo nuorena opin arkiasioiden hoitamisen, sillä molemmat vanhempani olivat vuorotöissä. Se myös tarkoitti toisina vuosina yksinäisiä jouluja. Varhain opin myös työnteon tärkeyden. En saanut kaikkea mitä halusin vaan jouduin tekemään töitä ja säästämään pitkänkin ajan saadakseni haluamani. Näin työnteosta muodostui mieleeni terve kuva oleellisena osana elämää; sekä itsensä toteuttamisvälineenä että keinona rahoittaa arjen asioita kuin myös vapaa-aikaa.
Näistä taustoista lähtöisin teinkin yläasteen yhdeksännellä luokalla (1994) suunnitelman elämälleni: neljässä vuodessa suoritan ammattikoulu-lukion + vuodessa armeijan + neljässä vuodessa ammattikorkean. Näiden jälkeen oli tarkoitus ”valloittaa maailma”- tai ainakin siltä se tuntui kun viimein 25-vuotiaana valmistuin insinööriksi ja pääsin kouluputkesta ulos (2003).
Alku aina vaikeaa
En osannut aavistaa miten hankalaa työnsaanti vastavalmistuneena insinöörinä (2003, hakeminen alkoi) oikein oli. Tavoite selkeänä mielessäni en huomannut vihjeitä siitä edes silloin kun kesätöitä oli vaikea löytää. Oli suorastaan mahdotonta päästä kesäksi töihin alalle, jota opiskelin.
Kun silloisella tyttöystävälläni (nykyisellä vaimolla) ja minulla ei kummallakaan ollut töitä tiedossa valmistumisen jälkeen, päätimme suunnata Lounais-Suomeen, jossa tyttöystävälläni oli opiskelupaikka yliopistoon. Itsekin ajattelin, että suuremmassa kaupungissa olisi paremmat mahdollisuudet työllistyä.
Taakse jäi sekä ihmissuhteet että niiden kautta mahdollisuus verkostoitua ja työllistyä. Kului puolitoista vuotta aktiivista työnhakua ja satunnaista haastatteluihin pääsemistä kunnes pääsin te-keskuksen järjestämään Korkeasti Koulutettujen Kehittämisohjelmaan (2004, 180 hakemusta). Tuolla opeteltiin sitten työnhaun taitoja, työhaastattelutilanteita, itsensä markkinointia, esiintymistä, hakemusten kirjoittamista jne.
Alhaalta lähdetään
Noihin aikoihin Nokia oy järjesti Rekry200-kampanjan jonne TE-keskus minut kesken tuon kurssin ohjasi. Työhaastattelussa rekrytoinneista vastaava henkilö kyseli minulta toistuvasti, että olenko varmasti ymmärtänyt, että he hakevat tuotantotyöntekijöitä ja sinä olet insinööri? Vakuuttelin ymmärtäväni tilanteen ja kerroin olevani työhaluinen. Sainkin työpaikan tuotannosta (2005, 240 hakemusta). Työtä tein vuoden verran 7,5€/h aloituspalkalla.
Vuoden aikana hain talon sisällä 52 työpaikkaa ja pääsin kahteen haastatteluun. Toinen oli Espoossa ja toinen Salossa, jossa siis jo olin jo töissä tuotannossa. Salon paikka kiinnosti enemmän sillä se oli varaston työnjohtajan paikka. Ajattelin olevani vahvoilla kun sattumoisin minulla oli varastoalan insinöörin koulutus. Tehtävään kuitenkin valittiin toisen vuoden sähkötekniikan insinööriopiskelija. Yllätys ei ollut siinä vaiheessa enää suuri kun valitulla henkilöllä oli sama sukunimi kuin silloisella tuotantopäälliköllä…
Hankaluudet alkavat
Vuoden verran jaksoin töissä kunnes terveys petti vuorotöistä aiheutuviin haittoihin. Kun nukkuminen muuttui mahdolliseksi vain lääkkeiden avulla katsoin parhaaksi sanoutua irti työstäni (2006, 320 hakemusta), sillä mikään työ ei mielestäni ole sentään terveyden menettämisen arvoinen.
Irtisanoutumiseni johdosta tipuin tyhjän päälle ja sain TE-toimistolta 3 kk:n karenssin kun vuorotyön aiheuttama krooninen unettomuus ei ollut riittävän pätevä syy sanoutua irti vakituisesta työsuhteesta.
Jälleen kului puoli vuotta tuloksetonta työnhakua ja haastatteluja kunnes päätin, että nyt tarvitsen isompaa muutosta. Hain ja pääsin Turun ammattikorkeaan autopuolelle opiskelemaan (2006, 370 hakemusta, tässä vaiheessa usko työllistymiseen hiipui ja motivaatio hakemusten tarkan määrän tallentamiseen katosi. Luvut tästä eteenpäin ovat noin-arvoja).
Tein itselleni opintosuunnitelman, jonka myötä olisin puolessatoista vuodessa valmistunut autotekniikan insinööriksi. Sain puolet opintoviikoista hyväksytettyä edellisestä insinöörin tutkinnostani ja kaikki näyttikin valoisalta kunnes karu todellisuus iski vastaan. Kymenlaakson ammattikorkeassa totuin siihen, että lukujärjestys on sama koko periodin ajan ja näin pystyin helposti täyttämään oman lukujärjestykseni myös eri vuosikurssien luennoilla. Turun ammattikorkeassa lukujärjestys ja opetusluokat vaihtuivat viikoittain mikä tarkoitti minun opintosuunnitelmallani n 1-5 oppitunnin päiviä seuraavat kolme ja puoli vuotta. Eli en olisi valmistunut käytännössä yhtään nopeammin kuin lukiosta/ammattikoulusta tulleet nuoret. Tämän johtopäätöksen myötä päätin lopettaa koulun kesken muutaman kuukauden päästä.
Uuteen alkuun?
Onnekseni pääsin muutaman kuukauden jälkeen te-keskuksen työvoimakoulutukseen, jossa kouluttauduin teknisen alan työnjohtotehtäviin (2006, 400 hakemusta). Koulutus oli hyvin mielenkiintoinen ja paikkasi mielestäni ammattikorkean vajavaista johtajakoulutusta. Koulutuksessa oli kaksi kuukautta teoriaa jonka jälkeen mentiin itse hankittuun harjoittelupaikkaan oppimaan työntekoa 9€:n päiväpalkalla. Koulutuksen ja harjoittelun hoidin kiitettävin arvosanoin, mutta palkkatyötä en vieläkään saanut.
Aikaa kului jälleen puoli vuotta kun viimein työnhaku tärppäsi. Sain vakituisen työpaikan suunnittelutoimistosta (2008, 500 hakemusta). Aikaa insinööriksi valmistumisesta oli kulunut viisi vuotta. Työhakemuksia olin tässä vaiheessa siis laittanut himpun alle 500 ja olin päässyt n. 60:een työhaastatteluun. Tarkkaa määrää en enää muista.
Epäluulot alkavat
Olin yhtä aikaa innostunut kun viimein pääsin kunnon töihin ja samalla hyvin hämmästynyt kuinka suuressa kaupungissa, missä kaikki on kalliimpaa maksettiin insinööritason töistä vain 2000€:n kuukausipalkkaa. Olin saanut saman verran palkkaa kesätöistä sähköasentajaksi valmistumiseni jälkeen (1997) ja aikaa tuosta oli vierähtänyt jo 11 vuotta. Entisenä järjestöaktiivina otin yhteyttä insinööriliittoon tiedustellakseni asian laillisuutta ja hämmästyin kun todettiin ettei ylemmillä toimihenkilöillä ole minimipalkkoja. Kuitenkin Insinööriliitolla on alkupalkkasuositukset, jotka olivat 2600€/kk vastavalmistuneelle. Ilmeisesti suosituksia ei tarvitse noudattaa saati edes seurata. Ajattelin kuitenkin, että on tärkeämpää päästä töihin ja sitä kautta näyttää kykynsä ja jossakin vaiheessa neuvotella palkka kohdalleen.
Minulle kuitenkin selvisi puolen vuoden työssäolon jälkeen työpaikan ilmapiiriongelmat. Esimiehen kannustuspuheet käsittivät lähinnä sen että olemme laiskoja emmekä ole oikeutettuja kommunikoimaan kollegojen kesken työn lomassa. Kahden ja puolen vuoden aikana työpaikan ilmapiiriä tutkittiin konsernin taholta kolme kertaa, ongelmat kirjattiin ylös, mutta kertaakaan asian korjaamiseksi ei tehty mitään. Samaan aikaan kävin läpi seitsemät YT-neuvottelut.
Kaikkea ei kestä
Joka kierroksella vältyin lomautuksilta ja potkuilta, mutta sain kuitenkin havaita kuinka porukan työmoraali alkoi hiipua ja kollegat vaihtoivat maisemaa. 2,5 vuoden aikana 60% työntekijöistä lähti, mikä tarkoitti myös sitä että työt jaettiin jäljelle jääneiden kesken. Kun kollegani kanssa tehtiin kahdestaan 7 ihmisen työt, loppui minulta viimein voimat. Kolme päivää tuijotin näyttöä saamatta nostettua käsiäni näppäimistölle, tajusin viimein etten ole kunnossa ja lähdin työterveyteen.
Diagnoosini oli: työuupumuksesta johtuva ”burn out”-tyyppinen vaikea masennus. Kuukaudeksi sairauslomaa ja lääkitys sekä kerran viikossa juttelu psykologin kanssa. Siinä oli resepti vaivaan. Ja se auttoikin, tosin vain hetken.
Kun työpaikalla ei mikään muuttunut ja työntekijöitä ei voitu palkata lisää YT-neuvottelujen johdosta; oli työtahti ja -kuorma edelleen liian suuri henkilöresursseihin nähden. Reilu puoli vuotta jaksoin, sitten jäin uudestaan sairauslomalle. Loman aikana tervehdyin sen verran, että ymmärsin etten voi jatkaa tällaista työtä, joten sanouduin irti (2010, hakeminen jatkuu).
Jälleen TE-keskus muisti minua karenssilla kun ei ollut pätevää syytä sanoutua irti vakituisesta työsuhteesta, vaikka minulla oli lääkärintodistus siitä, että työ on sairastuttanut minut työkyvyttömäksi toistaiseksi.
TE-keskuksen lausunnon mukaan lääkärintodistuksessa ei otettu kantaa minun tulevaisuuden työkykyyn, siksi sain karenssin, johon ei ollut valitusoikeutta. En tiedä kenenkään omistavan sellaista kristallipalloa, joka osaisi kertoa sairastuneen paranemisnopeuden saati tai tulevaisuuden työkyvyn sairauden jäljiltä.
Taas uuteen alkuun, ja loppuun
Burnoutista toipumisprosessi oli yhä kesken ja aikaa oli kulunut puolitoista vuotta kun katsoin toipuneeni sen verran, että hain ja pääsin uraohjaukseen (2011, 600 hakemusta). Siellä opin jälleen työnhakuun liittyviä asioita sekä esiintymistä että itsevarmuutta. Uraohjauksessa huomioni kiinnittyi eritoten siihen kuinka muut kurssilaiset olivat vastaavanlaisia ihmisiä kuin minäkin. Normaaleja, kouluja käyneitä, asiansa hyvin hoitaneita ihmisiä, jotka vain olivat YT-lotossa voittaneet tyhjän arvan. Näin heidät jätettiin polun varteen eikä kukaan enää tuntunut huolivan heitä työelämän kyytiin.
Uraohjauksen jälkeen hain työvoimakoulutukseen suunnittelualalle (2012, 700 hakemusta), jotta pääsisin hieman erilaisempiin tehtäviin kuin mistä sairastuin. Kaksi kuukautta menikin ihan hyvin kunnes jälleen työharjoittelussa 9€ päiväpalkalla alkoi työkuorma ja vaatimukset kasvamaan niin paljon, että toimintakykyni lamaantui täysin. En siis ollut vieläkään täysin parantunut.
Mikä meni pieleen?
Kun vertaan itseäni ja työkuntoani siihen millainen olin vastavalmistuneena insinöörinä, joka oli valmis valloittamaan maailman ja jolla oli tarmoa, intoa, energiaa, toiveikkuutta ja positiivista asennetta; on minusta jäljellä enää vajaa 60% tuosta.
Kun miettii niitä tunteita joita minulla on tällä hetkellä ja mitä on ollut matkan varrella niin päällimmäiseksi tulee mieleen häpeä ja hämmennys. Mikä minussa on vikana kun en kelpaa osaksi yhteiskuntaa? Miksen saa tehdä töitä ja maksaa veroja, jotta yhteiskunnan palvelut on turvattu heikompiosaisillekin? Miten minusta tuli heikompiosainen käytyäni kaksi toisen asteen koulua, yksi korkea-asteen koulu, kaksi tekniikan erikoisammattitutkintoon valmistavaa koulutusta, ja kolme työnhakuun ja urasuunnitteluun ohjaavaa koulutusta? Olin elänyt siinä harhaluulossa, että yhteiskuntamme heikko-osaiset olivat sairaita, kouluja käymättömiä ja päihdeongelmaisia; eikä asiansa hyvin hoitaneita, kouluja käyneitä ns. “normaaleja” ihmisiä.
Mitä järkeä tässä on?
Koko työnhaku on mielestäni mennyt turhan monimutkaiseksi. Aikaisemmin riitti, että pystyi osoittamaan työhalukkuutensa ja että omasi ns. maalaisjärjen niin tekemällä oppi loput. Nykyään käyt alkuhaastattelussa konsultilla ja jos olet potentiaalinen ehdokas käyt alkuhaastattelussa tulevalla työnantajalla. Jos vielä onnistut vaikuttamaan sopivalta, pääset psykologisiin testeihin, jotka parhaimmillaan kestävät koko päivän. Jos testit onnistut läpäisemään, pääset Top 3:een ja vielä sinun on vakuutettava tuleva työnantaja miksi olet oikea henkilö kyseiseen työtehtävään.
Mielenkiintoisin työhaastatteluni kesti aamukahdeksasta iltaviiteen. Välissä oli ryhmätöitä psykologien tarkkailun alla, soveltuvuustestejä, juttutuokio psykologin kanssa ja viimein esimiehen haastattelu. Muistan minulla olleen jokseenkin tyhjä olo kun viimein pääsin juttelemaan itse työtehtävästä mahdollisen tulevan esimiehen kanssa. En kuitenkaan saanut tehtävää koska minulla ei ollut riittävästi työkokemusta. En tiedä ruokkiiko vaikeat ajat firmojen epävarmuutta vai minne on kadonnut yrittäjien itsevarmuus ja ihmistuntemus? Se on kuitenkin selvä, että kaikenlaiset konsultit ovat löytäneet työttömyydestä kultakaivoksen itselleen. Rekrytoitavien henkilöiden testauksella ja työttömien kurssituksilla tuntuu riittävän töitä.
Mistä niitä töitä oikein saisi?
Olen keskustellut monien työttömien kanssa ja usein nousee esiin työllistymisen esteeksi se ettei tunne oikeita ihmisiä. Verkostojen kautta valtaosa työpaikoista tuntuu menevän, eikä niitä koskaan avoimena näekään.
Oma lukunsa on sitten yritykset, joilla ei ole avoimia paikkoja, mutta ilmoittavat kuitenkin työministeriön sivuilla hakevansa työntekijöitä. Olen tulkinnut tämän toiminnan mainostamiseksi ja yritykseksi viestittää, että heillä menee hyvin, vaikkei menisikään.
Toinen havaittu ja hieman ärsyttävä seikka on julkisesti hakea työntekijää johonkin tehtävään, vaikka on talon sisältä jo valmiiksi katsottu henkilö tehtävään. Tämä on ilmenee yleensä kahdella tavalla:
Haettavan työntekijän ominaisuudet on räätälöity niin tarkasti, ettei talon ulkopuolisilla ole mitään mahdollisuuksia haettavaan tehtävään, esim. vain talon käytössä olevien ohjelmistojen hallinta.
Tehtävän haku päättyy tiistai-iltana ja keskiviikkoaamuna klo 10:00 saat ilmoituksen:”kiitämme mielenkiinnostasi yritystämme kohtaan, valitettavasti valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun. Saimme 250 hakemusta, joista valitut on kutsuttu haastatteluun”.
Kenelle menee läpi, että kahdessa tunnissa HR-henkilö käy läpi 250 hakemusta ja 250 CV:tä?
Joskus kauan sitten riitti, että käveli sisään työpaikalle täynnä työhalua. Nykyään tuon lisäksi täytyy löytyä täsmäkoulutus, -työkokemus sekä tietysti pitää tuntea oikeat ihmiset, sillä jos et kuulu oikeisiin verkostoihin niin ei sinulla ole mitään asiaa työmarkkinoille.
En tiedä milloin on tapahtunut käänne siihen, että motivoitunut työntekijä on muuttunut yrityksen kasvun mahdollistavasta voimavarasta pelkästään kulueräksi. Täsmäosaajien haku näkyy parhaiten siinä ettei kenelläkään ole aikaa eikä halua perehdyttää kunnolla uusia henkilöitä töihinsä, vaan nykyään vaaditaan valmiita ammattilaisia, jotka tuovat tullessaan jotain uutta osaamista yritykseen ja näin tuottavat firmalle voittoa välittömästi työn aloittaessaan. Voitaneen puhua kenties työelämän kovuudesta ja raaistumisesta.
Kun aikaisemmin oltiin huolissaan vain suorittavan työn ja perusteollisuuden katoamisesta niin samaa vauhtia vaikuttaa katoavan myös asiantuntijoiden ja tutkijoiden työt, ainakin jos katsoo miten nopeasti koulutettujen työttömyys on lisääntynyt.
Elämänmittaista uraa ei enää ole olemassa kun ei anneta ihmiselle mahdollisuutta tulla ns. entry-level -tason töihin ja kasvattaa osaamistaan ja edetä urallaan. X-ja Y-sukupolvista ei tulla kertomaan menestystarinoita, kuinka lattiatason tehtävistä on ahkeruudella ja kovalla työllä kasvettu yrityksen johtoon. On pienehkö piiri, joka jakaa keskenään korkeamman tason työt oman verkostonsa kesken. Suorittavan tason työntekijät ovat saaneet kokea moottorin komponenttien kohtalon, väsyessään ne vaihdetaan uusiin ja halvempiin. Siellä ei ns. “kultaista kädenpuristusta”- tunneta.
Hakiessaan niitä kokeneita ammattilaisia on rekrytoijilta varmaan jäänyt huomiotta yksi seikka: jos ihminen on tehnyt tiettyjä töitä N vuotta ja näin ansainnut ammattilaisen statuksen, niin mahtaako hänellä olla enää intohimoa ja mielenkiintoa jäljellä tehdä sitä samaa työtä vain himpun verran paremman palkan takia? Onko hänellä todellakin enemmän annettavaa/innovatiivisuutta mitä saattaisi löytyä nuorelta/uudelta alan ulkopuolelta tulevalta, joka ei vielä ole urautunut tahkotessaan samaa tehtävää vuosikaudet?
Omalla kohdallani tuntui aina olevan jokin este etten saanut töitä. Minulla ei ole riittävästi alan työkokemusta päästäkseni koulutustani vastaaviin tehtäviin. Minulla ei ole tiettyä tutkintoa kun olen hakenut koulutustani sivuavia tehtäviä. Olen liian korkeasti koulutettu viihtyäkseni ns. duunarin töissä. Jotain puutteita löytyi aina perusteeksi etten sopinut työnantajan määrittämään profiiliin.
Katkeruudesta
Näin miehenä on yleensä aika vaikeata tavoittaa ja nimetä tunteitaan nälän ja väsymyksen ulkopuolelta. Vuosia jatkunut heikko onnistuminen työnsaannin kohdalla on helpottanut minua tavoittamaan tunteeni. Koen kyynisyyttä, katkeruutta, pettymystä ja ehkä jopa vihaa yhteiskuntaa kohtaan, jonka koen pettäneen minut ja monet muut lupaamalla koulutuksen olevan avain menestykseen. Niiden oppien ja sääntöjen mukaan, jotka (pitkällä) koulutiellä on minuun istutettu, olen elänyt ja hoitanut asiani kunnolla. Ja miten on investointi tulevaisuuteen kannattanut? Se on tuottanut työttömyyttä, köyhyyttä, ilmaistyöharjoittelua, uuden ammatin opiskelua toistuvasti hamaan tulevaisuuteen saakka ja käytännössä tiputuksen yhteiskunnan ulkopuolelle. Selvän vihjeen siitä ettei minua ja osaamistani kaivata täällä.
Eräs läheiseni vitsaili minusta osuvasti kuultuaan, että aloitan jälleen koulun. Hän kysyi minulta: ”Mille alalle kouluttaudut nyt työttömäksi?”. Tuo asianmukainen kysymys kiteyttää ajan hengen sillä olenhan jo aika monella alalla ollut pitkäaikaistyötön. Insinööriksi valmistumisen jälkeen olen ollut 3,5 vuotta töissä ja 7,5 vuotta työttömänä. Toki noina työttömyysvuosina olen myöskin kouluttautunut parin vuoden edestä. Luen kuitenkin ne työttömyydeksi, koska en olisi niissä koulutuksissa jos minulla olisi töitä.
Olen aina ollut tarkka raha-asioissa, siksi katson olevani onnekas etten ottanut aikanaan opintolainaa. Sen takaisinmaksu olisi ollut todella vaikeata tällaisella ”uralla”.
Eräällä tavalla tuntuu kuin olisi hukannut 15 vuotta elämästäni opiskelujen vuoksi. Elämä on jäänyt pysyvästi vaiheeseen, jossa olen tavallaan vastavalmistunut, tosin sillä erotuksella, että vastavalmistunut on halutumpi työmarkkinoilla kuin jonkun aikaa työttömänä ollut.
Katkeruus/kateellisuus nousee väkisin päällimmäiseksi tunteeksi kun seuraa miten kavereilla elämä kulkee. Koulun jälkeen suoraan töihin ja parhaimmilla on jo viides työ meneillään ja ura niin hyvässä nosteessa ettei tuosta paljon korkeammalle enää insinöörinä nousta. Heillä on lapsia, osittain maksettu asunto, uudehkot autot, harrastuksia, osa jopa ehtinyt avioeronkin (tästä en ole katkera/kateellinen) kokemaan.
Mitä kuuluu loppuelämääni?
Ei tässä kovin kummoisia tulevaisuuden suunnitelmia voi tehdä koska kaikkeen tarvitaan rahaa (2014/900 hakemusta). Arkirutiinit onneksi pitää jossain määrin järjissään, sekä askarteluharrastus. Se ettei ylellisyyksiin ole varaa ei tarkoita etteikö tässä hengissä pysyisi kun osaa olla tarkka raha-asioissa. En ole nälkää nähnyt, ja pienistä tuloista huolimatta asun kaupungin rivitalossa vuokralla ja käyn saunassa joka toinen päivä, koska pidän suuresti saunomisesta. Tingin sitten jostain muusta .
En edes tiedä mitä tapahtuisi jos pääsisin koulutustani vastaaviin tehtäviin ja sille kuuluvalle ansiotasolle. Näillä taloudellisilla opeilla, joita olen jo vuosikausia toteuttanut, menisi palkka pitkän aikaa talteen sukan varteen kun en kuitenkaan uskoisi sen tilanteen kestävän!
Osanottoni.
Suomalainen koulutusta ylikorostava järjestelmä tuntuu johtaneen sinua harhaan ihan kunnolla. Sen suurin harha, tutkintojen johtavan automaattisesti jollekin tulotasolle näkyy myös tekstistäsi:
“…koulutustani vastaaviin tehtäviin ja sille kuuluvalle ansiotasolle…”. Ansiotaso määräytyy sen lisäarvon perusteella, jota pystyy tuottamaan. Vain julkishallinnossa ansiotaso voi määräytyä koulutuksen perusteella – juuri siksi avoin sektori kasvattaa velkataakkaansa koko ajan ja koko yhteiskuntamme on syvenevässä kuopassa.
Samalla täytyy todeta, etten tuon tekstin luettuani palkkaisi sinua töihin. Esimerkiksi “…Yllätys ei ollut siinä vaiheessa enää suuri kun valitulla henkilöllä oli sama sukunimi kuin silloisella tuotantopäälliköllä… “, viittaa siihen, että mielestäsi asioiden tila on useimmiten jonkin toisen syy. Lisäksi syyllisen paikantaminen tuntuu olevan sinulle tärkeää. En tarkoita tällä sitä, että sinä olisit syyllinen tilanteeseesi. Täysi-ikäisenä suomalaisena sinulla on ihan ikioma _vastuu_ omasta elämästäsi. Ennen kuin tämä vastuun hyväksyminen näkyy toiminnassasi, voi työn saaminen olla todella vaikeaa. Syyllisen hakeminen on slaavilainen malli, joka ei viehätä länsimaisessa kulttuurissa toimivaa työnantajaa.
^ Noin puhuu ainoastaan ihminen joka on onnistunut elämässä. Joka on päässyt junan kyytiin jo alussa, eikä ole tippunut sieltä pois. Miksi Suomessa on pitkäaikaistyöttömiä? Suurin osa haluaisi tehdä töitä, mutta kun ei töihin pääse. Ennen töihin mentiin muttei nykyään. Ikuinen “hyväksi kakkoseksi” jääminen jättää pysyvät jäljet ihmiseen. Kymmenen, sadan tai tuhannen hylkäämisen jälkeen ei enää jaksa uskoa että joku joskus huolisi juuri minut töihin. Työttömyys on aina huono asia, siis niin työnantaja sen näkee. Miksi valita joku työtön kun voi valita jonkun jolla on “draivi päällä” ja ote työntekoon varmasti kohdallaan. Sillä ei ole mitään merkitystä että työttömän motivaatio on pilvissä. Valitettavasti. Työttömyysputkea on ihan helv… vaikea katkaista.
Tiukkis: olen kanssasi osin eri mieltä (koska tiedän oman tilanteeni huomattavasti Sinua paremmin), mutta toisaalta samalla kannalla kuin Sinä.
En koe “onnistuneeni elämässä”. En myöskään “päässyt junan kyytiin jo alussa, tippumatta sieltä pois”. Tästä olemme eri mieltä. Ensimmäisen koulutuspaikkani sain vasta siinä iässä kun kirjoittaja valmistui insinööriksi. Sitä ennen ja nykyiseksi vajaaksi viisikymppiseksi elämääni mahtuu pitkiäkin työttömyysjaksoja ja onneksi myös töitä niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla, kotimaassa sekä ulkomailla.
Olen myös, varauksin, eri mieltä siitä että _suurin osa_ pitkäaikaistyöttömistä haluaisi tehdä töitä – sen verran paljon olen omina työttömyysjaksoinani ollut tämän porukan kanssa tekemisissä. Lisäksi entinen työvoimahallinnnossa työskennellyt kolleegani on vahvistanut tätä näkemystä.
Sen sijaan olen samaa mieltä siitä, että työttömyysputkea on hemmetin vaikea katkaista. Tätä vastuuta ei voi sälyttää yksin työttömälle – yrittämistä ja pätkätöitäkin rankaiseva järjestelmämme tulisi muuttaa perusteellisesti ja pikimiten. Työnantajan kannalta työttömyys ei _aina_ ole huono asia, mikäli työntekijän _asenne_, osaaminen ja kehittymishalut ovat kohdillaan. Yksityisyrittäjyyden (=itsensä todella suurella riskillä työllistävä) useat (eivät kaikki) työnantajat katsovat suurena plussana.
Näin se on. Kerran työttömän leiman saanut tippuu välittömästi potentiaalisten työnhakijoiden joukosta B-luokan materiaaliksi. Sinänsä ihmetyttää tämä vanhankaltainen kastijako, koska ei kenellekään voi olla enää epäselvää, että työttömyys voi koskettaa ketä tahansa. Viimeisimpien TEM-lukujen mukaan tavalla tai toisella vailla kokopäivästä työtä on Suomessa liki 600 000 ihmistä.
Tätä myöskin tukee akateemisten voimakkaasti lisääntynyt työttömyys. Liki 50 000 korkeasti koulutettua on vailla töitä. En nosta akateemisia mitenkään jalustalle, sillä kaikki työ ja itsensä elättäminen työnteolla on tärkeää ja arvokasta. Tuon se esiin siksi, että päättäjiemme tavoite saada valtaosa kansasta korkeasti koulutetuksi alkaa kantaa mätää hedelmää. Kun teollisuuden työt katoavat kenties pysyvästi ei ole mennyt kauaa kun suunnittelun ja tuotekehityksen paikat ovat seuranneet perästä. Toisin sanoen työttömyys koskettaa kaikkia yhteiskuntaluokkia ja kukaan ei ole turvassa! Poislukien tietysti kultapossu-kerhon jäsenet ja hyväveli-verkostot.
Sitä en tiedä kuuluuko “Itsekin työttömyysjaksoja kokenut” johonkin tällaiseen verkostoon ja jos kuuluu niin hyvä homma. Mielestäni on turha käydä kinastelemaan siitä jos joku on syntynyt kultalusikka suussa. Työväen ja työttömien keskinäistä kinastelua tärkeämpää olisi miettiä, että miksi meidät asetetaan vastakkain? Mitä tällä saadaan aikaiseksi? Sillä jo muinoin Rooman valtakunnassa harrastettiin tällaista politiikkaa verotuksen keinoin. Kun kansa nahisteli keskenään ei heille jäänyt aikaa tutkia miksi heitä hallittin niin.
Mitä sitten voimme tehdä? On todella erinomainen kysymys, johon en ole riittävän älykäs löytämään vastausta. Ainakin voimme kyseenalaistaa nykyisen taloudenhoidon ja vaikuttaa asiaan äänestämällä paremmin kuin edellisillä kerroilla.
Tässä muuten mielenkiintoinen kirjoitus:
http://jremes.puheenvuoro.uusisuomi.fi/123439-tyottomyys-on-tahallisesti-aiheutettu-ilmio
Kiitos osanotosta!
Kyllä katson menneeni halpaan ja uskoneeni mainospuheisiin koulutuksen olevan kannattava sijoitus tulevaisuuteen. Olen syyllistynyt oletukseen, jossa kouluttautumalla pääsee tavanomaista vaativampiin työtehtäviin, joka sitten näkyy myös ansiotasossa, minun moka!
Kun viittaat syyllisen etsintään niin esimerkissäni tuo oli pelkkä johtopäätös samoista nimistä johtuen. Minun on vaikea uskoa yhden tapauksen määrittävän toimintamalliani syyllisen etsimiseksi jostain muusta kuin peilistä. En sanoisi niinkään syyllisen paikantamisen olevan tärkeää, koska pidän itseäni syyllisenä tilanteeseeni ja siitä ruoskin itseäni aivan riittävästi. Kehittyäkseni minun on löydettävä syy, miksen kelpaa työmarkkinoille, jotta voin korjata sen vian itsessäni ja näin tulla yhteiskuntakelposeksi.
Jos ei tekstistä se käynyt ilmi niin olen kyynistynyt ja katkeroitunut aika pahasti. Niin voi käydä jos saa kuulla liki tuhat kertaa ettei sinusta ole mihinkään. Itseäni kehittääkseni olenkin usein kysynyt miksen ollut sopiva heille ja vastaukseksi olen saanu niin ympäripyöreätä ketään loukkaamatonta tekstiä etten niistä ole pystynyt päättelemään kuinka voisin kehittää itseäni ollakseni kiinnostavampi. Ei minulle jää muuta vaihtoehtoa kuin yrittää itse löytää se/ne ratkaisevat tekijät, joita muuttamalla minusta tulisi haluttu työmarkkinoilla.
Jos sinulla on antaa kehitysehdotuksia, miten parantaisin haluttavuuttani työmarkkinoilla niin otan kaikki vinkit ilomielin vastaan.
Teemu,
Kyllä, katkeruus ja kyynisyys paistavat tekstistäsi kirkkaana. Olen ollut samanlaisessa mielentilassa, joskaan todennäköisesti en niin pitkään ja syvällä kuin sinä ilmeisesti olet (ollut?). Valitettavasti se tunteiden palo polttaa myös helposti työsopimuspaperin.
Syyllisyyden, jonkun muun ja _ennen kaikkea oman_, vatvominen kannattaa lopettaa ja heittää roskiin – oman kokemukseni perusteella tämä on pirun vaikeaa, mutta vähentää niin kyynisyyttä kuin katkeroitumistakin merkittävästi. Katkeroituminen ja kyynisyys taas ovat niitä pahimpia ihmisen sisällä olevia syöpiä – ne vievät paljon antamatta yhtään mitään; keskittyvät menneisyyteen, eivätkä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Näihin taas auttaa ja perustuu vastuun ottaminen. Syyllisyys ei ole sama asia kuin vastuu, kaukana siitä.
Tuo rehellisen palautteen saamisen vaikeus on tullut ollut mullekin vaikeaa. Sitten kun sen lopulta sain, onnistuin onneksi ottamaan sen vastaan ilman josseja tai muttia – siitä huolimatta miten kipeää se teki ja kuinka “väärässä” palaute oli. Kunpa Suomessa olisi mentorointi- ja/tai kisällijärjestelmä!
Pyytämiäsi vinkkejä on vaikea antaa; ne kuulostavat helposti monta kertaa kuulluilta latteuksilta. Silläkin riskillä (ylläolevan lisäksi): pidä nuppisi ja kroppasi kunnossa; panosta ihmissuhteisiisi; ja kehitä osaamistasi. Keskity enemmän siihen mitä voit tarjota työmarkkinoilla, kuin mikä sinussa muka on “vialla”. Vähennä työnantajan riskiä myymällä työpanostasi osuuskunnan tai oman yrityksesi kautta. (Varoitus: jälkimmäisen kautta leikkaat nyky-Suomessa turvaverkkosi todella haperoksi!)
ÄLÄ ANNA PERIKSI!
Teemu,
Tiedoksi: lapsuuteni yksinhuoltajaperheessä, köyhyysrajalla tai sen alapuolella, ei antaneet minulle hyväveli-verkostoa tai kultapossukerhon jäsenyyttä. Kalakeittoon saatiin kyllä täytettä onkimalla, mutta vene tai motokross eivät kuuluneet haaveisiinkaan.
Tsemppiä.
Kiitos! Juuri tällaista rehellistä ja vuorovaikutteista keskustelua asiasta kaipaan. Oli se palaute miten rankkaa tahansa niin kehitystä ei tapahdu ilman kasvukipuja ja poistumista omalta mukavuusalueelta.
Kuten itsekin olet huomannut niin poistuminen sieltä negatiivisten tunteiden syöksykierteestä ei ole helppoa. Asian tiedosta ja toisinaan onnistun karistamaan negatiivisuuden ja toisinaan en, mutta asia on kuitenkin työn alla. Positiiviseen olisi tarkoitus pyrkiä.
Olen kanssasi täysin samoilla linjoilla kisällijärjestelmästä. Nykyinen kvartaaliajattelu tuhoaa luonnollisen uran kehityksen ja elinikäisen oppimisen. Sen sijaan, että aloittaisit lattiatason tehtävistä ja vuosien&kokemuksen karttuessa saisit mahdollisuuden osoittaa kykysi ja edetä uralla. Valitettavaa on, että olemme menneet suuntaan, jossa jokainen meistä on jossain määrin tiettyä tehtävää suorittava koneiston osa, joka on helposti korvattavissa kun vikoja ilmenee tai tarvitsee kuluja saada alemmaksi. Ei ollenkaan terve suuntaus.
Eivät nuo vinkit olleet latteuksia. Rivien välistä tulkitsen viestin nimenomaan positiivisen voiman lisäämiseen. Kiitos!
Olen ajatellut, jos riittävästi saan neuvoja niin edes joitain niitä noudattamalla työnsaantimahdollisuuteni paranevat merkittävästi nykyisestä. Koskaan ei saa kyllästyä uuden oppimiseen ja itsensä kehittämiseen.
Teksteistäsi on tulkittavissa, että lapsuutesi rikkaus ei tullut rahan muodossa ja hyvä niin! Pidin todella paljon kalakeitto-lausahduksestasi, vaikka itse asia ei ehkä iloinen muisto olekaan. Tunnut kuitenkin olevan sinut asian kanssa ja se on erinomaista!
Suomalaisella sisulla mennään, periksi ei anneta ja kaveria ei jätetä!
Tervehdys!
Itse olen 22 vuotias ja suoraan ammattikoulusta tehnyt ainoastaan töitä. Työntekemisen on oikeastaan välissä katkaissut armeija. Palkka on kohdillaan ja elämä siis sujuu varsin mallikkaasti vai sujuuko?
Pärjätäkseni olen muuttanut vakituisen työsuhteen perässä pääkaupunkiseudulle noin 600km matkan päästä. Jätin siis kaikki entiset ystäväni, perheeni ja jopa osittain silloisen tyttöystäväni taakseni ja käyn kotona 1 tai 2 kertaa vuodessa heitä “morjestamassa” (jouluisin ja pääsiäisenä kun on pitkät pyhät). Elämään ei mahdu mitään muuta kuin työ ja tuntuu hankalalta jättää nykyisiä hommia kun niiden eteen on jo useita vuosia uurastanut itseopiskellen ja harrastaen.
Pankkitilillä on kyllä rahaa ja mahdollisuuksia edessä, mutta en ole löytänyt onnea omistamisesta, kuluttamisesta ja hauskanpidosta. Olen monesti miettinyt, että jos olisin valinnut toisin. Jäänyt kotikonnuille työttömäksi taikka mahdollisesti työllistynyt matalasti palkattuun liukuhihnatyöhön.
Uusien ystävien hankkiminen ja jonkin muun sisällön tuottaminen elämään tuntuu hankalalta. Onhan tässä vielä elämää edessä ja aikaa vaikka mihin, mutta työllistyminen ja varsinkin jos se vaatii muuttoa toiselle paikkakunnalle ei välttämättä tee onnelliseksi. Olen ajatellut, että lähtisin opiskelemaan ja hankkisin sitä kautta oman ikäistä seuraa.
Tsemppiä kuitenkin sinulle! Luin tarinasi ja tiedän muitakin samanlaisen tarinan omaavia henkilöitä.
Jatkona vielä tähän mitä rahaan tulee;
Vaikka rahaa on tilillä syö niitä jatkuvasti inflaatio ja työn hedelmät näivettyvät tilille. Pitäisi siis sijoittaa (30 vuoden aikajänteellä) tai sitten hommata ylihintainen asunto ja tällä varmistaa, että töitä sää tehdä samalla tahdilla 50-60 vuotiaaksi jotta selviää kaikista kuluista ja asuntoa voi kutsua omaksi. Vain luuserit asuvat vuokralla tai ajavat 90-luvulla valmistetulla autolla (miksi ajaa kun uuden saa osamaksulla?).
Kiitos kannustuksesta!
Yleispätevää ratkaisua tuskin löytyykään vaan se on jokaisen löydettävä omalla kohdallaan miten tasapainottaa työ- ja siviilielämä. Itse olen menettänyt paljon mitä tulee uraan ja työelämään. Sen vastapainoksi olen saanut jotain todella kallisarvoista, nimittäin aikaa minulle rakkaimman ihmisen kanssa. Sitä ei voi rahassa mitata. Tai hirtehisesti ajateltuna voi, jos laskee menetetyt ansio- ja eläketulot…
Toivotan sinulle myös hyvää jatkoa tulevaisuudessa! Jokainen valinta on kuitenkin sillä hetkellä vallitsevien taustatietojen valossa paras, joten siihen helpoimpaan viisauden lajiin eli jälkiviisauteen tuskin kannattaa tarttua muutoin kuin jos sieltä löytää jotain hyviä vihjeitä miten toimia kun vastaavanlainen valinta tulee uudestaan eteen.
Jos talous ei ole työttömyyskorvauksen varassa, niin miksi yrität päästä muille töihin? Yrityksen perustaminen ohittaa työnantajien nepotismin ja pystyt kilpailemaan yrityksille kalliiden työntekijöiden janssa.
Monille tuntuu yrittäjyys olevan vastaus Suomen talous-&työttömyysongelmiin. Olen miettinyt yrittäjyyttä yhtenä vaihtoehtona työllistymiselle. Realismi kuitenkin iskee vastaan siinä kohdin kun maailmanlaajuiset yritykset kuten Bore tai Nurminen eivät pysty näinä päivinä toimimaan kannattavasti niin miten sitten pystymettästä tuleva insinööri?
Suomessa yrittäminen on vaarallista. Itse perustin pienen rakennusalan liikkeen työtoverini kanssa, kun silloinen toimeksiantajani(työnantaja) oli menossa konkurssiin. Pyöritimme yritystä muutaman vuoden hyvällä menestyksellä, niin hyvällä, että toverini halusi jatkaa yrittämistä oman perheensä voimin. Suostuin lopulta, omistusosuuteni nollaaminen hoidettiin asiantuntijan avulla ns tasekaupalla.
Parin vuoden kuluttua myymäni yritys oli haettu konkurssiin, ja pesän asianvalvojat/pesänhoitajat aloittivat tutkinnan, josko pesälle saisivat rahaa. Olin ollut velkaa yritykselle, jonka kaupantekohetkellä maksoin takaisin, mutta konkurssipesän hoitajat velkoivat asiaa uudelleen, koska eivät maksamaani velkaa kirjanpidosta löytäneet. Samalla verottaja tuli siihen tulokseen, että kauppahinta olikin itseasiassa ns “peiteltyä osingonjakoa”, ja oikaisi takautuvasti verotusta niin, että kauppahinta lisättiin kaupantekovuoden ansiotuloihin. Lisäksi pesänhoitaja piti tasekauppaa varten realisoimaamme yrityksen varallisuuden muuttamista pankkishekiksi toimena, joka olisi tapahtunut “ilman oikeudellista perustetta”, ja vaati koko kauppasumman palauttamista pesän hallinnolle.
Vaatimukset, jotka verottaja ja konkurssipesä kohdistivat tähän yrityksestä irtautumiseen (joka siis tapahtui vasten tahtoani), olivat yli viisi kertaa niin suuret, kuin osuuteni yrityskaupasta bruttomääräisenä oli. Monien vaiheiden jälkeen, lähes kaiken omaisuuteni menettäneenä, avioeron kokeneena (perusteena huono taloudenhoitokyky) olen sittemmin hakeutunut työmarkkinoille, hyvin huonolla menestyksellä. Yrittämistä en missään tapauksessa enää uskalla aloittaa. Työssäolojaksoja on kertynyt kahdenkymmenen vuoden aikana yhteensä viisi vuotta, kaikki pätkätöitä.
Koulutukseni on yliopistotasoinen, lisäkoulutusta en ole edes harkinnut.
Tämän kokemuksen verran rikkaampana siirryn eläkkeelle muutaman vuoden jälkeen, katkerana siitä, miten yrittäjää Suomessa voidaankin kohdella!
Positiivista asiassa on se, että olen oppinut elämään niukkuudessakin, kerännyt marjoja, oppinut kalastamaan, saanut viettää aikaa lasten kanssa.
Olen pahoillani kokemastasi. Tuollaiset ajatukset tulevat itselleni mieleen yrittämisestä eli olet vapaata riistaa riistettäväksi. Suomi ei todellakaan ole yrittäjäystävällinen maa. Lähipiiristä löytyy kaksi yrittäjää ja heidän kamppailuaan toimeentulosta seuranneena voin hyvällä omalla tunnolla todeta ettei sellainen elämä ole minua varten. Kerran olen jo itseni loppuun polttanut ja ainoa positiivinen asia mitä siitä keksin on, että löysin omien voimieni rajat.
Ei voi muuta sanoa, kuin että osu ja uppos! Itsekin olen jäänyt työttömyysputkeen. Koulutuksia löytyy. Ja työttömyyttä, joka välissä. Ja pätkätöitä. Myös pätkää pätkän perään, eli en ihan paska työntekijä ole. Olen jopa “liian koulutettu” moniin töihin jotka oikeasti kiinnostavat. Elämä on pysähtynyt, mikään ei muutu, mitään en saavuta, mihinkään ei ole varaa, ja syynä on vain ja ainoastaan se etten saa töitä. Itse en ole valintaa tehnyt! Haluaisin normityön, oman kodin ja muutakin mitä ihmisellä “kuuluu olla”. Vuosikaudet jatkuva työ vähentäisi stressiä monelta kantilta. Työttömänä ei ole lomalla, vaan työttömyys on stresseistä suurin :(
Kuvasit hyvin varmasti useamman työttömän mietteitä kertomalla elämän olevan pysähtynyt. Itsekin koen tavallaan olevani edelleen vastavalmistunut. Tosin tässä limbossa pitkään olleena en ole vastavalmistuneen tavoin haluttu tuoreine tietoineni ja nuoren innokkuudella varustettuna. Koulussa opitut asiat ovat periaatteessa aina vanhentuneita, mutta työttömyys valmistumisen perään tekee opituista tiedoista antiikkiset.
Karmeinta tässä tilanteessa eläville on tieto siitä, ettei tätä ole itse valinnut. On tullut uskottua vanhempien ikäpolvien suositukset opintojen olevan kannattava sijoitus omaan tulevaisuuteen. Yhtälailla on tullut uskottua koulujen katteettomat lupaukset opintolinjojensa työllistävän lähes kaikki valmistuneet opiskelijat. Oma kouluni “lupasi” 94% työllistyvän alalleen valmistumisen jälkeen. Tämä ei pitänyt paikkansa tuolloin, mutta siihen aikaan koulu sai rahoitusta aloittavien opiskelijoiden mukaan.
Nyt tämä on muuttunut niin, etteivät koulut lupaa liian suuria. Tämä vastuu on siirretty TE-toimistojen palkkaamille työnhakukursseja ja työvoimakoulutuksia järjestäville konsulteille. Toki poikkeuksiakin on.
Hiljattain tiedustelin ajoneuvonosturinkuljettan työvoimakoulutusta järjestävältä henkilöltä miten heidän koulutuksestaan on aikaisemmat henkilöt työllistyneet ja onko heillä tiedossa valmiit harjoittelupaikat ja ovatko nämä firmat rekrytointimielessä vai yksinkertaisesti etsimässä ilmaisia työntekijöitä?
Vastaus kertoi minulle kaiken tarvittavan kouluttajasta: “Työssäoppimisen paikka pitää hankkia itse (haethan itse myös töitä itsellesi), tietenkin kouluttajalla on tuntemus alasta, tietää lähes kaikki Suomen nosturiyritykset. Ja sitten se työllistyminen, koulutus loppuu keväällä, hyvä aika työllistymiseen, alan työt lisääntyvät”
Otin sitten yhteyttä suoraan Varsinais-Suomen suurimpaan nostokonefirmaan ja vastaus oli hieman selkeämpi:”Jos on valmis reissaamaan ympäri Suomea, eikä ole tarkka työaikojen suhteen niin töitä löytyy. Jos tarkoituksena on toimia pelkästään Varsinais-Suomessa niin voit unohtaa koko asian, töitä ei ole!”
Näiden armoilla ollaan eikä tilanne näytä paranevan, pikemminkin päinvastoin kun kaikkialla kuulutetaan osallistavan sosiaaliturvan puolesta. Se voikin hetken näyttää hyvältä kun saadaan tilastoja siivottua, vielä työssökäyvien mieli tyynnytettyä kun on laiskat työn vieroksujat on laitettu kuriin.
Hetken päästä se todellisuus kuitenkin tavoittaa äänestäjätkin kun huomaavat tekevänsä samaa työtä kuin ennenkin, mutta työkokeilun tai kuntouttavan työtoiminnan nimissä 9€/pv palkalla. Siinä voi monen työttömiä syyllistävän satulinna murentua kun ihmettelee, että miten tässä nyt näin pääsi käymään?