Keskinkertaisuus ja koulutuspolitiikka

“Suomalaiset jatko-opiskelijat ovat saatanan mitättömiä keskinkertaisuuksia”. Tällaiseen kekkosmaiseen aforismiin eräs jatko-opiskeluaikainen professorini tiivisti asiansa jo pari vuosikymmentä sitten.

(Voi olla osoitus suomalaisten jatko-opiskelijoiden laadusta, että  tokaisusta tulikin sitten meille lentävä lause.  Parinkin sen aikaisen kollegan kanssa tervehdimme joskus edelleen huudahduksella “Terve, keskinkertaisuus!” Lannistaminen on taitolaji, eikä aina onnistu).

Näin jälkeenpäin ajateltuna täräytyksessä saattoi olla viisautta, jota siinä ei varsinaisesti ollut. Nimittäin: mikä itse asiassa on suomalaisten suurin vahvuus? Väittäisin, että tämä: meillä saattavat olla maailman parhaat mitättömät keskinkertaisuudet. Se on mieletön kilpailutekijä, ja juuri sitä kilpailutekijää koulutussäästöt nyt uhkaavat.

Miksi keskinkertaisuus on hyvä asia?

Taustoitetaan. On totta että Suomesta ei varsinaisia huippuja ole syntynyt, ainakaan julkisuudessa kuuluisia. Nobelin palkintoja tänne ei ole viime aikoina tipahdellut, ja tuskinpa tipahteleekaan.

Mutta toisaalta ykkösdivisioonan tasolla ollaan äärimmäisen kilpailukykyisiä, monella alalla. Ja se on nimenomaan ykkösdivisioona, joka oikeasti hyödyllisiä asioita oikeasti tekee. Huipuilla on oma roolinsa, mutta vain rajallinen.

Ei Nokian nousua olisi tapahtunut, ellei Suomessa olisi ollut valtavaa massaa erittäin päteviä keskinkertaisuuksia joista pystyttiin noukkimaan päteviä ihmisiä tehtävään kuin tehtävään.

Viiden miljoonan ihmisen kansakunnan on pakko olla tiukka meritokratia, jos se aikoo sinnitellä hengissä. Ei meillä ole varaa oikeistolaiseen ajatteluun, jossa huippulahjakas saattaa ehkä päästä huipulle vaikka olisi köyhäkin, mutta siitä alaspäin vanhempien varallisuus ratkaisee enemmän kuin omat taidot. Kohtuullisenkin lahjakkaan täytyy päästä kykyään vastaavaan asemaan, piste.

Kaiken kaikkiaan kysymys koulutuksen todellisesta hinnastaja tasa-arvosta on toki erittäin monimutkainen; ks mm Global Higher Education Rankings 2010. Käytännössä yhteys koulutuksen ja kansallisen menestyksen välillä on silti lähes luonnonlaki.

Otetaan vertailuun kaikki Suomen kokoise valtiot joissa on n 4.5-6.5 miljoonaa ihmistä (16 kappaletta). Bruttokansantuote (järjestys maailmassa),  YK:n koulutusindeksi (0-1), koulutuksen osuus valtion kuluista.  Singapore on aivan oma maailmansa, mutta muutoin tässä kokoluokassa pärjäävät valtiot näyttävät olevan pääsääntöisesti samantyyppisiä kuin Suomi.

BKT # Education index Koulutuskulut %
Singapore 3 0.77 3
Norja 6 0.91 6.8
Irlanti 13 0.89 4.9
Tanska 21 0.87 7.8
Suomi 25 0.82 5.9
Uusi Seelanti 31 0.92 6.1
Slovakia 40 0.8 3.6
Costa Rica 78 0.65 6.3
Turkmenistan 83 0.68 NA
El Salvador 111 0.55 3.6
Kongon tasavalta 121 0.51 1.8
Nicaragua 133 0.48 3.9
Kirgistan 143 0.66 5.9
Sierra Leone 163 0.31 4.3
Liberia 184 0.37 2.8
Keski-Afrikan tasavalta 187 0.32 1.3

 

Pessimistisinä hetkinäni olen kyllä sitä mieltä, että periaatteessa me olemme jo hävinneet tämän pelin.  Kävin kouluni enimmäkseen Aasiassa, ja suurimman osan työurastani olen toiminut kansainvälisessä ympäristössä. Siltä pohjalta vaikuttaisi aivan selvältä, että aasialaiset tulevat ja jyräävät. Lahjakkuutta ja työasennetta riittää. Ja on tervettä muistaa, että Kiinassa on enemmän Mensa-kelpoisia ihmisiä kuin Suomessa kansalaisia. Emme me voi pärjätä samoilla keinoilla kuin Aasian maat.

Eri keinoilla ehkä voimme. Yhden intialaisen koodineron takana on kymmenen lukutaidotonta kastitonta, jotka tienaavat elantonsa siivoamalla käsin toisten ulosteita. Yhden suomalaisen koodaajan takana on kaksi amislaista, joista pienellä lisäkoulutuksella saisi varsin päteviä koodaajia.

Suomen kilpailukyky saattaa syntyä siitä, että meillä on maailman parhaat keskinkertaisuudet. Keskimäärin voidaan ottaa sokkona kuka tahansa suomalainen, ja hänestä voidaan pienellä vaivalla kouluttaa melkein mitä vain.

Nimenomaan populistien halveksuma yleissivistys on tässä olennaista. Opiskelu opettaa oppimaan, pitkälti riippumatta siitä mitä sattuu opiskelemaan. Jos ja kun työelämän ainoa pysyvä piirre on jatkossa muutos, kyky ja mahdollisuus oppia uutta on tärkein kansalaistaito.

Millainen olisi keskinkertaisuuksia etsivä koulutusjärjestelmä?

Tämä lähtökohta tulee kyllä vaatimaan muutoksia asennemuutoksia myös oman punavihreän kuplani sisällä. Jos koulutuksen on oltava jatkuvaa, on myös lähdettävä siitä että yksittäisen tutkinnon painoarvo tippuu.

Jatkossa ei voida lähteä siitä, että jokin tutkinto sinällään olisi automaattinen syy maksaa korkeampaa palkkaa. (Nythän yksi järjenvastainen perustelu kandidaatintutkinnoille on se, että niillä säästetään, koska kandeille ei tarvitse maksaa yhtä paljon kuin maistereille. Tämä on heikko perustelu kansakunnan tyhmentämiselle. Järkevämpää olisi lähteä siitä, että maistereille jatkossa ei tarvitse maksaa yhtä paljon kuin maistereille nyt. Koulutus ei silloin johda parempiin tuloihin, mutta käytännössä johtaa kyllä varmempaan työuraan).

Myös ensimmäisen tutkinnon arvo tippuu. Opintojen nopeuttaminen voi olla aivan järkeväkin päämäärä, jos vastaavasti vaikkapa viidentoista vuoden välein jokaisella on tasavertainen mahdollisuus päivittää koulutustaan. Ensimmäisen tutkinnon opiskeluaikoja voi jopa olla pakko lyhentää, mutta silloin on työttömyystukijärjestelmää muutettava niin että koulutuksen päivittäminen on automaattinen vaihtoehto kun työttömyys iskee.

Käytännössä trendi on menossa päinvastaiseen suuntaan: esimerkiksi aikuisopintotukea tullaan käytännössä karsimaan rajusti näillä näkymin.  Jaankin oman punavihreän kuplani huolen siitä, että suomalaista koulutusta ollaan rapauttamassa.

Toisaalta en jaa kuplani idealistista optimismia siitä, että koulutus sinällään toisi onnen ja autuuden. Mitä enemmän ihmisiä koulutetaan, sitä enemmän inflaatiota koulutus kärsii: olisi absurdia ajatella muuta. Tutkimusmaailmassa alkaa olla jo ensituoksuja asenteesta, jossa tohtori ei ole mitään, vaan vasta dosentti on ihminen.  Maailma muuttuu.

Osittain samantyyppisistä teemoista: Työttömyys

 Ylioppilas_Nella_061_SmallKuva: koiramaistakoulutusta.com

Published by

Jakke Mäkelä

Physicist, but not ideologically -- it's the methods that matter. Background: PhD in physics, four years in basic research, over a decade in industrial R&D. Interests: anything that can be twisted into numbers; hazards and warnings; invisible risks. Worries: Almost everything, but especially freedom of speech, Internet neutrality, humanitarian problems, IPR, environmental issues. Happiness: family, dry humor, and thinking about things.

Translate »