Author: Jakke Mäkelä

Physicist, but not ideologically -- it's the methods that matter. Background: PhD in physics, four years in basic research, over a decade in industrial R&D. Interests: anything that can be twisted into numbers; hazards and warnings; invisible risks. Worries: Almost everything, but especially freedom of speech, Internet neutrality, humanitarian problems, IPR, environmental issues. Happiness: family, dry humor, and thinking about things.

Talvivaara 1: Sääriskit

 

“En ota syyttävää otetta, vaan ammattimaisen ja ehkä jopa empaattisen: jos olisin itse ollut vastuussa Talvivaaran sääriskien ennakoinnista, kokisinko tällä hetkellä mokanneeni?…. [Lopputulos on, että] tämän tiedon pohjalta kokisin epäonnistuneeni. Vuoden 2012 sateet eivät olisi saaneet tulla yllätyksenä.”

Talvivaaran kaivosonnettomuus herättää tunteita, mutta toivon mukaan myös ajattelua ja harkintaa. Vaikka olenkin itse aktiivinen luonnonsuojeluliikkeessä ja niin ollen hyvinkin kriittinen kaivoksen toimintaa kohtaan, pyrin kuitenkin selvittämään asioita kylmän analyyttisesti. (Ks myös Talvivaara 2, jossa pyrin arvioimaan Talvivaaran esittämää tulevaisuuden riskinhallintaa).

En myöskään haukkaa liian isoa palaa, vaan otan tässä hyvin kapean osa-alueen: sääriskit. Talvivaara on pitänyt onnettomuuden eräänä syynä “historiallisen sateista” kesää ja syksyä, jonka takia vesiä on jouduttu varastoimaan erilaisin hätäratkaisuin. Talvivaaran mukaan näihin sateisiin ei olisi ollut mahdollista järkevästi varautua.

Onko näin?

Näen tässä kolme erillistä kysymystä:
1. Oliko vuosi 2012 todellakin “historiallisen sateinen” Kainuussa? (Koska murtuma tapahtui marraskuun alussa, riittää tutkia sateita lokakuun loppuun asti)
2. Vaikka olisikin, niin olisiko Talvivaaran silti pitänyt pystyä tilastollisesti ennakoimaan se?
3. Onko syytä olettaa, että vastaavanlaisia talvia voi tulla lisää?

En ota syyttävää otetta, vaan ammattimaisen ja ehkä jopa empaattisen: jos olisin itse ollut vastuussa Talvivaaran sääriskien ennakoinnista, kokisinko tällä hetkellä mokanneeni?  En ota mitään kantaa siihen, mitä Talvivaara ehkä on tehnyt tai jättänyt tekemättä, vaan pyrin ainoastaan katsomaan, mitä säässä tapahtui. Jos jokin seikka mielestäni puolustaa Talvivaaran näkemystä, otan sen esille.

Tilastotieteessä mitään ei voi todistaa vääräksi tai oikeaksi. Voi korkeintaan esittää väitteitä, jotka ovat joko erittäin uskottavia tai sitten erittäin epäuskottavia. Näihin kysymyksiin ei siis ole kyllä-ei-vastauksia. Tässä osassa keskityn vain ja ainoastaan kysymykseen 1, ja siihenkin vasta osittain. Kirjoituksia tulee lisää, kunhan vain löydän aikaa niitä tehdä.

Olen tehnyt tätä analyysiä Suomen Luonto-lehdelle sen Ilmatieteen laitokselta hankkiman aineiston pohjalta. Tässä esitetty analyysi perustuu kyseiseen aineistoon ja voi toimia taustatietona lehden artikkeleihin, mutta on riippumatonta itse lehdestä.  Ilmatieteen laitos ei ole vielä vapauttanut näitä datoja, joten en voi antaa raakadataa julkiseen käyttöön ilman laitoksen erillistä lupaa. Käytännössä toivon ja oletan, että Ilmatieteen laitos aikanaan tekee vastaavat analyysit tarkemmilla menetelmillä.

Suomen Luonto teki aiemmin Sotkamon sateisuusdatoista nopean analyysin (Suomen Luonnon blogi 19.11.2012). Sen perusteella ainakin vuonna 2004 tammi-syyskuu olisi ollut jopa sateisempi kuin tammi-syyyskuu 2012. Käytän tässä laajempaa ja pidempiaikaista datasettiä, ja hiukan perinpohjaisempia analyysimenetelmiä. Lopputulos on kuitenkin pitkälti sama: vuosi 2004 on ollut käytännössä yhtä paha sadevuosi, ja lähes yhtä pahoja on ollut viimeisten 50 vuoden aikana useita.

Mitä tarkoittaa “historiallinen”?

Termi ei ole yksikäsitteinen. Käytännössä se tarkoittaa, että sademäärä on suurempi kuin edelliseen V vuoteen. Mutta kuinka suuri on V? Riippuu asiayhteydestä.

Millä tahansa laitoksella on tietty laskettu elinkaari (Talvivaaralle vähintään 30 vuotta). Jokaisena vuonna on tietty todennäköisyys x, että sadetta tulee liikaa. Tätä x:ää voi yrittää arvioida historiallisen sadannan perusteella. Suomessa on sadedataa periaatteessa olemassa noin 150 vuoden ajalta, käytännössä kuitenkin huomattavasti lyhyemmältä.

Ensimmäisenä arviona: jos on käytössä S vuotta mittasarjaa, ja käytetään suurinta sadearvoa mitoittamaan kaivoksen toiminta, tulvimisriski on vähintään x=1/S. Toisin sanoen, jos sadan vuoden aikana suuri sademäärä on 1100 mm/vuosi, ja kaivos mitoitetaan kestämään alle tämä 1100 mm/vuosi sadanta, on 1/100 eli 1% todennäköisyys että jonain tiettynä vuotena se tulvii.

Lasku on suoraviivainen jos kaivos toimii useita vuosia. Todennäköisyys, että se pysyy kunnossa yhden vuoden, on (1-x), eli tässä tapauksessa 99%. Todennäköisyys, että se pysyy kunnossa N peräkkäistä vuotta, on (1-x)^N, ja vastaavasti tulvimisen todennäköisyys tänä aikana on p=1-(1-x)^N.

Alla on laskettu yleisellä tasolla, mikä on tulvimistodennäköisyys eri arvoille N (pystyrivi) ja S (vaakarivi). Punaisella on merkitty tapaukset, joissa todennäköisyys on 50% tai yli — ts on todennäköisempää että kaivos tulvii elinaikanaan, kuin että se toimisi häiriöttä. Tällaista tilannetta tuskin kukaan suostuu hyväksymään. Keltaisella on tapaukset, joissa todennäköisyys on 25%.  Tämäkin on suurehko luku, jos ajatellaan että kaivoksia olisi Suomessa useita.

Luvut eivät suoraan kerro itse Talvivaaran tapauksesta mitään. Ne kuitenkin osoittavat, että pohjana käytettävän aikasarjan on oltava yllättävän pitkä. Kaivosten tapauksessa on kyseenalaista, riittääkö edes 150 vuotta. Mitoituksiin laitetaan totta kai erilaisia varmuuskertoimia päälle; mutta jos alkuperäinen luku ei ole oikein, ei varmuuskerroin tilannetta välttämättä pelasta.


Kuva 1: Tulvimisen todennäköisyys, kun laitos toimii N vuotta ja sen toiminta mitoitetaan edellisten S:n vuoden suurimman sadannan mukaan.

Miten sadantaa pitäisi mitata?

Pitkän ajan sadetilastot annetaan yleensä kalenterivuoden kertyminä. Tämä voi antaa pahastikin harhaanjohtavia tuloksia.

Oletetaan, että tammi-kesäkuussa ei sada ollenkaan. Heinäkuussa alkaa sataa 100 mm/kuukausi, ja sataa samaa tahtia seuraavaan heinäkuuhun, minkä jälkeen sade loppuu. Vuoden aikana on tullut vettä 1200 mm, mikä on reilusti Suomen ennätys ja ehkä vuosisadan tulva.  Kalenterivuosien mukaan kuitenkin molempina vuosina on satanut 600 cm. Vuositilasto näyttää kaksi peräkkäistä normaalia vuotta.

Siksi onkin parempi käyttää liukuvaa vuosisadantaa. Joka kuussa lasketaan yhteen edellisten 12 kuukauden sademäärä. Tämä antaa ennen muuta luotettavan kuvan maksimisadannasta.

Käytännön ongelmissa voi myös jokin muu aikaväli olla järkevä. Jos esimerkiksi lantaa säilötään avosäiliössä ja  levitetään aina keväällä ja syksyllä, lantasäiliöiden ylitulvimisen kannalta vain kuuden kuukauden sadannalla on merkitystä. Sen jälkeen säiliö tyhjennetään, ja laskenta voi alkaa alusta. (Käytännössä asia ei tietenkään ole aivan näin yksinkertainen).

Talvivaaran tapauksessa sadevettä on vastaavasti laskettu poistuvan esimerkiksi haihdunnan ja erilaisten prosessivaiheiden kautta. Koska näistä ei ole tarkempaa tietoa, en pysty arvioimaan, mikä olisi oikea aikaväli. On kuitenkin hyvä lähtökohta, että vuoden aikana satanut vesi täytyy saada hoidettua pois saman vuoden aikana.

Käytetty data

Käytetyt viisi sadeasemaa on piirretty kuvaan 2. Kuolaniemi on aloittanut toimintansa vasta 2010, muut aiemmin(Kaarakkala ja Paltaniemi 1959, Saviho 1967, Saaresmäki 1970). Alueella on myös ollut joitakin jo suljettuja sadeasemia, joden datoja en ole vielä saanut, kuten en myöskään datoja ennen vuotta 1959. Otan ne myöhempiin analyyseihin mukaan.

Mikään asemista ei vastaa suoraan Talvivaaraa. Paikallinen sade voi vaihdella rajusti, erityisesti kun korkeuserot ovat suuria. Saviaho on selvästi lähin (n 20 km) ja Sääresmäki kaukaisin (yli 60 km); toisaalta Saviahon korkeus on vain 150 metriä, kun taas Talvivaara on yli 200 metrin korkeudessa. Lisäksi Saviaho on Talvivaaran selänteen itäpuolella, ja saattaa jäädä vaarojen katveeseen.

Näin ollen on lähdettävä siitä, että mikään asemista ei kuvaa Talvivaaraa täydellisesti. Yhden ainoan luvun sijasta on katsottava kaikkien asemien sademääriä ja asemien välistä hajontaa. Käytän asemien keskimääräistä sadantaa tilanteen havainnollistamiseen, mutta se ei välttämättä ole “oikea” arvo. Toisaalta asemien maksimisadantoja voi suoraan käyttää pahimpien tilanteiden arviointiin: jos jollakin asemalla on satanut yli 900 mm, se tarkoittaa että jossain päin Kainuuta voi sataa yli 900 mm, ja kaivos on mitoitettava sen mukaisesti.

Kuva 2: Sadeasemat. Lähde: http://kansalaisen.karttapaikka.fi

 

Pitkän skaalan seuranta: 1961-2012

Vuoden 1961 jälkeiset vuotuiset liukuvat sateisuusarvot on piirretty kuvaan 2. Eri asemien sademäärät vaihtelevat, mutta korreloivat kuitenkin merkitsevästi (vähintään arvolla r=0.75). Keskiarvo kuvastaa jollakin tasolla “koko Kainuun” sadantaa, mutta eri asemien välillä voi olla lähes 200 cm heittoa.

Kuvan perusteella Kainuussa on ollut useitakin vuoden 2012 tyyppisiä sadevuosia. Varsinkin talvet 2007/8 ja 2004/5 ovat olleet ongelmallisia, samoin kuin 1992 ja 1988/9. Näissä kaikissa sadanta on ollut yli 900 mm/vuosi. Yli 800 mm/vuosi sadantaa on esiintynyt lisäksi kuusi kertaa, 2000/1, 1983, 1982, 1974, 1968, ja 1962.

Ainakin Saaresmäessä on selkeästi rikottu tämän mittausvälin sade-ennätys. Toisaalta Talvivaaraa läheisemmillä asemilla ei olla sen suuremmissa luvuissa kuin aiempinakaan hankalina vuosina.


Kuva 3: 12 kk sadanta, vuodet 1961-2012

 

 

Tarkempi tarkastelu: 1989-2012

Otetaan tarkemmaksi tarkasteluväliksi 1998-2012. Kuvassa 3 on tämän aikavälin kuukausittaiset sademäärät. Syksyn 2012 sateet ovat kovia, mutta suurempiakin yksittäisiä sademääriä on ollut mm 2007 ja 2004. Syksyllä 2012 nämä kovat sateet ovat kuitenkin jatkuneet monta kuukautta, mikä varmasti aiheuttaa ongelmia.


Kuva 4: Kuukausittainen sademäärä, vuodet 1989-2012

Jatkuvien sateiden merkityksen näkee parhaiten piirtämällä pidempien aikojen liukuvaa sadantaa. Kuvassa 4 on kolmen kuukauden sadannat. Tämän perusteella syksy 2012 olisi jokseenkin samantyyppinen kuin 2004. Pahin tilanne olisi tämän mukaan alkanut lokakuussa olla jo ohi.


Kuva 5: 3 kk sadanta, vuodet 1989-2012

Kuuden kuukauden sadanta (kuva 6) kuitenkin osoittaa, että tilanne on veden kertymisen kannalta aidosti hankala. Silti tälläkin mittarilla vuosi 2012 on samaa luokkaa kuin vuosi 2004. Koska vuosi 2012 jatkuu yhä, on täysin mahdollista että vuoden 2004 lukemat tullaan ylittämään. Tämä ei kuitenkaan ollut tilanne vielä kipsisakka-altaan vuodon hetkellä.


Kuva 6: 6 kk sadanta, vuodet 1989-2012

Kuva 7 on kuvan 2 zoomaus. Tämänkään perusteella on vaikea perustella, että vuosi 2012 eroaisi vuodesta 2004. Saaresmäen lukema toki liikkuu omalla tuhatluvullaan, mutta muiden asemien lukemat eivät ole poikkeuksellisia. Mikä on “totuus”? Sitä ei tästä datasta pysty päättelemään.


Kuva 7: 12 kk sadanta, vuodet 1989-2012

 

Mitä tästä opimme?

Kuten tilastotieteessä valitettavan usein, emme oppineet mitään ehdottoman varmaa. Tärkeä opetus on joka tapauksessa se, että ei riitä katsella kalenterivuoden mukaan tehtyjä tilastoja, vaan vuosisadantaa on seurattava kuukausittain. Tämä saattaa muuttaa johtopäätöksiä merkittävästikin.

On selvää, että vuosi 2012 on ollut sateisuuuden kannalta Kainuussa vaikea, ennen muuta siksi, että sekä kesä että syksy ovat olleet sateisia.  Viimeisten 50 vuoden aikana on kuitenkin ollut vähintään kaksi muuta vuotta, jotka näyttävät lähes yhtä pahoilta (2007 ja ennen muuta 2004). Yli 800 mm vuosisadantaa on sen lisäksi ollut kahdeksana vuonna. Kalenterivuosien mukaan kerätyissä tilastoissa nämä katoavat.

Tilannetta toki hankaloittaa se, että pahimmat sadejaksot ovat tapahtuneet vasta 2000-luvulla, kun kaivoksen suunnittelu on jo ollut hyvän aikaa käynnissä.  Poikkeuksellisia sateita on kuitenkin ollut myös 1960-2000. Tämä mittausaika (50 vuotta) on käytännössä aivan liian lyhyt, kun pyritään arvioimaan riskejä näin pitkäikaiselle kaivokselle. Pyrin etsimään vielä käsiini vanhempaa aikasarjaa, sekä datat myös niistä alueen sadeasemista, jotka on jo suljettu. Vasta silloin voin kunnolla vastata kysymykseen 1.

Vuosi 2012 (lokakuun loppuun asti) on siis sadannaltaan ollut todella vaikea. Ainutlaatuiselta se ei kuitenkaan vaikuta. Vanhojen datojen tarkka analyysi osoittaa, että Kainuussa on esiintynyt lähes tämänkaltaisia sadekertymiä jo useasti vuoden 1960 jälkeen, ja ennen muuta vuonna 2004 on ollut pitkälti vastaava vuosi. Jos itse olisin vastuussa sääriskien ennakoinnista, tämän tiedon pohjalta kokisin epäonnistuneeni. Vuoden 2012 sateet eivät olisi saaneet tulla yllätyksenä.

Kirjoituksen kakkososassa yritän arvioida, onko Talvivaaran riskinhallintasuunnitelma jatkoa ajatellen riittävä.

Kiitokset: Kiitän Ilmatieteen laitosta sateisuusdatasta. Analyysiin ovat tuoneet merkittävää lisäarvoa mm Antti Halkka (Suomen Luonto-lehti), Pertti Sundqvist, Helvi Heinonen-Tanski, ja Heikki Simola.

Muita kirjoituksia: Avoin seuranta , Talvivaara. Yleisiä ympäristökirjoituksia: Ympäristö.

Valitusten strategiaa 4: Omat priorisointini

 

“En ole tyytyväinen omaan mielipiteeseeni, mutta inhorealistisesti katsoen se on vähiten huono vaihtoehto.”

Edellisissä osissa (Osa 1, Osa 2, Osa 3) peräänkuulutin ympäristöväeltä selkeitä prioriteetteja siitä, mitkä riskit ovat kaikkein tärkeimpiä vastustaa, ja mitkä tuhot on realistisesti syytä hyväksyä. Ympäristöliikkeessä tällaisen listan esittäminen voi olla hieman räjähdysherkkää, koska helposti lähdetään siitä, että mitään kompromissejä ei saisi tehdä. Oli miten oli, tämä lista on tämän hetken henkilökohtainen mielipiteeni, ja luultavasti vielä elää kun tieto kasvaa.

  • Pohjavedet. Erittäin tärkeä. Ilman puhdasta vettä sekä ihmisen että luonnon elämä muuttuu helvetiksi. Kerran pilattu pohjavesi ei välttämättä palaa kuntoon vuosikymmeniin, jos milloinkaan. Pohjavesiä uhkaavia hankkeita tulisi vastustaa vahvasti.
  • Pintavesien rehevöityminen. Tärkeä. Linkittyy osittain pohjavesiin. Turmeltuneita maa-alueita on mahdollista ennallistaa, vesialueita käytännössä ei. Esimerkiksi Päijänteen turmeltuminen tekisi koko Helsingin elämisestä varsin tukalaa. Suomen oloissa rehevöityminen on ehkä suurin pintavesien uhka, joten typen oksidien päästöjä tulisi kontrolloida. Typen oksidien päästömääriä ei ole saatu tiputettua niin nopeasti kuin pitäisi.
  • Raskasmetallit. Tärkeä. Näillä ei ole mitään pätevää syytä olla luonnossa, eikä niille ole poistumismekanismia. Määrät ovat pienentyneet merkittävästi, mutta silti juuri päästöjen peruuttamattomuus tarkoittaa, että tasossa pitäisi päästä niin lähelle nollaa kuin mahdollista.
  • Pienhiukkaset. Suomen oloissa vähemmän tärkeä. Nämä ovat suoraan ihmisten terveyttä koskevia asioita, ja määrät kasvavat pikemmin kuin pienenevät. Toisaalta Suomen ilma sinällään (autoteiden ulkopuolella) on ehkä Euroopan puhtainta. Parannuksia kannattaa tehdä missä voidaan, mutta suhteellinen lisähyöty pienenee koko ajan. (Tämä on kuitenkin aihe, jossa mielipiteeni on epävarmoin. En ole varma, mihin kohtaan pienhiukkaset itse asiassa pitäisi priorisoida).
  • Pintavesien happamoituminen. Vähemmän tärkeä, panokset muualle. Rikkidioksidin määrää on jo saatu tippumaan merkittävästi, joten happamoituminen ei ole aivan niin kriittinen asia kuin vaikkapa 80-luvulla. Kerrankin on siis saatu aikaan merkittävää parannusta, mikä tarkoittaa että lisäpanokset kannattaisi tällä hetkellä panna muualle.
  • Dioksiinit. Ei ollenkaan tärkeä, panostettu riittävästi. Nämä ovat lähes yhtä vaarallisia kuin raskasmetallit, mutta hajoavat kuitenkin jossakin vaiheessa. Lisäksi niitä on jo saatu vähennettyä rajusti. Suomen kannalta erityisen ongelmallista on se, että pienpoltto saunoissa ja takoissa alkaa olla merkittävä ellei merkittävin lähde, ja sille on vaikea tehdä mitään. Vaikka näillä myrkyillä siis on merkitystä, tärkein työ on tehty jo 80-90-luvuilla.

Ilmaston lämpeneminen menee näiden kaikkien yläpuolelle ja toisaalta ulkopuolelle. Sitä ei kertakaikkiaan enää pysäytetä vastustamalla, vaan toimimalla. Se on myös asia joka ratkeaa vain merkittävillä teknologisilla innovaatioilla ja epäperinteisellä ajattelulla.

Siksi olenkin päätymässä eri puolelle kuin “normaalit” ympäristönsuojelijat: ydinvoima on nopein ja ehkä ainoa ratkaisu 10-20 vuoden aikaskaalassa. Energiansäästöön tulee pyrkiä, mutta kehittyvät maat eivät tule hiilenpolttoa vähentämään, päinvastoin paine kasvaa koko ajan (ks esim WRI: maailmassa on suunnitteilla 1200 hiilivoimalaa, lähinnä Kiinassa ja Intiassa).

Koska 10-20 vuoden skaala on ilmaston lämpenemisen kannalta kriittinen, ydinvoimaa tulisi juuri nyt rakentaa ympäri maailmaa maksimaalinen määrä, myös kehittyviin maihin. Tämä ei ole kannanotto ydinvoiman puolesta, vaan toteamus että muut vaihtoehdot ovat vielä paljon huonompia.

Jos ydinvoimaa rakennetaan muualle, sitä täytyy olla valmis rakentamaan myös omalle takapihallemme, Eurooppaan ja Suomeen. Tämäkään ei ole kannanotto uuden ydinvoimalan puolesta, vaan toteamus että ydinvoiman kannattajan olisi tekopyhää vastustaa sitä. Uusia Fukushimoja tapahtuu silloin väistämättä, mutta ikävästi sanottuna se on hinta joka on pakko hyväksyä. En ole tyytyväinen omaan mielipiteeseeni, mutta inhorealistisesti katsoen se on vähiten huono vaihtoehto.

Muiden listat näyttäisivät luultavasti hyvinkin erilaisilta. Pahaa vain pelkään, että useimmilla ei tällaista listaa ole, eivätkä he halua sellaista tehdä. On ahdistavaa suostua siihen, että joutuu aiheuttamaan toisenlaista tuhoa, jos haluaa välttää yhdenlaista tuhoa. On paljon suoraviivaisempaa (ja myös johdonmukaista) vastustaa kaikkea tuhoamista.

Asenne on inhimillisesti ajatellen ymmärrettävä, ennen muuta sellaisilla jotka ovat taistelleet jo kauan. Se on silti väärä.

 

 Muita ympäristöriitoihin liittyviä kirjoituksia: Vastakkainasettelut.

Valitusten strategiaa 3: Raskaat keinot

 

“Valituksia tapahtuu vasta, jos tilanne kärjistyy totaalisesti. Niissä ei ole käytännössä mitään positiivista kenellekään, ei yrityksille, ei viranomaisille, ei yhteiskunnalle, ei valittajalle. Tulokset ovat täysin arvaamattomia. Aikaa, vaivaa ja kuluja on käytännössä mahdoton ennakoida.” 

Edellisessä osassa todettiin, että valitusten teko on merkki siitä, että järjestelmä on rikki. Muut vaikutuskanavat — mielipiteet, YVA-menettelyt, ympäristölupien muistutukset — ovat hyväksytty osa prosessia. Niistä voi olla myös toiminnanharjoittajalle hyötyä, jos jo alkuvaiheessa paljastuu ongelmia joita olisi kalliimpi ratkoa myöhemmin.

Tämä työ on käytännössä täysin näkymätöntä. Julkisuutta saavat ainoastaan järjestöjen tekemät varsinaiset valitukset, jotka ovat itse asiassa erittäinkin harvinaisia. Pertti Sundqvistin arvion mukaan muistutuksia kirjoitetaan noin 30-40 yhtä valitusta kohti. Ylivoimaisesti suurin osa vaikuttamisesta siis tapahtuu kevyin keinoin.

Valituksia tapahtuu vasta, jos tilanne kärjistyy totaalisesti. Niissä ei ole käytännössä mitään positiivista kenellekään, ei yrityksille, ei viranomaisille, ei yhteiskunnalle, ei valittajalle. Tulokset ovat täysin arvaamattomia. Aikaa, vaivaa ja kuluja on käytännössä mahdoton ennakoida.

Mihin tähdätään?

Valittaminen on äärimmäisen raskas prosessi. Valituksessa on tyypillisesti sivukaupalla tekstiä ja viitteitä erilaisiin säädöksiin ja lakeihin (ks esim täältä).  Valitus ei käytännössä enää voi olla vapaamuotoinen. Jos on tarkoitus, että valitus otetaan vähänkään vakavasti, se on tehtävä rautaisella ammattitaidolla, ja vaatii taakseen kohtuullisen organisaation.

Valituskierroksia voi olla useita, ja hankkeita on mahdollista viivästyttää vuosikaupalla. Juuri siksi,  jos ylipäätään aikoo lähteä valitusprosessiin, olisi syytä olla aivan kirkkaasti mietitynä, mihin pyrkii. Valituksiin ei käytännössä kannata mennä, ellei pidä hyvin todennäköisenä että saa ainakin jotain myönnytyksiä.

Kannattaako mennä loppuun saakka?

Mikäli on olemassa kirkkaasti määritelty päämäärä lopettaa jokin tietty toiminta Suomessa kokonaan (esimerkiksi turpeennosto tai kaivostoiminta), valituksilla voidaan pyrkiä tekemään vastapuolen elämä sietämättömän hankalaksi. Tämä ei ole kaunis päämäärä, mutta se on täysin laillinen.

Jossakin vaiheessa peli saattaa kuitenkin muuttua kokonaan.

Sekä turpeennostossa että kaivosalalla on suuret voimat vastassa, ja loppujen lopuksi suurella osalla suomalaisista ei ole vahvaa mielipidettä suuntaan tai toiseen. Jos peli viedään tarpeeksi kovaksi, on todennäköisempää että laki muuttuu kuin että turpeennosto loppuu. Kyseessä on kuitenkin vastapuolen elanto.

Juuri siksi olisi erittäin tärkeää priorisoida. Mitä kovemmin panoksin pelataan, sen todennäköisempää on että pelisääntöjä muutetaan. Uuvutusstrategia on järkevä vain silloin, jos todella ollaan nollatoleranssilinjalla. Ja silloinkin on syytä muistaa, että onnistuminen yhdellä alueella voi haitata toisella alueella.

Uusi ympäristönsuojelulaki on juuri lähtenyt lausuntokierrokselle, ja eräs sen päämäärä on lisätä vaikuttamismahdollisuuksia jo prosessin alkuvaiheessa. Valituksista ei tulla koskaan pääsemään kokonaan eroon, mutta mikäli laki onnistuu tehtävässään vähääkään, vähennys on kaikille sen arvoista. Loppujen lopuksi on erittäin vähän asioita, joissa kannattaa valituslinjalla edetä loppuun saakka.

Kiitokset: Kiitän Pertti Sundqvistia faktojen selventämisestä ja ajatusteni kritisoinnista. Näkemykset — ja mahdolliset virheet — ovat täysin omiani.

 Muita ympäristöriitoihin liittyviä kirjoituksia: Vastakkainasettelut.

Valitusten strategiaa 2: Kevyet keinot

 

“Voi jopa ajatella, että muistutusprosessit ovat yritykselle hinta siitä, että se voi toimia vakaassa, turvallisessa, ja demokraattisessa ympäristössä. Se on pitkällä ajalla kilpailuetu.”

Sarjan edellisessä osassa toin esille, että valittamisessakin pitäisi olla strategia. Nyt menen hieman enemmän konkretiaan. Suomessa on hyvin karkeasti neljä tasoa joilla voi päästä vaikuttamaan. Kuvaan tässä lähinnä ympäristövaikutusten arviointimenettelyä (YVA, Wikipedia,  Ympäristökeskus). Menettelyt ovat kuitenkin pitkälti samanlaisia muuallakin, vaikka termit hiukan vaihtelisivatkin.

Valmistelu.

Jos asioihin päästäisiin vaikuttamaan jo valmisteluvaiheessa, muut vaiheet kevenisivät olennaisesti. Valitettavasti kansalaisjärjestöjen on vaikea päästä tälle tasolle, mutta kärsivällisellä ja kiihkottomalla toiminnalla se on mahdollista.

Toisaalta en tiedä, pitäisikö tätä millään tavalla edes laskea aktivismiksi. Jokaisella on oikeus yrittää saada mielipiteitään läpi, ovat ne mielipiteet millaisia tahansa.

Mielipiteet

YVA:n ensimmäisessä vaiheessa hakija tekee arviointiohjelman. Siinä kuvaillaan, miten selvitys aiotaan tehdä. Arviointiohjelma on julkinen dokumentti, ja kenellä tahansa on mahdollisuus antaa siihen mielipide. (Varsinaisia “lausuntoja” antavat vain viranomaiset). Saatujen mielipiteiden pohjalta YVA-viranomainen antaa yritykselle ohjeet siitä, miten varsinainen arviointiselostus pitää tehdä. Mielipiteet voivat olla täysin vapaamuotoisia; hyvin perustelluilla mielipiteillä voi kuitenkin olla suurikin vaikutus.

Mielipiteen voi kirjoittaa vaikka yksi ihminen yhdeltä istumalta, mutta hyvälaatuisen tuottaminen vaatii todellista työtä. Periaatteessa jokaisen yksittäisen kansalaisen mielipide otetaan yhtä vakavasti. Käytännössä määrälläkin on merkitystä: jos mielipiteellä on monta allekirjoittajaa, tai se on tunnetun yhdistyksen tekemä, se saa käytännössä suuremman painoarvon (vaikkei ideaalimaailmassa niin saisikaan tapahtua).

Muistutukset

YVA-prosessin lopputuloksena yritys tuottaa arviointiselostuksen, joka on taas julkinen dokumentti johon on mahdollista antaa muistutuksia. YVA-viranomainen ottaa muistutukset huomioon ja antaa loppulausunnon. Loppulausunto on harvoin kielteinen, mutta muistutusten perusteella voidaan silti vaatia huomattaviakin muutoksia ennen kuin ympäristölupaa voidaan myöntää. Siksi hyvin laadituilla muistutuksilla voi olla erittäin suuri painoarvo. Kunnolla tehty muistutus vaatii käytännössä usean ihmisen työpanoksen.

YVA-prosessin perusteella viranomainen päättää, voidaanko hankkeelle antaa ympäristölupa. Myös ympäristölupa tulee nähtäville ennen kuin se hyväksytään, ja siihen on mahdollista antaa muistutuksia. Näissä muistutuksissa on oltava jo todellista ammattitaitoa mukana, jos niillä haluaa jotain saavuttaa.

Ovatko muistutukset kohtuuton riesa?

Mielipiteiden ja muistutusten tekeminen on siis suoraviivaista. Ne eivät oikeastaan edes ole aktivismia, vaan osa prosessia; YVA-menettely on luotu nimenomaan siksi, että paikalliset mielipiteet saadaan esille ennen päätöksentekoa.

Järjestöjen kannalta muistutuksissakin on oltava priorisointi, koska kyseessä on vapaaehtoistoiminta jota harva haluaa tehdä. Kaikkiin ei voi osallistua, ainakaan täysipainoisesti.

Teollisuuden kannalta kuulemisprosessien kesto on melko helppo arvioida, ja ne eivät ole kohtuuttoman kalliita (joskaan eivät ilmaisiakaan). Käytännössä ne voi katsoa osaksi suunnitteluprosessia — ehkä ikäväksi ja aikaa vieväksi osaksi, mutta kuitenkin osa joka on mahdollista budjetoida ja arvioida mukaan. Ne ovat viime kädessä kiinteä kulu.

Voi jopa ajatella, että muistutusprosessit ovat yritykselle hinta siitä, että se voi toimia vakaassa, turvallisessa, ja demokraattisessa ympäristössä. Se on pitkällä ajalla kilpailuetu.

Valitukset sen sijaan ovat merkki siitä, että järjestelmä on rikki. Niistä seuraavaksi.

 Muita ympäristöriitoihin liittyviä kirjoituksia: Vastakkainasettelut.

Valitusten strategiaa 1: Tarvitaanko sellaista?

 

“Närkästystä taas herättää, jos hyvillä asuntoalueilla vastustetaan kehitysvammaisten palvelukoteja ja valitetaan kaikki instanssit läpi. Tällaista on helppo pitää raukkamaisena… siihen hetkeen saakka, kun oman tontin viereen aletaan kaavoittaa alkoholistiparantolaa, jota tietysti pitää vastustaa. (Mikään ei ole niin pyhää kuin tekophyyys).”

Valittaminen on aktivismin muoto siinä missä muutkin. Tarkoitan tässä nimenomaan oikeusasteissa ja viranomaisprosesseissa tehtyä valittamista. Useimmilla ei kuitenkaan ole kunnon käsitystä siitä, mitä se itse asiassa tarkoittaa. Koitankin tässä sarjassa hiukan hahmottaa “valittamisen strategiaa”.

Käytän esimerkkinä ympäristönsuojeluliikettä, koska se on minulle tuttu alue. (Olen Suomen Luonnonsuojeluliiton rivijäsen ja osallistunut näihin prosesseihin, mutta mielipiteet ovat puhtaasti omiani). Täsmälleen samat lainalaisuudet pätevät kuitenkin mihin tahansa kansalaisliikkeeeseen.

Itse en pidä “suorasta toiminnasta” missään muodossa — ei sovi luonteeseeni edes marssia laillisessa rauhanomaisessa mielenosoituksessa. Ja valittaminen on henkilökohtaisesti vastenmielistä, varsinkin jos sen tarkoitus on vain valittaa ilman päämäärää. Mutta valituskierteet ovat merkki siitä, että jotain on rikki. Eräs vanha konkari (Pertti Sundqvist) on tiivistänyt asian hyvin:

Kun vähennettiin [lupaviranomaisten] resursseja, uusien lupien myöntäminen hidastuu ja luvista tulee huonompia. Sitten niistä valitetaan. Uuden laitoksen perustaminen kestää pari vuotta pidempään kuin siinä tilanteessa, jossa viranomaisella olisi tarpeeksi resursseja. Kahden vuoden viive työllistämisessä maksaa paljon. Se myös vähentää intoa tehdä uusia tehtaita. Jos lupa tehtäisiin nopeasti ja hyvin, yritykset mieluummin sietäisivät paljon tiukemmat rajat kuin viiveet, valitukset ja vireillepanot.

Valituskanavat ovat vähän kuin kuin yhteiskunnan viemäriputket: ei niihin halua kukaan kättään työntää, mutta tukkiminen olisi todella huono idea. (Käytän tässä sanaa “valitus” kattamaan myös kevyempiä keinoja kuin varsinaiset oikeusasteisiin valittamiset. Avaan termiä myöhemmissä osissa).

Ns suorasta toiminnasta kiinnostunut löytää Internetistä (ja myös kirjastoista) helposti materiaalia toiminnan taktiikoista ja strategioista. Valittamisesta en sen sijaan ole (vielä) nähnyt oppikirjoja tai tutkimuksia.  Onko siinä ylipäätään mitään taktiikkaa saati strategiaa, vai onko se vain ihmisten kiusaamista?

Onko valittamisessa strategiaa?

Jos ajatellaan ns yleistä mielipidettä, niin luonnonsuojelijoiden valituskierteitä pidetään kiusantekona. Myös yhden yksittäisen ihmisen aiheuttamat vuosien valituskierrokset voivat herättää raivoa kaikissa muissa. Närkästystä taas herättää, jos hyvillä asuntoalueilla vastustetaan kehitysvammaisten palvelukoteja ja valitetaan kaikki instanssit läpi. Tällaista on helppo pitää raukkamaisena… siihen hetkeen saakka, kun oman tontin viereen aletaan kaavoittaa alkoholistiparantolaa, jota tietysti pitää vastustaa. (Mikään ei ole niin pyhää kuin tekophyyys).

Valittamisesta ei siis oikeastaan kukaan pidä, mutta demokraattinen yhteiskuntamme antaa siihen mahdollisuuden, ja mahdollisuutta saa käyttää.  Silti valittamisessa täytyisi olla päämäärä ja strategia.

Joskus päämäärä voi olla yhden asian intohimoinen vastustaminen vaikka kuolemaan saakka. Niin kauan kuin kyseessä on vain oma kuolema, se on asenne siinä missä muutkin.

Mutta jos päämärässä voi olla vähänkin vivahteita, tarvitaan strategia. Tärkeintä on, että osaa priorisoida miten ja mistä valittaa.  On määriteltävä ne (harvat) alueet, joissa ollaan valmiita menemään loppuun saakka. Muissa asioissa on sitten oltava valmis kompromisseihin. (Tuon esiin omat priorisointini luontoasioissa myöhemmässä kirjoituksessa).

Jollei priorisointia ole, ajaudutaan helposti tilanteeseen jossa valitetaan satunnaisesti ja ilman erityistä päämäärää. Se ei ole kenekään etu. Lausuntojen kirjoittajilla loppuu motivaatio, jos he joutuvat tekemään niitä tyhjiössä. Yhteisöltä loppuu kärsivällisyys varsin nopeasti. Valituksia ei enää oteta vakavasti. Kukaan ei hyödy.

Sen sijaan, jos on yhteisesti sovittu edes karkea tärkeysjärjestys, toiminta muuttuu aivan toisenlaiseksi. Jos tietyllä alueella on resursseja tehdä yksi tai kaksi valitusta vuodessa, kannattaa valita ne yksi tai kaksi joilla on merkitystä. Joinakin vuosina voi jopa jättää valitukset kokonaan tekemättä, jos muilla keinoin on saatu aikaan tilanne jonka voi sietää ainakin hampaita kiristellen.

Ainakin suomalaiselle ympäristöliikkeelle on ominaista, että mitään yhteistä “tärkeysjärjestyslistaa” ei ole. Tämä on sekä hankala että terve tilanne. Hankalaa on se, että toiminta vaikuttaa varsinkin ulospäin epäjohdonmukaiselta; tervettä on se, että toiminta on demokraattista ja ottaa huomioon erilaisia mielipiteitä.

 Muita ympäristöriitoihin liittyviä kirjoituksia: Vastakkainasettelut.

 

Translate »