Category Archives: Uncategorized

Talvivaara 19: Entäpä jos Talvivaaran prosessi toimiikin?

 

“Painotan tuossa tuota termiä ”rakkaudella pöyhitty”. Tarpeeksi kovalla vaivalla Kainuussa saataisiin kasvamaan vaikka yksittäinen banaanipuu, jos sitä vaalittaisiin hellyydellä. Sen sijaan toimivaa banaaniplantaasia Kainuuseen ei pystytä tekemään. Luonto estää.”

Tämä kirjoitus on julkaistu Uuden Suomen blogissani 25.10.2013.

Eilisessä kirjoituksessa esitin kyynisiä näkemyksiä Talvivaaran prosessista. Mutta entäpä jos olenkin väärässä?  Mitä jos Talvivaaralla onkin mittaustuloksia, jolla se voi näyttää että bioliuotus ja suljettu kierto onkin saatu toimimaan? Muuttaako se tilannetta radikaalisti?

Ei. Yksittäinen mittaus ei kerro vielä mitään. Talvivaaran itsensä teettämä konsulttiselvitys (SRK consulting 2013) toteaa, että vaatii 2-3 vuotta, ennen kuin voi sanoa toimiiko bioliuotus.

Kuvassa 1 on päivitetty versio eilen esittämästäni kaaviokuvasta, joka kuvaa karkeasti tämän hetken prosessia (alkuperäistä kritisoitiin sekavaksi ja osin puutteelliseksi, tätä on selvennetty).

Prosessi-tarkennus

Talvivaaran varsinaisesti toivoma prosessi on äärimmäisen herkkä kaikille häiriöille. Tiivistetysti, alkuperäinen idea oli, että neutralointia ei tarvita, jolloin ei muodostu liukenevia suolojakaan.  Tämä taas perustuu siihen toiveeseen, että rikkihappo ja muut malmissa olevat materiaalit saataisiin kasoissa muuttumaan sopiviksi aineiksi, joilla on sopivia ominaisuuksia.

Näistä ehkä tärkein mineraali olisi jarosiitti, jossa on mm kaliumia, rautaa, ja rikkiä. Tällä päästäisiin eroon myös rautaongelmasta, joka on ollut merkittävä päänsärky. Malmissa oleva rauta hidastaa nikkelin liukenemista. Jarosiitin käytöstä löytyy ainakin yksi Geologian tutkimuslaitoksen vuonna 2001 tekemä raportti. Raportti on melko ylimalkainen, mutta se selviää, että kiteytyäkseen jarosiittii vaatii hyvinkin tiukat olosuhteet (pH alle 2.5, sulfaaattia yli 3000 mg/l).

Lämpötilatarpeista ei ole tietoa, eikä siitä miten herkästi jarosiitti liukenee takaisin jos esimerkiksi sulfaattipitoisuus laskeekin liian matalaksi. Ei myöskään ole tietoa, onko prosessi herkkä jollekin sellaiselle aineelle tai ilmiölle, jota ei nyt tajuta (rautaongelmahan tuli yllätyksenä). On myös epäselvää, aiheuttaako kiteytyminen paakkuuntumisongelmia kasassa.

Mutta otetaan positiivinen asenne: jos tuo kiteytysprosessi todella toimisi, se ratkaisisi monta ongelmaa. Silloin vesiä voidaan todellakin kierrättää kasoissa, ja ainakin tiettyyn rajaan saakka tilanne vain paranee mitä enemmän sulfaatteja liuokseen kerääntyy. Koska jarosiitti on melko stabiilia ainetta ja muutenkin harmitonta, sen voidaan yksinkertaisesti antaa kerääntyä malmin sekaan sekundäärikasassa. Kun kasan nikkeli on kulutettu loppuun, jäännös voidaan loppusijoittaa sellaisenaan. (Tosin toisen vuoden 2010 raportin mukaan sulfaattipitoisuudet olisivat silti niin korkeita, että tämä jäännös on ongelmajätettä)

Olen valmis uskomaan, että tuontyyppinen prosessi on saatu toimimaan laboratiorio-olosuhteissa, luultavasti jopa Talvivaaran pienemmän skaalan kenttäkokeisssa (joista kuitenkin on lähes mahdotonta löytää mitään julkaistua materiaalia). Suunnilleen noin se on saattanut jopa toimia Talvivaarassa vuoteen 2009 saakka, ennen kuin tuotanto pääsi varsinaisesti vauhtiin. Rautaongelma muutti kuitenkin tilanteen nopeasti. Mutta rautaongelmakin saattaisi olla ratkaistavissa, ovelalla kemialla.

Mikä siis tökkii? Luonto. Laboratoriotesteissä kaikki mahdolliset olosuhteet pidetään vakioina. Pienen skaalan kenttäkokeissakin olot pidetään mahdollisimman vakioina, jotta nähdään olennaiset piirteet prosessista. Kukaan ei väitä, että näitä kokeita olisi mitenkään vääristelty. Luultavasti tulokset ovat olleet juuri niin hyviä kuin on väitetty.

Sen sijaan niillä tuloksilla ei ole mitään tekemistä varsinaisen teollisen kaivostoiminnan kanssa, missä hehtaarien suuruiset kasat ovat avoimen taivaan alla.

Marraskuun 2012 allasvuodon jälkeen pengoin läpi Talvivaaran riskinhallintadokumentteja. Käsittämätöntä kyllä, missään ei nähtävästi ollut otettu huomioon sellaista mahdollisuutta, että Kainuussa voisi sataa (Zygomatica: Talvivaara 1).  Vuosien 2013-2014 riskienhallinta perustuu hartaaseen toiveeseen, että ”seuraavien vuosien  sademäärä vastaa keskimääräistä tasoa.” (Zygomatica: Talvivaara 2).  Vuoden 2013 alussa yritin hahmotella, mihin tämä pieni unohdus on johtanut (Zygomatica: Talvivaara 4); sen jälkeen on kyllä osoittautunut, että ongelmat ovat olleet vielä paljon syvemmällä.

Tuohon asenteeseen ongelma joka tapauksessa tiivistyy. Talvivaara on rakentanut Kainuuseen ”biologisen prosessin”, joka ei ollenkaan ota huomioon sitä että sää ja ilmasto vaikuttavat rajusti juuri biologiaan. (Tässä tapauksessa ne vaikuttavat luultavasti myös kemiaan, koska prosessi on niin herkkä ja kokeellinen).

Vaikka yhtiö näyttäisi mitä tahansa mittaustuloksia, niillä ei ole tässä vaiheessa mitään merkitystä. Yhtiö on omassa blogissaan näyttänyt alustavia tuloksia lupaavasta lämpötilan kehityksestä (Kuva 2). Yhdessä kasassa on ollut lupaavaa nousua, muissa heikompaa.  Tulokset eivät todennäköisesti ole mitenkään vääristeltyjä. Ne osoittavat tilanteen yhdessä tietyssä rakkaudella pöyhityssä tarkkaan kontrolloidussa kasassa yhden tietyn kuivan kesän jälkeen.

Paikanpaalla-Talvivaara

 

Painotan tuossa tuota termiä ”rakkaudella pöyhitty”. Tarpeeksi kovalla vaivalla Kainuussa saataisiin kasvamaan vaikka yksittäinen banaanipuu, jos sitä vaalittaisiin hellyydellä. Sen sijaan toimivaa banaaniplantaasia Kainuuseen ei pystytä tekemään. Luonto estää.

Jo omankin selvityksensä perusteella Talvivaara voi oikeasti arvioida toimivuuttaan vasta ehkä vuonna 2015 tai 2016. Tällöinkin tiedetään vain se, miten prosessi toimii sellaisella säällä, mikä näinä vuosina sattuu olemaan. Jos joskus myöhemmin sataa kaatamalle (tai on kuivaa, tai kylmää, tai kuumaa) emme voi tietää mitä tapahtuu. Jos prosessi toimii vain erittäin kontrolloiduissa olosuhteissa ja on herkkä kaikille säähäiriöille, Kainuu on jokseenkin toivoton paikka sille.

 

Talvivaara 14: Onko kukaan yhtään viisaampi kuin vuosi sitten?

Aikajanoista voi joskus nähdä ihmisen psyykkisen kehittymisen uteliaisuudesta hämmästymisen kautta kyynistymiseen, siitä nihilismiin ja raaistumiseen, ja taas sarkasmin kautta uudelleen nousu hyväksyvän kyyniseen analyyttisyyteen. Huomaan tällaisen prosessin, kun katselen läpi mitä olen kirjoittanut vajaan vuoden aikana Talvivaarasta.

Kaikki Talvivaara-kirjoitukset: täällä.

Yle Uutiset on tänään käsitellyt Talvivaaraa melko kovalla kädellä. Viranomaiset ovat terästäytymässä kaivoksen valvonnassa, ja väläyttävät hallintopakolla ellei tilanne muutu nopeasti. Kaivoksella on miljoonia kuutioita liikaa saastunutta vettä, eikä paikkaa sijoittaa sitä.  Taloudellisesti tilanne on vaikea. Suuri laina uhkaa erääntyä kerralla, ellei maksuvalmius säily yli tietyn rajan; rajaa kolkutellaan ehkä jo muutaman kuukauden kuluttua. Lainaehtojen mukaan kaivoksen pitää tuottaa 15,000 tonnia nikkeliä vuodessa; tammi-kesäkuussa tuotettiin alle kolmasosa tästä. Nikkelin hinta on hieman yli 10,000 dollaria tonnilta; Talvivaaran todellinen kannattavuusraja olisi yhtiön itsensä mukaan noin 20,000 dollaria.

Homma etenee nyt omalla painollaan mihin etenee. Ehkä on välitilinpäätöksen paikka.

Vuosi sitten tiesin kaivoksesta lähinnä sen, että sillä oli jotain ympäristöongelmia. Samoihin aikoihin pääsin aloittamaan “tahdonvastaisen sapattivapaan” (toisella tapaa sanottuna sain irtisanomispaketin) ja jotain tehdäkseni aloin tutustua kaivokseen tiiviimmin. En väitä olevani “neutraali”, vaan kuulun Suomen luonnonsuojeluliittoon. Olen kuitenkin pyrkinyt siihen, että tuo bias haittaisi mahdollisimman vähän. Näissä kirjoituksessa saattaa olla virheitä (pahojakin), mutta tietoista vääristelyä olen ainakin pääsääntöisesti pyrkinyt välttämään.

4.11.2012. Alku. Kaivoksella oli massiivinen vuoto-onnettomuus.

4.12.2012. Uteliaisuus. Talvivaara 1: Sääriskit. Talvivaara syytti julkisuudessa onnettomuudesta kesän ja syksyn 2012 “historiallisia” sateita. Koska Ilmatieteen laitoksen datat olivat sopivasti juuri avautumassa, ryhdyin analysoimaan alueen sadetilastoja. Johtopäätös: kyllä sateet kovia olivat, mutta eivät ainutlaatuisia. Mitoitukset olisi pitänyt tehdä sen mukaan, että sellaisia sateita voi tulla. (Myöhemmin on osoittautunut että vesiongelma ei tosiaankaan johtunut syksystä 2012, vaan vettä on kertynyt jo monta vuotta).

11.12.2012. Uteliaisuus ja hämmästyneisyys. Talvivaara 2: Seuraavat kaksi vuotta. Perehdyin Talvivaaran saderiskinhallintaan. Osoittautui, että “riskinhallinta” oli harras toive, että seuraavan kahden vuoden aikana sataisi vain “keskimääräisen” verran. Koska määritelmän mukaan puolet ajasta sataa enemmän kuin keskimäärin, tämä on käytännössä sama kuin heittäisi kolikkoa.

23.1.2013. Alkava epäluuloisuus.  Talvivaara 3: Kolmen vuoden vedet? Yhtiö ilmoitti aloittavansa hätäjuoksutukset ympäristönsuojelulain 62 pykälän perusteella. Se päästäisi noin kolmen vuoden vedet luontoon yhdellä kertaa. Lakipykälien ja numeroiden penkominen osoitti kaksikin ongelmaa: tilanne ei ollut sellainen että hätäpykälää voisi käyttää (minkä Vaasan hallinto-oikeus on sittemmin todennutkin); ja todellinen kertapäästö olisi niin suuri, että se vastaisi kaivoksen koko päästöjä sen kuudenkymmenen vuoden toiminnan aikana.

5.3.2013. Käsittämättömän edessä hiljentyminen. Talvivaara 4: Tilanne, karkeasti. Yritin vuokaavioiden avulla hahmotella, mitä Talvivaarassa ehkä on tapahtunut. Käytännössä kaaviot alkoivat mennä jo parodian puolelle.

16.3.2013 Ironinen vakavuus. Talvivaara 5: What is going on? Autoin tuottamaan materiaalia ulkomaalaisten ympäristöjärjestöjen käyttöön. Koska emme Zygomaticassa suvaitse suoraan puolepoliittista tai ideologista materiaalia, käytin porsaanreikää. “We have a firm policy of never publishing any “agitprop” material. I will circumvent the rule by posting a propaganda piece I helped write, but providing skeptical commentary. In effect, I will argue against myself.” 

22.3.2013. Alkava kiukku. Talvivaara 6: Saako mitata? Talvivaara ilmoitti haluavansa kieltää kaiken liikkumisen ja omatoimisen mittaamisen koko 60 km² suuruisella kaivosalueellaan. Vaatimuksessa ei ollut nähdäkseni mitään järkeä.

4.4.2013. Orastava kyynisyys. Talvivaara 7: Porsaanreikien nerokkuudesta.  “Lahjakkuutta on pakko ihailla, silloinkin kun se kohdistuu perversseihin ja luonnon vastaisiin asioihin”. Talvivaaran ja Kainuun ELY-keskuksen yhteistyö alkoi näyttää lähes taiteelta. ELY-keskuksen tehtävä on valvoa kaivosta; käytännössä se alkoi näyttää lähinnä Talvivaara Oyj:n tytäryhtiöltä.

9.4.2013. Syvä kyynisyys. Talvivaara 8: Saivartelun taide. Hieman mauttoman puolelle menevä analyysi, jossa vertasin Talvivaaran lakiopillisia näkemyksiä Bill Clintonin seksiskandaaliin. Aasinsiltoja löytyi.

15.4.2013.  Nihilismi. Talvivaara 9: Kaiken turhuudesta. “Tämä on uskoakseni viimeinen Talvivaara-bloggaukseni. Tähän saakka minua on motivoinut ymmärtäminen: olen yrittänyt systeemitasolla ymmärtää, mikä kaivoksessa mättää. Mutta näin viimeinkin valon, kun aloin hahmottaa liitteiden A ja B mekanismeja. Nyt tajuan, että ei ole mitään ymmärrettävää.”

 4.6.2013. Raaistuminen. Talvivaara 10: Ympäristölupa ja järjestelmävika.  “Suomen järjestelmässä on herrasmiesoletus: annettuja ympäristölupia valvotaan tasapuolisesti, ja pääsääntöisesti noudatetaan ainakin pakon edessä. Tässä tapauksessa Kainuun ELY-keskus ei ole valvonut eikä Talvivaara ole noudattanut. Kun herrasmiesoletus ei pidäkään paikkaansa, järjestelmä halvaantuu. Umpikujasta ei tunnu olevan mitään ulospääsyä. Järjestelmävika on näinkin yksinkertainen.”

22.7.2013. Post-nihilistinen suojatyö. Talvivaara 11: Kunnostuksen hinta? Kyllästymisen jälkeenkin löytyi yksinkertainen kysymys, johon oli mahdollista etsiä numeerisia vastauksia julkisesta datasta: paljonko lähijärvien kunnostus maksaa? Päädyin haarukkaan vähintään 20-30 miljoonaa euroa. Vielä ei ole tietoa kuinka lähelle arvio osui.

14.8.2013. Toipuminen sarkasmin kautta. Talvivaara 12: Loogisen virhepäättelyn peruskurssi. “Talvivaara koputtelee taas tärähtäneen loogisen ajattelun paljon kilpailtua Suomen ennätyksen ovea. Yhteen valitukseen on saatu mahtumaan ainakin kaksi loogista virhettä (olkinukke-argumentti sekä  syllogistisen logiikan väärinkäyttö).” 

18.8.2013. Hyväksyvän kyyninen analyyttisyys. Talvivaara 13: Pullat ja rusinat. “Voiko statistiikka kertoa, milloin valvoja ja valvottava pelaavat samaan pussiin? Jo vain.Talvivaaran ympäristölupa on uusittu toukokuun lopussa, ja nyt yhtiö nähtävästi saa noukkia parhaat palat sekä vanhasta että uudesta luvasta.” Kyynisyys jatkuu, mutta informaatiota pyritään noukkimaan sieltä mistä sitä saa.

Kainuun Talvivaara-ELY-kombinaatti on tähän saakka muodostanut kokonaisuuden, joka lähinnä muistuttaa Neuvostoliiton 1980-luvun järjestelmää. Nyt KaiELY on ehkä viimeinkin murtamassa yhteyden joka vielä 18.8. näytti rikkomattomalta. Toivossa on ainakin hyvä elää.

Mutta onko tässä koko tarinassa kaiken kaikkiaan mitään opetusta, ja onko kukaan yhtään viisaampi kuin ennen? Hiukan epäilen. Talvivaara oli tällainen episodi. Seuraavaksi tulee jokin muu episodi.

Kaikki Talvivaara-kirjoitukset: täälläKirjoittaja kuuluu Suomen Luonnonsuojeluliittoon, mutta spekulaatiot, mielipiteet, tulkinnat ja virheet ovat puhtaasti omia.

Biochar 1: Background

 

“Biochar is not the miracle cure-for-all that some advocates claim. However, we still consider it a critical technology to be researched for poor countries.

Authors: Jakke Mäkelä, Kalle Pietilä, and Viv Collins. [Originally published in www.project-troglodyte.org

The production of biochar is being advertised as one of the most important low-cost high-impact technologies. See, for example, Open Source Ecology. The premise is relatively simple: biomaterial such as wood (or, ideally, wood waste) is heated in a kiln which does not let in oxygen.

The wood then breaks down into three components, with ratios depending on the temperature: charcoal, oils, and volatile gases. The gases can be fed into the heater, meaning that the process can keep itself running once it has been started. The oils can be used as clean fuel sources. Overall, the process can thus enable far more energy production than is needed to run it.

Most of the carbon is thus sequestered into the charcoal, with little carbon dioxide emitted. The CO2 that was taken up by the plants is thus fixed in the charcoal, which can for example be buried, never releasing the CO2 into the atmosphere. This can thus be a low-tech solution for carbon sequestration.

The “bio” part of the term comes from the possibility of combining the charcoal with nitrogen-based fertilizers, resulting in a very effective yet stable fertilizer. The theory is that the charcoal binds the fertilizer, preventing it from being leached too quickly by rain. This benefit has so far not been proven adequately, but at worst the charcoal should be a neutral element in the soil even if it does not give additional benefit.

We are doubtful of some of the most wide-eyed claims being made about it, and there are very strong skeptics of the process, especially at larger scales (see e.g. Climate Justice Now). The downsides are fairly obvious: the charcoal production will release particulate pollutants as well as possibly other toxins, unless it is done very efficiently. Also, at extremely large volumes the process would stop making ecological sense, as large plantations would have to be grown just for this purpose. At some size scale, the process would become ecologically completely counterproductive.

However, at smaller size scales the technology could have local health benefits, by providing a cleaner-burning fuel. The burning of unclean wood products in poorly designed kilns produces high indoor pollution levels and can be a health risk (FAO; this article however considers better stove design to be the key, and remains neutral about any relative health benefits given by charcoal).  Others (World Bank) consider that moving to cleaner and inexpensive charcoal would have clear health benefits.

Biochar is not the miracle cure-for-all that some advocates claim. However, we still consider it a critical technology to be researched for poor countries.  Whatever the actual value of the technology is, it would be pointless to allow spurious IPR to slow the progress.


Figure 1. Basics of biochar. Source: http://www.biochar-international.org/technology

Technology

The EFA article above describes a combination of a kiln that carbonizes agricultural waste into biochar, and an energy efficient briquetting machine that makes charcoal briquettes that can burn in ordinary stoves. Some of the biochar is used to make fertilizer and some to make briquettes.

For more on biochar, see International Biochar Initiative.  The current state of the art is described in the IBI production web page. The size scales can vary by a huge amount, from industrial-scale installations producing 1 ton per hour to small installations producing 500 kg a day or less.

The technology is described in the IBI technology web pages. The most critical general comment is this:  “But biochar technology is more than just the equipment needed to produce biochar. Biochar technology necessarily includes entire integrated systems that can contain various components that may or may not be part of any particular system.”

This is something to worry about. From the humanitarian IPR point of view, there is one crucial question: could spurious IPR be used to block development of large-scale biochar burning? In particular, could it block development of such technologies aimed at developing countries?

The IBI technology page mentions five specific goals for future R&D:

  1. Continuous feed pyrolyzers to improve energy efficiency and reduce pollution emissions associated with batch kilns.
  2. Exothermic operation without air infiltration to improve energy efficiency and biochar yields.
  3. Recovery of co-products to reduce pollution emissions and improve process economics.
  4. Control of operating conditions to improve biochar properties and allow changes in co-product yields.
  5. Feedstock flexibility allowing both woody and herbaceous biomass (like crop residues or grasses) to be converted to biochar.

It is #4 that we should be most worried about. There should be easy work-arounds and multiple technologies for the other areas (in which patents can be found just by searching for “biochar”). It is in practice not possible to block the development of new kiln types because alternative designs can always be used. A single troll patent for #4 could, however, stop the whole system. We will be analyzing this area in future postings.

 

On teaching

Do elite nerds need any education? 

[Finnish version: click here]

Niko Porjo’s posting last week (Finnish only) raised some conflicting feelings. Summary: based on his own experiences when studying physics, Porjo strongly questioned whether lectures are an efficient type of teaching at all.  I found this argument compelling, given that it resonates with my own experiences.

Porjo then suggested, perhaps polemically, that it would be more efficient to get rid of most artificial and formal types of education. Learning by doing is the most efficient way, and theory should flow from the practical work rather than vice versa. I did not agree with this suggestion at all.

I believe Porjo may be right, but only within tight boundaries. It is true that sitting in compulsory classes is slow and inefficient, especially now that much of the information is available on the Net already. If someone wants to listen to good lectures, there are sites like  TEDx or the Khan Academy.

Whatever the field of study, the actual learning happens elsewhere, not in lectures. Physics requires vast amounts of exercises. Some subjects require massive amounts of reading and writing. In practical subjects, only the practical work teaches what the work really is.

I do not break any confidences if I say that Porjo is a gifted physicist and an extreme nerd (in the most positive sense of that term). He studied physics in Turku in the 90’s, and I studied physics in Helsinki in the 90’s. Although we only met at work in the 00’s, our student experiences are similar.

That is why I found Porjo’s skepticism about lectures so familiar, even heartwarming. I never got much out of lectures, even the good ones. I was mostly too fidgety to even sit in them, even the good ones. I did pass, and even got a PhD (though it took me exactly twenty years), but I was no academic star.

This was quite common in the University of Helsinki’s physics department in the 90’s. All the familiar faces sat at the cafeteria, not the lecture rooms. (Actually, the largest number of familiar faces sat at the library doing physics exercises. It is not possible to graduate in physics without undergoing a punishing regime of thousands of calculations. For every hour spent goofing off from lectures, I spent two hours doing exercises).

But — and here is the crux — we are talking about maybe a few dozen people. Not really an elite, but an unusual crowd. We spent our first kegger making physics calculations, even though there was beer on offer (no women though, for some reason). We spent all keggers that way, actually. Those were the days. The Big Bang Theory may be a parody of physicists, but it is a subtle parody.

What do the learning experiences of this crowd teach us about the ways in which education in Finland should be arranged?

Nothing.

The situation Porjo describes applies to a very specific group of Finns: introverted people who are voluntarily studying scientific or technical subjects. In practice, this group would teach itself the basics whether or not there was any formal teaching at all.

Should the world rotate around this group? It is trendy to suggest that a nation succeeds only if its cognitive elite succeeds. Give the top percent all the resources it needs, weed out the weak ones, and let Darwinism do its magic. The fittest will survive and save society.

I beg to disagree. A nation is on average as competent as its average citizens. Finland has no Nobel laureates, but even a mediocre engineer is quite good and well-rounded here. This is almost certainly one reason why the cell phone business rose so quickly in such a small country. A company could recruit almost anyone at random, and be reasonably sure that they were reasonably competent.

This business has now collapsed (see the Finnish-only blog by Timo Tokkonen), but the average competence means that people will learn to do something other than cell phones, although the transition will be painful. If all Finnish engineers were only trained to optimize Symbian code, we would be in trouble. Luckily, the educational system is well-rounded, at all levels.

So who should we focus on: the elite or the average? Porjo’s blog gives an immediate answer. The most gifted and motivated people will dig up their knowledge from under a rock, if they have to. All they need is Net access. After that there is no particular need to pamper them.

Resources should be put into providing a good well-rounded education for the average Finn. (In fact, I feel that a civilized society should give even its weakest members the best feasible education, even when it doesn’t seem to make quantitative economic sense. I have no rational defense for this idea, it is simply an ideology).

Since I know nothing about pedagogy, I don’t quite know what this means. Probably, it means that education must be quite structured, perhaps repetitive, and even include some formal discipline. It definitely cannot mean the type of anarchistic workaholism that got me and my friends through. But I am happy to leave the exact definitions to the professionals.

The key point is that in this debate, the experiences of people like Porjo and me are largely irrelevant. We have our place in the margins of society (an important place even). But in terms of the education debate, almost everyone else is more important.

Liikennepakojen matematiikkaa, osa 2

Numeroita rakastavan on tarkkaan tiedettävä, milloin hänen rakkaansa on jättänyt hänet. Jatkoin pidemmälle suojatieonnettomuuksien analyysiä, ja päädyin tuloksiin jotka ovat kauniin näköisiä, mutta jotka nähdäkseni eivät tarkoita mitään konkreettista. Riskianalyysit on tehtävä paikan päälle menemällä, ei numeroita vääntämällä.

Helsingin sanomien mukaan nykyään tapahtuu melkein joka päivä suojatieonnettomuus.  Niistä kourallinen johtaa kuolemaan.  Aloin tarkastella asiaa toisesta näkökulmasta. Kuinka vaarallista suojatien ylittäminen itse asiassa on?

Riskiä voi arvioida joko jalankulkijan näkökulmasta (mikä on todennäköisyys, että loukkaa itsensä tien ylityksessä) tai sitten autoilijan näkökulmasta (mikä on todennäköisyys, että on osallisena onnettomuudessa). Autoilijan näkökulmasta on huomattavasti yksinkertaisempaa löytää numeroarvoja.

Oletetaan, että ajokortti on voimassa noin 50 vuotta (18-vuotiaasta noin seitsemänkymppiseksi). Tämän viidenkymmenen vuoden aikana siis tapahtuisi yhteensä noin 15,000 suojatieonnettomuutta. Yksittäisen autoilijan todennäköisyys olla sellaisessa osallisena ei ole suuri, jos autoilijoita on paljon.

Heitä on paljon. Noin 90% aikuisista hankkii ajokortin (lähde: Wikipedia), ja Tilastokeskuksen mukaan 18-75-vuotiaita on noin 3.6 miljoonaa.  Kaiken kaikkiaan Suomessa olisi noin kolme miljoonaa ajokortillista ihmistä, joista tosin läheskään kaikki eivät ole aktiiviautoilijoita.

Todennäköisyys aiheuttaa suojatieonnettomuus olisi siis noin 15,000/3,000,000 eli yksi kahdestasadasta. Keskimäärin siis jokainen ihminen tuntisi jonkun tällaisen autoilijan, mutta sen lähemmäs asia ei tyypillisesti koskettaisi.

Mutta tämä ei vielä kerro suojatien ylittämisen riskiä, koska ei ole tietoa kuinka moni kuski itse asiassa ajaa suojateiden yli ja kuinka usein. Aktiiviautoilija kaupungissa ajaa suojatien yli kymmeniä ellei satoja kertoja useammin kuin maaseudulla. Käytännössä kaupunkilaiskuski luultavasti oppii taitavammaksi, mutta siitä huolimatta onnettomuusmahdollisuuksien suuri määrä yksinkertaisesti dominoi kaiken taidon.

Kuinka monen suojatien yli tyypillinen kaupunkilainen sitten elämänsä aikana ajaa?

Ylärajalta löytyvät ammattilaiset, ennen muuta bussikuskit. Pahin skenaario mikä tulee mieleen on palvelulinjojen bussien kuljettaja suurehkossa kaupungissa — nämä linjat kulkevat sellaisten asuinalueiden läpi, joissa on paljon suojateitä.  Otan esimerkkinä palvelulinjan P2 Turussa, koska asun sen varrella ja tunnen tiet kohtuullisesti.

Turun palvelulinjan P2 reitti. Lähde: Turun kaupunkiliikenne.

Reitin P2 ajoaika on tasan tunnin. Kävin reitin läpi kartalla, Streetviewlla, ja osan ajamalla, ja laskin reitillä olevan yli 60 suojatietä. Jos kuski ajaa reitin läpi työpäivän aikana kuusi kertaa, suojatien ylityksiä tulee lähes 400.  Työpäiviä on vuodessa noin 250, vuosilomapäiviä 25. Jos lasketaan muutama sairasloma- ja koulutuspäivä, jokainen kuski ajaa vuodessa yli 80,000 kertaa suojatien yli.

Bussikuskille mahdollisesti sattuu vähemmän onnettomuuksia kuin muille, koska bussi on helpompi nähdä kaukaa, ja ihmiset osaavat varoa. Kuskien keskimääräinen ammattitaito on myös kovempi. Toisaalta kilometrimäärät ovat suuria, ja äkkijarrutus hankalampaa kuin henkilöautolla.

Reitti P2 on koukeroisempi kuin useimpien ihmisten työmatka, joten risteysten arvio on yläkanttiin. Hyvä arvio voisi olla hieman yli 30 risteystä yhteen suuntaan, kaksi kertaa päivässä.  Karkeana arviona työmatkalainen kulkisi 10,000 suojatien yli vuodessa.

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2010 Suomessa oli noin 2.3 miljoonaa työllistä, joista noin 1.4. miljoonaa suurimmissa kaupungeissa tai niiden naapureissa. YLE:n mukaan  “valtaosa työmatkoista ajetaan omalla autolla”, missä ei kuitenkaan ole otettu mukaan kimppakyytien todennäköisyyttä. Kanta-Helsingin alueella ehkä merkittävä osa käyttää julkista liikennettä, mutta muutoin miljoona autoa päivässä ei liene huono arvio ylärajalle.

Tämä tarkoittaa noin 10 miljardia suojatien yliajoa vuodessa koko Suomen alueella. Kun onnettomuuksia on reilu 300, tämä tarkoittaa, että kun auto ylittää suojatien, sen todennäköisyys aiheuttaa onnettomuus on alle yksi kolmesta miljoonasta.

Tarkoittaako tämä luku itse asiassa yhtään mitään?

Olen itse hiukan kahden vaiheilla.  Ainakaan se ei ole käytännöllinen. Jalankulkija ei sen perusteella pysty päättämään, uskaltaako hän enää kävellä suojateillä ollenkaan. Autoilija ei pysty päättäämään, muuttaisiko reittiään vai jäisikö kokonaan kotiin.

Luku on niin pieni, että se varsinaisista onnettomuustilastoista on vaikea päätellä yhtään mitään tietyn risteyksen turvallisuudesta, tai tarpeesta muuttaa sitä (esimerkiksi korokkeilla). Makaaberisti sanottuna onnettomuuksia tapahtuu “liian vähän”. Tilanne olisi toinen, jos myös läheltä-piti-tilanteet rekisteröitäisiin johonkin, mutta onnettomuustilastoista päätteleminen on jokseenkin toivotonta. Kahden auton välisiä onnettomuuksia saattaa tapahtua enemmän kuin suojatieonnettomuuksia, mutta nekään eivät suoraan kerro suojatien ongelmista.

Riskejä on pystyttävä arvioimaan muilla keinoin, joko käyttämällä tervettä järkeä tai (paljon mieluummin) käytettävyystutkimuksen menetelmiä. Riskisuojatiet on mahdollista tunnistaa kävelemällä niitä läpi ja arvioimalla riskejä tapaus kerrallaan. Matematiikalla on asiassa hyvin pieni rooli. Liiikenne- ja jalankulkijamäärien arvioinnilla voi olla merkitystä, kun priorisoidaan mitkä risteykset tutkitaan ensin.

Mutta jos halutaan löytää keinoja parantaa suojateiden turvallisuutta, kannattanee suhtautua skeptisesti ihmisiin, jotka väittävät näkevänsä riskit tilastojen perusteella. Mikään ei korvaa sitä, että kovatasoinen ammattilainen käy fyysisesti paikan päällä.

Näkisin, että tämä on yksi niistä tapauksista, joissa matematiikalla ja tilastoilla ei pääse oikein mihinkään. Joskus näinkin.