Oikea palkka

 

Lauri Tähtisen ja Antti Törmäsen EVA-raportti “Oikea palkka – kymmenen totuutta tuloeroista” on hyvää keskustelua. Kirjoittajat tulevat rohkeasti esille näkemyksineen ja kertovat ajatuksensa. Tähän voi tarttua. Täydellistä se ei ole, eikä sieltä taida löytyä kymmentä totuutta, mutta ei keskustelussa kommenttien tarvitsekkaan olla täydellisiä. Jos tarvitsisi niin keskustelu jäisi vähäiseksi.

Isoimpana ongelmana näen paljon käytetyn “osaajan” käsitteen epämääräisen määrittelyn. Jäi kuva kehä päätelmästä, menestyvät ovat osaajia ja koska yhteiskunnan rakenne on meritokraattinen niin osaajat tietysti menestyvät.

Vaikka tekstissä vilahtaakin tuurin merkitys, niin sitä ei ole huomioitu sen vaatimalla painoarvolla. Kun tuotteiden monistettavuus kasvaa, niin kuin on käynyt esimerkiksi joidenkin ohjelmistojen osalta, kasvaa väistämättä onnen vaikutus menestykseen.

Kirjoittajien ajattelusta jää staattinen kuva, osaajia tarkastellaan vain tämän hetken ympäristössä. Tämä on vähän omituista, koska teksti kuitenkin katsoo tulevaisuuteen. Ainakin viimeiselle vuosikymmenelle tyypilliseen tapaan asioita katsotaan extrapoloimalla nykyinen tilanne muuttamalla vain yhtä tai muutamaa muuttujaa. Tämä johtaa kuvaan vääjäämättömästä kehityksestä: koska osaamisen arvo kasvaa syntyy yläluokka, jota muut palvelevat koska muuta työtä ei ole ja koska koulutus on syypää on siitä luovuttava. Tilanne muuttuisi tällöin pysyväksi yhdet henkilöt ja heidän jälkeläisensä jäisivät osaajiksi, mutta sitä ei mainita. Eläköön feodaali-herramme! Ei sitä ihan noin sanota, mutta sellainen tunnelma jää.

Tämän sijasta voitaisiin kuvitella yhteiskunnan tila johon halutaan päästä ja miettiä mitä pitäisi muuttaa jotta siihen päästäisiin. Itse kun olen tätä miettinyt olen, viimeksi, jäänyt sellaiseen päätelmään jonka mukaan tuottavuuden ja elintason yhteyden pitää jossain vaiheessa, jos nyt ei katketa niin ainakin heiketä.

Olen vihdoinkin tottunut sujuvasti alleviivaamaan ja kommentoimaan pdf dokumentteja, joten kirjoittelin lukiessa havaintoja ylös. Alla parhaat palat vähän lavennettuna ja lainauksin höystettynä. Lainaukset on reivitty ympäristöstään, joten ennen pitkälle meneviä johtopäätöksiä voi olla hyvä lukea vähän ympäriltä.

“Siksi on sääli, että viime vuosien tuloerokeskustelu Suomessa on ollut poliittista teatteria, ulkoa opittujen repliikkien toistoa.”

Hyvä tapa aloittaa keskustelu on lytätä kaikki muut keskustelijat. Tekstissä on myös aika paljon heittoja, jotka jätetään perustelematta tai perustellaan vähintään epäilyttävästi. Esimerkiksi:

“Se, että useimmilla eduskunnassa tehdyillä päätöksillä ei ole paljoakaan vaikutusta tuloerojen kehitykseen, pätee myös veroratkaisuihin.”

“Tuloerot ovat vaikea ongelma, koska osittain tuloerot ovat hyvinvointivaltion ikioma luomus.”

Tämän luokan heitot vaativat aika tukevaa perustelua, yli yhdeksässäkymmenessä sivussa tilaa olisi ollut, mutta valitettavan pehmeäksi jää. Saa sitä toki heitellä, heittää ajatuksia ilmaan ja katsoa mistä puskasta niitä ammutaan alas.

“Tuloerot selittyvät kaikille annetulla mahdollisuudella kouluttautua ja etsiä parempaa asemaa yhteiskunnassa.”

Tämä on se paksuhkolta kuulostava väite joka päätyi mediaankin. Jos tästä ja edellisestä lainauksesta valitsee vain toisen niin sävystä tulee aika erilainen. Vaikka omien, vähintäänkin sävytettyjen, lasien läpi tuo viimeinen on lähempänä koko kirjoituksen ajatusta niin ei se aivan kaikkea kerro.

“Onnekkuudesta johtuvia eroja on vaikea, ellei mahdotonta tasoittaa. Sama koskee osaamista: emme voi jakaa uudelleen jo hankittua osaamista.”

Mitksi vakuutusyhtiöt sitten ovat olemassa tai miksi veroilla maksetaan terveydenhoitoa? Silläkin uhalla, että kuulostaa olkinukelta niin onnen ja epäonnen tasoittamiseen on olemassa hyvät keinot ja niitä käytetään laajasti. Siinä missä onnen jakaminen on yleensä pois joltakin, osaamisen jakaminen on paljon kivempaa: osaaja kun ei menetä omaansa opettaessaan toisia. Jos lainauksella kuitenkin tarkoitetaan ettei ole mahdollista täydellisesti poistaa onnesta tai osaamisesta johtuvia eroja niin se on tietysti totta, mutta siinä tapauksessa se on myös merkityksetön lausahdus. Tuloero keskustelussa on nimittäin kyse suurista eroista, ei pienestä vaihtelusta.

“Asuntokunnittain tarkasteltuna etenkin ylimmän tulokymmenyksen keskiarvoiset käytettävissä olevat tulot ovat kasvaneet muuta väestöä nopeammin (kuvio 2).”

Asuntokunnittain tarkastelu on järkevää ja kertonee yhteiskunnan kerrostumisesta. Erilaisten palkkaerojen esittelyä on useampi sivu, mikä onkin ehkä koko kirjoituksen parasta antia.

Palkkaeroja tarkasteltaessa kerrotaan,

“Myös maahanmuutto voi kasvattaa tuloeroja. Jokainen matalapalkkainen  maahanmuuttajatyöntekijä painaa tuloerokäyrän alapäätä. Tuloeroja kasvattaa myös jokainen maahamme muuttanut kovatuloinen ulkomainen osaaja. Silti moni vastustaa henkeen ja vereen tuloerojen kasvua ja samanaikaisesti kannattaa yhtä palavasti maahanmuuttoa.”

En aivan seuraa kirjoittajien logiikkaa, mutta ehkä se johtuu heikosta kyvystäni tuntea voimakasta yhteenkuuluvuutta kansakuntaan tai valtioon (tai kuntaan tai lätkäjoukkueeseen). Nimittäin, on kohtuullisen todennäköistä, että kuvailtu maahanmuutto laski tuloeroja jossain muualla ja/tai että viimeisen lauseen porukka välittää myös muista kuin Suomessa asuvissa. Tai sitten vähemmän otsikkoja repivästi, tässä ei olekaan mitään ristiriitaa, on mahdollista ajatella samanaikaisesti maahanmuuton olevan ihan jees ja kannattaa yhteiskuntaa jonka rakenteet rajoittavat tuloerojen kasvua. Kolmantena vaihtoehtona saattaa väite monista molempia kannattavista olla harhaanjohtava.

Toisessa osassa väännetään rautalangasta miksi kampaajan ja pelikehittäjän tulot voivat olla niin erilaiset.

“Kärjistäen kyse on siitä, että hiusten leikkaaminen on suorittavaa ja pelin kehittäminen luovaa työtä. Kampaaja voi leikata vain yhdet hiukset kerrallaan. Pelejä voi myydä rajattomasti.”

“Pohjimmiltaan tuloeroissa on kyse eri töiden tuottavuudesta ja niihin vaadittavan osaamisen tarjonnasta.”

En menisi vetämään luovuuden eroja ihan tuolla tavalla, mutta se ei liene tässä oleellista. Nimittäin kaikki pelinkehittäjät eivät pääse erinomaisille tuloille, vaikka jotkut pääsisivätkin. Pelejä ei nimittäin voi myydä rajattomasti. Ihmisiä on rajallisesti ja kaikki heistä ostavat vain rajallisen määrän pelejä.

Koska kampaajan työtä on vaikea monistaa kaikki eivät voi käydä samalla kampaajalla, joten monet kampaajat voivat ansaita hiustenleikkaamisella. Toisin on peli puolella, joku peli päätyy asemaan jossa sitä myydää paljon ja koska pelejä myydään rajallisesti niin monet muut pelit eivät myy paljon. Se mikä peli päätyy voittajaksi on kiinni tuurista. Vai olisiko niin, että hyviä pelejä tehtäisiin juuri se määrä joka menestyy? Tuo ei ehkä riitä perusteluksi, mutta jos oletetaan voittaja markkina (tyyliin winner takes all) niin onko tuottavuuden käsite enää kovin käyttökelpoinen? Mitä on sellainen tuottavuus joka on kiinni tuurista?

“Pelimaailmaa valloittaneiden Supercellin ja Rovion työntekijämäärä on hyvin vähäinen, koska pelien jakelukustannukset ovat käytännössä olemattomat.”

Öh? Se on vähäinen koska a) eivät ole ehtineet palkata enempää ja b) koska eivät tarvitse enempää tai c) koska työntekijät ovat jonkun muun palveluksessa d) jokin muu syy.

“Teknologian kehitys ajaa itsessään korkean tuottavuuden tuotannon sektoreiden tuottavuuskehitystä. Paremmat tuotteet ja kehittyvät tuotantoprosessit nostavat sektoreiden tuottamaa lisäarvoa työtuntia kohden.”

Näin on.

Kolmas osa alkaa raflaavasti “kesiverron aika on ohi”. Tämä viittaa siihen, että jäljelle jää vain hanttihommia joita on vaikea automatisoida tai korkean tuottavuuden töitä. Tämä taitaa olla väistämätön seuraus teknologian kehittymisestä.

Seuraava otsikko “Kilpailu osaajista kiihtyy”. Tässä kohtaa nousee niskakarvat pystyyn, jää kuva ylivertaisten osaajien joukosta joista yrityksen kilpailevat . Vai onko käynyt kuten pelikehittelyssä: joku joukko on pienillä alle kohinatason marginaaleilla valikoitunut menestyjiksi ja heistä sitten kilpaillaan. Tarkoitan alle kohinan eroilla tilannetta, jossa alun perin on joukko sopivia ja osaavia joista sitten satunnaisesti osa valikoituu voittajiksi ja toiset eivät.

“Osaajat vaihtavat työpaikkoja entistä tiheämmin.“

Voi olla totta, mutta jos on niin määrittelen osaajan ihan toisella tavalla kuin kirjoittajat. Jos tuo on totta niin voisi väittää myös osaamisen tason laskeneen, sillä osaamisen kehittyminen ja sen käyttöön saaminen vaatii aikaa. Kirjoittajat kuitenkin väittävät nimenomaan osaajien tarpeen kasvaneen. Ehkä meillä on eri vertailutasot, tai minulla on vain fiilikseen perustuvat.

“On aika totutella ajatukseen kasvavista tuloeroista.”

Tämä on on ihan ideologiaa, vaikka neljäs osa onkin otsikoitu:

“Verotus jopa kasvattaa tuloeroja”

Verotuksen kasvattavan vaikutuksen esitetään johtuvan sen palkkaamista estävästä vaikutuksesta. Kun verojen ja muiden maksujen työnantajan kuluja kasvattava vaikutus on suurempi niin ei ole varaa palkata yhtä montaa palvelijaa. Tai vähemmän kärjekkäästi: yritykseen työntekijöitä. Siksi olisikin hyvä verottaa jotain haitallisempaa kuin työntekoa, vaikkapa kiinteistöjen arvonnousua.

Kappaleesta “Korkea verokiila suorastaan vaatii tuloeroja” voi kukin käydä laskemassa mikä on referenssinä käytetyn työntekijän kuukausittainen tuottavuus. Taitaa olla osaaja.

“Palveluyhteiskunnassa jokaisen kahvikupin tai ruokalautasellisen väliin isketty vero ylläpitää ja pahimmillaan kasvattaa tuloeroja. Se ei vain merkitse, ettei tehtaalle oteta enempää väkeä. Se rajoittaa palveluiden kohdalla rahan kiertoa parempituloisilta huonompiosaisille ja huonontaa köyhempien asemaa.”

Tässä kohtaa todellisuus on tuijottanut kirjoittajia silmiin, mutta sitä ei silti ole nähty. Vaikka keskustelua käydäänkin veroista niin merkittävää olisi huomata ettei siinä kahvikuppien ja ruokalautasellisten välissä ole kohta ketään maksamassa veroja. Ihan riippumatta verotuksen rakenteesta. Vähänkään pidemmän tähtäimen keskustelussa täytyy katsoa jotain muuta kuin verokiiloja.

“Ääripään pohtiminen selventää hyvin dynamiikkaa. Kaikki julkisen sektorin menot voisi kattaa yksi yksityisen sektorin työntekijä, mutta Suomen kokoisessa taloudessa hänen pitäisi tienata kymmeniä ellei sata miljardia euroa. Aina kun kasvatamme julkisen sektorin työntekijöiden määrää ja tulonsiirroista riippuvaista väestöä, otamme askeleen kohti ääripistettä, ja tuloerot yksityisen ja julkisen sektorin välillä kasvavat pitkällä aikavälillä.”

Aika monessa kohtaa käsitellään julkinen-sektori paha yksityinen hyvä asetelmaa, mutta otan esimerkiksi yllä olevan. Ajatusleikin olisi voinut viedä loppuun ja siirtää sen viimeisenkin yksityisen sektorin työntekijän julkiselle puolelle. Tehdäänpä tuo ajatuskoe:

Plip.

Miten kävi, lakkasiko maailma olemasta? Ei lakannut, vaan nyt kaikki työntekijät ovat julkisella sektorilla. Kokemuksen mukaan tämä johtaa alhaisempaan tuottavuuteen ja saattaa jopa vaarantaa demokratian, mutta taloudessa ei kyllä tapahtuisi mitään ihmeellistä tuon plipin aikana. Tämä on moskaa jossa pohjimmiltaan väitettään ettei julkinen sektori tuota mitään.

“Toimiva mahdollisuuksien tasa-arvo vain varmistaa sen, että osaavimmat pääsevät
tulonjaon yläpäähän.”

Lainauksen otsikko aloittaa viidennen osan. En ole ihan varma tästä, lähinnä koska osaajan määrittely on jäänyt epämääräiseksi. Oleellista on kai se kuinka suuri hyvinvointi ero tuosta seuraa osaajien ja muiden välille. Ja huomautettakoon ettei tuollainen tilanne vallitse suomessa, vanhempien koulutustausta esimerkiksi vaikuttaa siihen millaisen koulutuksen saa ja sitä kautta siihen mihin kohtaan tulonjakoa on mahdollista päätyä.

“Kaikki eivät voi olla johtajia, vaikka kaikki haluaisimme kouluttautua sellaiseksi.”

Tämä ei pidä paikkaansa, ei edes lähes. Kaivakaapa vaikkapa Turun Yliopiston Kauppakorkeakoulun Johtamisen ja yrittäjyyden laitokseen pyrkineiden määriä. Aika iso osa kaikista loistaa poissaolollaan.

“On toki totta, että suurempi panostus koulutukseen edistää koko yhteiskunnan ja talouden kehitystä. Mutta yhteiskunnan tasolla olemme jo saavuttaneet suurimman osan tuosta hyödystä, ja riskinä on ylikoulutus.”

Koulutuksella on muitakin kuin työllisyys tavoitteita. Ei varmaan olisi yhteiskunnallisen tai markkina päätöksenteon kannalta haitallista jos kaikkien koulutustaso olisi pykälää korkeampi? Ylikoulutus on huono sana, jos tarvitaan tarjoilijoita ei tarjoilijalle ole haittaa vaikka kirjallisuuden ymmärryksestä. On tietysti hyvä tietää mennessään tarjoilija-kirjallisuus koulutukseen, että sillä päätyy todennäköisesti tarjoilijaksi, jottei tule isoa pettymystä. Silti tuo koulutus voi antaa elämään lisäsisältöä. Parempi on puhua puuttuvasta koulutuksesta, jos tarvitaan putkimiehiä jonkun pitää osata putkimiehen hommat, jos samalla kaverilla on tohtorintutkinto teoreettisesta fysiikasta niin ihan jees.

“Mahdollisuuksien tasa-arvoon, koulutukseen ja voimakkaaseen verotukseen perustuva yhteiskuntamalli oikeastaan vain vahvistaa tuloerojen kasvun taustalla olevaa kehitystä.”

Tässä putosin kyydistä ihan kokonaan, miten se mahdollisuuksien tasa-arvo toteutettaisiin alhaisen verotuksen yhteiskunnassa? Varsinkin kun sitä keskivertoa ei (kirjoittajien mukaan) työelämässä enää tarvita. Tässä näyttää vähän siltä, että kirjoittajien näkemyksen mukaan palaamme feodaaliyhteiskuntaan lyhyen tasa-arvoisen pyrähdyksen jälkeen.

Parin sivun jälkeen palataan taas koti Suomeen:

“Mahdollisuuksien tasa-arvo on yhteiskuntajärjestyksemme keskeinen osa. Siitä on pidettävä kiinni.”

Heti perään:

“Eikö olisi oikeudenmukaisempaa rahoittaa korkeakoulutus osaksi mallilla, jossa valmistuneet maksavat tietyn tulotason ylimenevästä osasta jälkikäteistä korkeakouluveroa? Tällöin yksilön koulutuksestaan saamaa hyötyä verotettaisiin koulutuksen rahoittamiseksi.”

Onko tässä mitään eroa nykykäytäntöön? Varsinkaan jos ne osaajat on ne jotka tulevaisuudessa niitä veroja maksaa. Vai vaikuttaako tämä jotenkin vähemmän siihen palveluiden ostamiseen, siis se että veron nimi on nyt “Korkeakouluvero”?

“Yksille valtion tehtävä on taata mahdollisuus toteuttaa itseään vapaasti. Toisille – valitettavan monille – siitä on muodostunut ainut tulonlähde työelämän edellyttämien taitojen puuttuessa”

Mitä jos ihan aikuistenoikeasti teknologian kehitys on johtanut siihen, että kaikkia ei työelämässä tarvita?

“Mahdollisuuksien tasa-arvon rinnalle tarvitaan jatkossakin ajattelua ja toimintaa, joka vahvistaa yhteisöllisyyttä ja turvaa sen, että ketään ei jätetä pulaan. Erityinen vastuu tästä kuuluu osaajille.”

Mikä libertaari utopia tässä on kyseessä? Toki vastuu lähimmistä kuuluu kaikille, mutta huolta pitää pitää myös niistä jotka eivät ole aivan lähellä. Vastuu ei siksi kuulu osaajille vaan yhteiskunnalle, meille kaikille.

“Todellisuudessa meitä kaikkia pitää arvostaa ja kannustaa juuri siksi, että meillä on erilaiset kyvyt.”

Olisko mitään jos arvostettaisiin ihan siksi että olemme olemassa?

“Pääoman ja osaamisen suhde on muuttunut, kun osaaminen on noussut huomattavasti pääomaa määräävämmäksi tuotannontekijäksi.”

Pitää ehkä paikkansa pelikehityksessä, mutta fyysisten tuotteiden kohdalla pääoman vaikutus vain korostuu teknologian kehittyessä. Tarvittavat muutamat osaaja pystyy palkkaamaan melko halvalla suhteessa suureen pääomaan joka tarvitaan edelleen teolliseen tuotantoon.

Seitsemäs osa on otsikoitu “Palkan suuruus ei kuulu muille”. Kyllä kuuluu, kun siirrymme kohti yhteiskuntaa jossa yhä harvemmilla on mahdollisuus tehdä työtä ja sattuman osuus kasvaa niin enenevässä määrin juuri sattuma ja kitkatekijät määrittävät kenelle ja kuinka paljon maksetaan. Miten tälläisessä yhteiskunnassa voidaan toimia jos harva osaajien joukko nauttii tuntemattomia tulojaan ja niiden hedelmiä muiden tietämättä mitä heille maksetaan? Tämä ei tarkoita etteikö palkka voisi määräytyä markkinaehtoisesti, mutta siinä tapauksessa pitäisi olla toimiva markkina.

“Jos kerran korkeakoulutuksen mahdollistaminen laajemmille kansanosille selittää eriävän tuottavuus- ja palkkakehityksen, joutuisimme luopumaan mahdollisuuksien tasa-arvosta. Kuka haluaa asettaa tämän tavoitteekseen?”

Nyt päästään johtopäätöksiin: koska kerran koulutus on syypää palkkaeroihin eikä mahdollisuuksien tasa-arvosta haluta livetä niin on pakko hyväksyä tuloerot. Ei, kyllä ja ei. Ei, koulutus ei ole syypää, teknologian kehitys on. Kyllä mahdollisuuksien tasa-arvo tulee säilyttää. Ei tämä ei tarkoita suurten tuloerojen hyväksymistä.

“Miles Corakin tutkimuksen mukaan Suomi on tuloliikkuvuudessa hyvää pohjoismaista keskikastia yhdessä Ruotsin ja Norjan kanssa.“

Kuka huomaa mikä tässä on hassua?

“Suomessa ja muissa Pohjoismaissa on havaittu, että perhetaustalla on suhteellisen suuri merkitys lasten peruskoulumenestykseen. Tämä kertoo siitä, että koulutus on kauttaaltaan niin laadukasta, että muut syyt eriävään menestykseen korostuvat.”

Tai sitten se kertoo siitä että koulutus ei olekaan niin kovin laadukasta kun heikomman kotitausta omaavia ei saada oppimaan?

“Pahimmassa tapauksessa juuri tunne siitä, ettei pärjää koulussa voi olla syrjäytymisen taustalla. Silloin painostaminen lisäkoulutukseen ei paranna tilannetta, vaan suorastaan syrjäyttää.”

Minä muuttaisin koulutusta siten, että oppii ja on kivaa.

“Kauhukuvana on kahtiajakautunut talous. Suomeen jäisivät vain hyvin korkean tuottavuuden teknologia- ja professionaalipalveluiden eliittitoimialat ja laajat matalan tuottavuuden palvelutoimialat. Jotta tältä vältyttäisiin, meillä pitää olla tuotantoa jatkossakin.”

Sinne tuotantoon ei riitä niitä työpaikkoja ei vaikka kuinka haluttaisiin, koneet tekevät työt. Kahtia ja melko pian yhtiä jakautunut talous on väistämätöntä. Koko työn ja hyvinvoinnin suhde pitää miettiä uudestaan.

“Jos huonompiosaisten on totuttava korkeampiin tuloeroihin, parempiosaisten on totuttava siihen, että heidän etuoikeutettuun asemaansa kiinnitetään huomiota.”

Tämä on ihan puppua. Ei siksi etteikö olisi isompia tuloeroja vaan siksi että sen pitäisi johtaa huonompiosaisuuteen. Toki pitkää päivää painavalle osaajalle voidaan hyväksyä parempi elintaso, mutta ei sen tarvitse tarkoittaa dystooppista huonompiosaisten joukkoa. Tässä kohtaa tehdään valintoja.

 

Yhdistysdemokratian matematiikkaa

 

Vaikka Suomi on yhdistysten luvattu maa, se ei ole yhdistysten hallituksille aivan samanlainen Eldorado. Pienissä yhdistyksissä on usein vaikea saada kasaan hallitusta, ja vielä vaikeampaa saada hallituksen kokouksiin paikalle niin paljon väkeä, että ne olisivat päätösvaltaisia.

Tätä asiaa, kuten kaikkea muutakin, voi lähestyä matemaattisesti. Oletetaan, että normaalin hallintokäytännön mukaisesti hallituksesta on oltava vähintään puolet paikalla. Mitä pitäisi tehdä, että suurempi osa kokouksista olisi päätösvaltaisia? (Toisin kuin eräät tämän blogin “XX:n matematikkaa”-kirjoitukset, nämä laskut on tehty täysin oikein).

Asiasta voisi tehdä hyvinkin monimutkaisen Monte-Carlo-simulaation, mutta pikavastauksia saa yllättävänkin helposti karkea binomijakaumaa käyttämällä. Johtopäätökset ovat melko yksinkertaisia:

  • Jos osallistumisaktiivisuus pysyy vakiona, suuri hallitus on parempi kuin pieni.
  • Jos jäsenten osallistumisaktiivisuus laskee lähelle 50%:a, hallitus alkaa halvaantua (alle puolet kokouksista on päätösvaltaisia).
  • Jos aktiivisuus saadaan nousemaan tästä edes hiukan, tilanne paranee erittäin nopeasti. Jo hieman yli 60% aktiivisuus tarkoittaa, että hallitus toimii riittävän hyvin (se on päätösvaltainen ainakin 80% ajasta).
  • Hallituksen kannattaa siis panostaa nimenomaan siihen, että nimenomaan heikoimmin aktiiviset jäsenet osallistuisivat edes hiukan useammin.

Laskentamalli

Oletetaan, että jokainen jäsen pystyy osallistumaan kokoukseen todennäköisyydellä p (osallistumisaktiivisuus). Vapaaehtoisjärjestöissä p voi olla hyvinkin matala, luokkaa 50% tai allekin. Olkoon hallituksen koko n, ja hallitus päätösvaltainen vain, jos vähintään puolet jäsenistä on paikalla. Halutaan tietää, miten hallituksen koko ja aktiivisuus vaikuttavat päätösvaltaisuuteen.

Nopeasti huomaa, että hallituksen koon kannattaa olla parillinen luku. Verrataan tapauksia n=3 ja n=4. Molemmissa tapauksissa tarvitaan vähintään kaksi jäsentä. Oletetaan, että A on jo paikalla. Hänen lisäkseen tarvitaan enää yksi jäsen lisää. Jos jäseniä on kolme, on kolme skenaariota joissa ehto täyttyy: paikalle tulee B, C, tai molemmat (B+C). Neljän tapauksessa taas vaihtoehtoja on paljon enemmän: B,C,D, tai B+C, B+D, C+D, B+C+D.

Yleisessä tapauksessa, todennäköisyys että i jäsentä n:stä saapuu paikalle on binomifunktio

Kokous on päätösvaltainen silloin, kun X on vähintään n/2. Tällöin täytyy laskea binomifunktion kertymäfunktio, jolle ei ole yksinkertaista kaavaa. Se löytyy kuitenkin matematiikkaohjelmista. Esimerkiksi R-kielellä kertymäfunktio on muotoa P=pbinom(n/2,n,p). P on todennäköisyys, että kokous on päätösvaltainen.

Kuvassa 1 on laskettu P:n arvoja eri hallituksen koolle ja osallistumisaktiivisuuksille  (tietokonekoodi kirjoituksen lopussa). Todennäköisyydelle p on annettu arvot (0.1, 0.2,… , 0.9).  Punainen vaakasuora viiva on 50% kohdalla: toisin sanoen, se kertoo millä n:n ja p:n yhdistelmillä vähintään puolet kokouksista on päätösvaltaisia.

Kuva 1. [Edit: Nimen tulisi olla “Paatosvaltaisuus, p=0.1-0.9”]

Kuvasta näkee heti, että suurempi hallitus on parempi, kuinhan vain osallistumisaktiivisuus on yli 50%. 60% osallistumisaktiivisuudella neljän hengen hallitus on päätösvaltainen alle puolet ajasta, mutta 14 hengen hallitus jo melkein 70%.

Jos osallistumisaktiivisuus on 50%, kokoukset ovat pääsääntöisesti päätösvallattomia.  50% päätösvallattomuutta voikin alkaa pitää halvaantuneen yhdistyksen merkkinä: jos puolet ajasta kokoonnutaan ilman että voidaan virallisesti päättää mitään, se syö motivaatiota kaikilta.

Noin 80% päätösvaltaisuus (violetti viiva) lienee hyvä kuvaaja sille, milloin hallitus toimii hyvin. Jos kokouksia on kuukausittain, se tarkoittaa että vuodessa on 1-2  päätösvallatonta kokousta. Se on harmittavaa, mutta kestettävissä. Kahdeksan hengen hallitus pääsee tähän, jos osallistumisaktiivisuus on yli 70%.

Sininen viiva taas on 95% kohdalla: se kertoo, milloin hallitus käytännössä toimii kuin kone. Siihen pääseminen edellyttäisi periaatteessa yli 80% aktiivisuutta kaikilta jäseniltä.

Jos kuvaajat piirretään tiheämmin ja laajennetaan hallituksen koko sadaksi (puolieduskunta, kuva 2), vaikutus nähdään selvemmin. 50% osallistumisaktiivisuudella päätösvaltaisuus liikkuu hitaasti kohti 50%:a, mutta ei saavuta sitä. Jos aktiivisuus on hiukankaan yli 50%, päätösvaltaisuus kasvaa nopeasti. Jos se taas laskee hiukankin alle 50%:n, päätösvaltaisuus romahtaa.

Kuva 2 

 

Käytännön johtopäätösten kannalta kannattaa vielä tarkistella pienten hallitusten tapausta tarkemmin, 5% aktiivisuuserojen tarkkuudella (kuva 3).

Kuva 3

Halvaantumistilassa (alle 50% päätösvaltaisuus) ollaan, jos 12 hengen hallituksessa aktiivisuus on alle 55%. Toisaalta hyvään 80% tilaan päästään jo sillä, että aktiivisuus nouse hieman yli 65%:iin. Onkin ilahduttavaa, että juuri tässä välissä aktiivisuuden nostaminen vaikuttaa kaikkein nopeimmin. Pienikin parannus näkyy nopeasti.

Näissä laskelmissa on oletettu, että kaikilla jäsenillä on sama osallistumisaktiivisuus, vaikka käytännössä ihmisten välillä on suuriakin eroja. Lisäksi suureen hallitukseen ajautuu helpommin jäseniä, jotka ovat mukana lähinnä velvollisuudentunnosta ja ryhmäpaineesta. Todennäköiseti aktiivisuus kasvaa pienemmissä hallituksissa, ja erot siis pienenevät tästä.

Käytännössä arviot ovat siis pessimistisiä. Jos 12 hengen hallituksessa edes osa jäsenistä on aktiivisempia kuin 55%, päätösvaltaisuus voi kasvaa nopeastikin. Todellisuudessa kestää hyvin muutaman flegmaatikon, jos siinä on tarpeeksi monta yliaktiivia.Tämän tarkempi mallinnus täytyy kuitenkin jättää harjoitustehtäväksi.

Tämä yksinkertainenkin laskelma antaa joka tapauksessa yllättävän konkreettisia tuloksia. Jos päätösvaltaisuutta halutaan nostaa, kannattaa pyrkiä nostamaan nimenomaan vähiten aktiivisten jäsenten osallistumista. Pienikin parannus heidän aktiivisuudessaan vaikuttaa nopeasti. Jo alimman aktiivisuustason nostaminen kymmenellä prosenttiyksiköllä voi tehdä eron halvaantuneen ja hyvin toimivan yhdistyksen välillä.

 Muita erikoisia matematiikan sovelluksia: WeirdMath

Mielenkiintoinen sivujuonne

Jos menetelmää sovelletaan myös yhden hengen hallituksiin, 50% aktiiviisuudella päädytään siihen, että edes tämä diktaattori ei ole päätösvaltainen kuin puolet ajasta. Tähön voi etsiä erilaisia selitysmalleja: joko diktaattori tyypillisesti on aktiivisempi kuin 50%; yhden hengen hallitus ei ole parillinen; tyypillisellä diktaattorilla on kirkkaita hetkiä vain osan ajasta ja muu elämä menee sumussa; tai sitten matemaattista mallia ei ole järkeä laajentaa yhden hengen hallituksiin.

Käytetty koodi (R-kielellä)

  • KokoMax<-14
  • koko<-seq(2,KokoMax,2)
  • minimi<-seq(1,KokoMax/2)
  • todnak<-seq(0.05,0.95,0.05)
  • paatosvalta<-matrix(data=NA,nrow=length(koko),ncol=length(todnak))
  • for (p in 1:length(todnak)){
  •  for (j in 1:length(koko)){
  •    paatosvalta[j,p]<-pbinom(minimi[j],koko[j],todnak[p],lower.tail=FALSE)
  •  }
  •  plot(koko,paatosvalta[,p],type=”l”,xlim=c(1,KokoMax),ylim=c(0,1))
  •  par(new=TRUE)
  • }
  • title(“Paatosvaltaisuus, p=0.05-0.95”)
  • lines(c(0,KokoMax),c(0.5,0.5),col=”red”)
  • lines(c(0,KokoMax),c(0.8,0.8),col=”magenta”)
  • lines(c(0,KokoMax),c(0.95,0.95),col=”blue”)

Talvivaara 6: Saako mitata?

“Mikään laki ei vaadi kansalaisia luottamaan viranomaisiin. Tottelemaan se vaatii, mutta vain silloin kun viranomaisilla on lakiin perustuva oikeus käskyttämiseensä. Journalisteille on annettu ikäänkuin virkansa puolesta oikeus olla luottamatta, ja selvittää asioita itse. Miksi se olisi muilta kielletty?”

[19.12.2013. Kirjoitus on saanut uutta ajankohtaisuutta, kun Talvivaaran vaatima suljettu alue on asetuksella myönnetty, tosin vain 40 km2 laajuisena, mutta kaivospiirin ulkopuolelle ulottuvana. Ks mm Yle, Verkkouutiset, Sisäministeriö. Alueen kartta tämän kirjoituksen lopussa; ks linkki tai pdf]. 

Talvivaara on 22.3. päivätyssä blogissaan (Elkee tulko iliman luppoo) nostanut esiin väitteitä joita on vaikea olla kommentoimatta. Yhtiö haluaa kieltää ihmisten omatoimiset mittaukset ja dokumentoinnin koko 60 km²  kokoisella kaivosalueellaan. Teksti kohdistunee ennen muuta Stop Talvivaara-liikkeeseen, joka päivystää käytännössä jatkuvasti kaivospiirin rajoilla.

Tämä kielto särähtää korvaan. En kuulu Stop Talvivaaraan, mutta sympatiani ovat vahvasti heidän puolellaan.  Juuri tällainen omakohtainen mittaaminen on sydäntäni lähellä (ks Zygomatica: Avoin seuranta). Muita tekstejä Talvivaarasta: Zygomatica: Talvivaara.

Omatoiminen mittaaminen ja seuranta on olennainen osa toimivaa kansalaisyhteiskuntaa. En tiedä ovatko Talvivaaran mittaajat erityisen päteviä, tai onko heidän mittauksistaan lopultakaan yhtään mitään hyötyä. Se ei ole tässä olennaista. Olennaista on se, että heillä on täysi oikeus mitata, ja ennen muuta harjoitella mittaamista. Vaikka lopputulos tällä kertaa olisi floppi, osaaminen kehittyy ja siirtyy. Tämä kevät menee niinkuin menee; seuraavan ympäristörikoksen seuranta sujuu jo paremmin ja ammattimaisemmin.

Sinällään hyvin ja napakasti kirjoitetussa blogissa Talvivaara esittää kuusi väitettä. Näistä yksi on asiallinen ja ymmärrettävä, yksi jokseenkin järjetön, yksi melko epäuskottava, kaksi ensikatsomalta järkevää mutta tarkemmalla miettimisellä kyseenalaisia, ja yksi täysin virheellinen.

 ASIALLINEN VÄITE 

5. Talvivaara vastaa viime kädessä kaikkien alueella liikkujien turvallisuudesta, myös luvattomista kulkijoista. Meidän pitää tietää, keitä alueella liikkuu ja missä. Keskustelu jokamiehenoikeuksista ja teollisuusalueella omin luvin kulkemisesta menee täysin akateemiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun omassa kropassa kolahtaa tai kun joku luvaton kulkija putoaa jäihin.

Olen valmis uskomaan, että tämä on vilpitön mielipide. Ei yksi kaivos ole ihmishengen arvoinen. Jos jotain traagista tapahtuu, Talvivaaran johtajilla on vähintäänkin osittainen moraalinen vastuu (vaikkei välttämättä juridista). Ei kukaan halua sellaista omalletunnolleen.

 JÄRJETÖN VÄITE

 3. Kalvotettujen altaiden reunat  ovat liukkaita ja liukastumisvaara on todellinen. Jos altaaseen putoaa, sieltä pois pääsy omin avuin on vaikeaa. Jos kalvotetuille altaille mennään huolimattomasti keräilemään vesiä, kalvotus voi rikkoontua. Tällöin aiheutuu ympäristövahinko.  Esimerkiksi kipsialtailla väärin toteutettu näytteenotto voi johtaa kalvon rikkoontumiseen ja sitä kautta pahimmillaan massiiviseen vuotoon.

Tästä eteenpäin uskottavuus alkaakin sitten karista. “Väärin toteutettu näytteenotto voi johtaa kalvon rikkoontumiseen”  on lähinnä kaistapäinen väite. Kalvon paksuus on toki vain 1,5 millimetriä, ja siksipä allas onkin toistuvasti vuotanut. Asiantuntijankin mielestä vuotoaltaan pohjan rakenne on riittämätön (Yle 5.11.2012).

Mutta jos kalvo rikkoontuu siitä että hintelä ituhippi kävelee altaan reunalla, jotain on täydellisesti pielessä. Mitä tapahtuu kun 700-kiloinen hirvi tekee saman? Altaitahan ei ole aidattu.  Tai teknikko tiputtaa vahingossa ruuvimeisselin altaan pohjaan? Tai rakeet hakkaavat kalvon reunan täyteen reikiä?  Jos kalvo olisi todella noin herkkää, sillä ei olisi mitään asiaa tuollaisessa rakenteessa. Todellisuudessa altaat näyttävät kestävän kovaakin käyttöä,  mm perämoottoreillä ajamista (ks kuva).

Jos Talvivaara pelkää sabotaasia tai ekoterrorismiä, sen voisi sanoa suoraan. Vahingossa kalvot eivät hajoa — tai tarkkaan ottaen, jos hajoavat, rikostutkinnan tulee kohdistua altaan suunnittelijaan, ei rikkojaan. Niin herkät rakenteet eivät kestäisi normaaleja luonnonilmiöitäkään.

(Kuvalähde: Yle 9.11.2012, Kimmo Rautamaa / Lehtikuva)

 

MELKO EPÄUSKOTTAVA VÄITE 

6. Sekä oman velvoitetarkkailumme että viranomaisten ottamat näytteenotot ovat erittäin tarkasti säädeltyjä. Näytteenottoihin ja tehtyihin analyyseihin voi luottaa. Talvivaara voi tulevaisuudessa harkita ottavansa mukaan sidosryhmien edustajia joihinkin näytteenottoihin erikseen sovitusti. Päivittäiset, Avoimien ovien-tyyppiset näytekierrokset eivät tule kyseeseen. Siihen ei ole henkilö- eikä kuljetusresurssia. Kaivosalueella ei myöskään saa ajella ns. omilla autoilla.

 Mikään laki ei vaadi kansalaisia luottamaan viranomaisiin. Tottelemaan se vaatii, mutta vain silloin kun viranomaisilla on lakiin perustuva oikeus käskyttämiseensä. Journalisteille on annettu ikäänkuin virkansa puolesta oikeus olla luottamatta, ja selvittää asioita itse. Miksi se olisi muilta kielletty?

 Viranomaisvalvonnan uskottavuus on uskon asia, mutta tässä pieni tapaus tapaus: Säteilyturvakeskus löysi yllätyksekseen lähialueen lammesta uraania (Yle 11.3.2013). STUKin edustaja ehti jo kaiken muun kaaoksen keskellä ehdottaa, että lammen vedet pumpattaisiin takaisin kaivokselle (HS 12.3.2013).  Lopulta osoittautui, että STUK oli unohtunut sähköpostilistalta (Yle 11.3.2013). Tällä listalla kuitenkin olivat ELY-keskusten lisäksi mm luonnonsuojelupiirit, joille asia ei ollut yllätys. Ituhipit olivat siis uraaniasioissa  paremmin informoituja kuin Säteilyturvakeskus.

Mikä osa tätä tiedotusketjua nyt sitten oli tarkkaan säädeltyä ja luotettavaa?

ENSILUKEMALTA JÄRKEVÄÄ, MUTTA….

 2. Alueella on lukemattomia riskipaikkoja. Esimerkiksi turvapatojen sisällä olevien vesien jäät ovat heikot pumppauksista ja virtaamista johtuen. Jää voi pettää.

4. Meillä on erittäin usein louhintaan liittyviä räjäytyksiä. Tarvekiveä louhitaan koko ajan ja myös vesienhallintaan liittyvillä työmailla, kuten Latosuon patotyömaalla räjäytetään. Räjäytyksistä tiedotetaan sisäisesti ja paikat eristetään. Jos alueelle tulee luvaton kulkija, hän voi oikeasti saada ns. kivestä tai paineiskusta päähänsä.

 Tämä on aivan perusteltu riski, ensi lukemalla.

Sitten herää kyllä vastakysymys: millä asenteella alueella sitten oikein räiskitään, jos kiviä voi lennellä varoittamatta ja koska tahansa?

Miksi ei tiedoteta ulkoisesti? Mitä tarkoittaa “eristää”? Varmistetaanko esim muutaman hehtaarin alue ennen kuin laukaistaan, vai voiko kiviä todellakin sataa kilometrienkin päähän? Jos sataa, onko se erityisen vastuullista räjäytystoimintaa?

Tässä voisi jopa vastakysymyksenä heittää, onko kenellä tahansa oikeus tehdä tuollaisia merkitsemättömiä riskipaikkoja ja ansoja metsiinsä, joissa kuka tahansa saa liikkua jokamiehen oikeudella (ks alla)?  Saanko minä naamioida omalle maalleni vaikkapa kolmen metrin kuopan, jonka pohjalla on teräviksi hiottuja vaarnoja? Miksi en? Saanko tehdä, jos laitan kyltin viereen? Vai täytyykö se aidata?

VIRHEELLINEN VÄITE

 1. Talvivaaran näkemyksen ja voimassa olevan laintulkinnan mukaan kaivosalueella eivät päde jokamiehenoikeudet. Missään satamassa, teollisuusalueella tai tehdasalueella ei saa kuljeksia luvatta. Talvivaaran kaivosalue on laaja, noin 60 km2. Kaivospiirin rajat ovat näkyvissä 2-3 metrin levyisenä linjana metsässä. Tuloteiden varsilla ja rajalla on myös rajoituskylttejä ja monin paikoin aluetta on aidattu. Kulunvalvonta toimii sekä elektronisesti että fyysisesti (henkilövalvonnalla) ja luvattomia kulkijoita pyydetään poistumaan oman turvallisuutensa takia.

Mitä laki oikeasti sanoo?

Talvivaaran näkemys on aivan varmasti tuo. “Voimassa oleva laintulkinta” on pikemminkin juuri päinvastainen. Kainuun käräjäoikeus hylkäsi 14.2.2013 syytteet kaivosalueella kuvannutta dokumentaristia vastaan (Kainuun Sanomat 14.2., Sotkamo-lehti 15.2.)  Päätöksen mukaan kaivosalue ei ole julkisrauhalla suojattava alue, eikä siellä liikkumista voi lähtökohtaisesti estää.

Dokumentaristi kuvasi nimenomaan kipsisakka-alueen lähettyvillä. Tämä on sitä aluetta, jonka itse kyllä pragmaattisesti katsoisin oikeastikin teollisuusalueeksi, ja jättäisin väliin.  Sen sijaan suurin osa tuosta Talvivaaran 60 km² alueesta on metsää, suota, erilaisia lampia ja ojia, ja järviä. Millään täysjärkisellä logiikalla sitä ei voi väittää teollisuusalueeksi missään perinteisessä mielessä.

Jokamiehenoikeudet ovat Suomessa jokseenkin laajat. Alueella saa  “liikkua jalan, hiihtäen tai pyöräillen luonnossa muualla kuin pihamaalla sekä muilla kuin sellaisilla pelloilla, niityillä tai istutuksilla, jotka voivat vahingoittua kulkemisesta.”  Terve järki tottakai sanoo tämän lisäksi, että myöskään mitään teknisempiä laitteita tai rakennelmia ei saa hajottaa. Häiriötä tai haittaa ei saa aiheuttaa, eikä esimerkiksi kaataa puita. Sieniä ja marjoja saa viedä mukanaan.

Jos Talvivaara haluaisi tehdä itsensä naurunalaiseksi, se voisi toki yrittää oikeudessa väittää, että parin vesilitran kerääminen pulloihin on häiriötä tuottavaa toimintaa.

Mitä liikkumiskielto tarkoittaisi?

Pinta-ala, 60 km², on sen verran suuri, että sille on vaikea löytää vertailukohdetta.  Vertailu olisi kuitenkin tärkeä, jotta ymmärtäisi miten suurelta alueelta Talvivaara haluaa karkoittaa ihmiset. Yhtiö on lisäksi hakemassa laajennuslupaa, jonka jälkeen koko olisi 134 km².

Suomessa on yhdeksän kuntaa, joiden pinta-ala on alle 60 km² , mm Raision, Järvenpään ja Keravan kaupungit. Laajennuksen jälkeen Talvivaara olisikin jo Lahden kaupungin kokoinen. Vastaavasti esimerkiksi suurehkolta tuntuvan Helsinki-Vantaan lentoaseman pinta-ala on 1700 hehtaaria (1.7 km²).

Sotilasalueista voisi löytyä jotain vertailukohtaa.  Rovajärven ampuma-alueen pinta-ala on 1100 km², joskin se on vain ajoittain käytössä, ja silloinkin tiukkojen turvatoimien alla. Pohjakankaan ampuma-alue Niinisalossa on kokonaan suljettu, ja sen pinta-ala on 15,000 hehtaaria (150 km²). Sensijaan varsinaiset varuskunnat ovat paljon pienempiä. Parolannummen harjoitusalue (kartta) on alle 2 km², Santahamina noin 4 km².

Neuvostoliiton vuokraama Porkkalan vuokra-alue oli kooltaan 380 km², eli huomattavasti suurempi kuin Talvivaara laajennettunakaan.  Neuvostoliittoa ei voi tietystikään verrata Talvivaaraan. Tuntuu silti erikoiselta, että yksityinen yritys on vaatimassa valtaamalleen alueelle lähes samantasoisia rajoituksia kuin rajanaapurimme sodan voitettuaan.

Kirjoittaja on Suomen Luonnonsuojeluliiton jäsen, mutta tässä esitetty ajatukset, mielipiteet, päätelmät ja mahdolliset virhepäätelmät ovat henkilökohtaisia.

Edit 19.12.2013. Karttakuva vallatusta alueesta.

SuomenLuonto-kuvankaappaus

Vaihtoehtoja avoimille valtakirjoille

Minä haluaisin sanoa oman sanani minua kiinnostaviin ja ymmärtämiini asioihin ja olla tyystin välinpitämätön monesta muusta.

 

Kohta on taas kerran se aika vuodesta. Postilaatikkoon tuli kuponki hyvän aikaa sitten luvasta antaa avoin valtakirja, luultavasti jollekin minulle ennestään tuntemattomalle henkilölle.

Voihan sitä yrittää antaa tutullekin, mutta muu väestö yleensä teilaa koko ajatuksen.

Mistäkö tässä on kyse? Kuntavaaleista tietenkin, tällä kertaa.

Aiemmassa kirjoituksessani sivusin tutkintojen merkitystä ja kuinka politiikka taitaa olla yksi harvoista alueista, johon ei ole suoria tutkintovaatimuksia. Järjestelmän itsensä kehittämiä muita tarpeita taitaa sitten olla senkin edestä, nimityksiä ja pätevyyden arviointeja myöten.

Viimeisten vuosien aikana olen omalta osaltani ollut mukana niin innovaatio- kuin tiedepolitiikan kiemuroissa. Kumpaakin olen välillä ihmetellyt. Niihin kun pitää keksiä koko ajan uusia virityksiä. Vanha malli on varmaan ollut kovasti viallinen, kun uutta pitää niin ahkerasti taikoa tilalle. Useimmiten muutoksia perustellaan tehostamisen ja säästöjen hengessä.  Sivistystä ja osaamista pitänee vähentää, että päästään halvemmalla…

Ja siitäpä tämä koko avoimen valtakirjan kirjoituskin juontaa juurensa. Normaalielämässä en voisi kuvitella antavani kaikkia minua koskevien asioiden hoitamista yhdellä valtakirjalla yhdelle henkilölle, vaikkakin vain neljän vuoden ajaksi. Vielä kun tiedän ja muistan, että äänestämäni henkilö ei edes valituksi tultuaan voi edustaa minun näkemystäni vaan mukauttaa oman tahtonsa ryhmänsä sisällä tehdyn päätöksen mukaiseksi. Mikä asia ja päätös kulloinkin onkaan kyseessä. Ehkä käsittelyssä on minulle merkityksetön asia, jolloin ei sillä niin väliä. Mutta joskus päätetään juuri minulle tärkeistä asioista. Silloin minun mielipiteelläni tulisi olla väliä.

Mutta onko? Tuskinpa on kovin isosti.

Asioiden valmisteluista ei aina voi pitää kovin isoa ääntä, että voisi etukäteen helposti löytää ja vaikuttaa itselle tärkeisiin asioihin. Jos Suomeen mahtuu väitteen mukaisesti korkeintaan yksi asia kerrallaan keskusteltavaksi, tuskin se kunnallisellakaan tasolla on kovin erilaista. Minun valtakirjalla päätetään joskus minulle tärkeistä asioista toisin kuin minä haluaisin. Onko tämä oikeasti demokratiaa, tuskin. Määritelmän mukaan voi olla, mutta sanakirjat ovatkin pullollaan määritelmiä. Minä haluaisin sanoa oman sanani minua kiinnostaviin ja ymmärtämiini asioihin ja olla vähemmän huolissani monesta muusta.

Miksi tällainen kiinnostuksen kohdentaminen ei ole mahdollista, arkielämässähän toimitaan jatkuvasti näin? Ja nyt en tarkoita missään tapauksessa isolla rahalla maksettuja lobbareita edistämässä jotain tiettyä asiaa.

Miksi en voi äänestää vaikka asia kerrallaan?

Suomessa on tällä hetkellä viisitoista rekisteröitynyttä puoluetta. Tarkoittaako se lopulta, että Suomessa on viisitoista mielipidettä? Tuskin. Eduskuntapuolueita on kahdeksan ja ei sielläkään ole kaikiin asioihin kahdeksaa virallista mielipidettä, hyvä jos edes kolme.

Oman asiantuntemuksen alueillani olen ollut mukana hyvin monenlaisissa ryhmäelimissä. Jossain vaiheessa ne kaikki muistuttavat jollain tavalla toisiaan. Ei ole harvinaista, että ryhmä ei saa itsestään parastaan irti löytääkseen parhaat ja sopivimmat vaihtoehdot. Menee herkästi vanhan vitsin mukaisesti kameleiksi ja komiteoiksi. Muutamasta hyvin erilaisesta harrastustoiminnasta olen kuullut vastaavaa, että järjestöt käyvät samantyyliset vaiheet läpi. Alussa innokkaiden henkilöiden palavasti ajama asia muuttuu lopulta virallistetun organisaation pyörittämiseksi kadottaen samalla merkittävän osan alkuperäisen ajatuksen sielusta. Osa haluaisi edelleen vain harrastaa, kun taas osa ajaa hyvin järjestettyjä, laadukkaita kokouksia ja kenties suuntautumista enemmän kattojärjestötoimintaan. Jotku harrastavat siis osallistumista tai kokouksia, vaikuttamista. Kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan mukaan, mutta yhteistoiminnassa ei voi etukäteen tietää mihin ajaudutaan. Edes mukanaolijat eivät tiedä sitä.

Mille ja kenelle minä siis annan valtakirjani? Enhän minäkään voi tietää etukäteen mitä minun valtakirjallani tullaan tekemään.

Koskaan aiemmin ei ole näin hyviä kommunikaatiokanavia ja väyliä keskustella asioista laajemminkin. Muutenkin kuin pelkän häiriköinnin ilosta. Teollisuudessa ja tutkimusmaailmassa on tuotekehityksen rinnalle kehitetty menetelmiä saada kuluttajilta tietoa myös aivan uusiin, vielä toteuttamattomiin asioihin. Tätä varten on tehty työkaluja crowd-sourcingin käyttämisestä erilaisiin ohjattuihin keskusteluihin, joilla selvitetään todellisia mielipiteitä. Näitä ajatuksia vasten tulevia vaihtoehtoja voidaan sitten punnita. Saatujen tulosten perusteella on mahdollisuus tarkastella vaikutuksia useilta eri näkökannoilta ja mennä syvemmälle mahdollisiin ongelmakohtiin.

Politiikassa kuullaan valmistelun aikana asiantuntijoita. Usein he valittavat tulleensa kuulluksi muttei kuunnelluksi. Virkamiehille jää iso vastuu asioita valmisteltaessa.

Asian valmistelulla ja esittelyllä on iso merkitys päätöstä tehtäessä. Sitä ennen toivoisin syvempää erilaisten vaihtoehtojen hakemista ja punnitsemista, vaikka itse päätökset jätettäisiinkin avointen valtakirjojen haltijoille. Virkamiehillä tuskin riittää aikaa ja muita resursseja käydä kaikki tapaukset läpi yhtä syvällisesti.

Olisiko aiheellista kokeilla muita konsteja? Edes puhtaasta akateemisesta mielenkiinnosta eikä luottaa vain järjestöjyrien vanhojen mallien toimivuuteen joka tilanteessa. Näitä voitaisiin kokeilla pienessä mittakaavassa ja tuoda parhaiten toimivat laajempaan yhteiseen käyttöön. Moderoidut keskustelut, ideoiden ja niiden vaikutusten simuloinnit ja pelilliset kokeilut kaikki voisivat viedä avoimemman vaikuttamisen suuntaan ja vaihtoehtojen parempaan ymmärtämiseen. Konsteja kyllä löytyy, jos on halua.

Oikeutetustikin joku voi väittää minun olevan tietämätön asioiden oikeasta tolasta ja että edustuksellinen demokratia toimii puoleiden kautta tehokkaasti ja hyvin. Juurihan itsekin paheksuin tiede- ja innovaatiopolitiikan (itsetarkoituksellista?) uudistumisintoa. Miksi muuttaa (joidenkin mielestä) täysin toimivaa demokratiaa?

Mutta onko Suomi tarpeeksi valmis, ettei tällaista mahdollisuutta tarvitse harkita?

Minun mielestäni ei ole. Pitää olla muitakin valtakirjoja kuin neljän vuoden avoin malli. Sveitsissä ainakin on osoitettu muunkin olevan mahdollista. Ehkä Kainuunkin ambulanssiralli olisi jäänyt toteuttamatta, jos asiaa olisi kysytty kansalaisilta itseltään ja simuloitu asia pidemmälle. Eikö toimiva yhteiskunta lopulta juuri ole demokratian perimmäinen tarkoitus?

Ehdotan: moderoitua keskustelua eri näkökantojen hakemiseksti. Sen jälkeen niiden syvempää analyysiä,  minkä tuloksena asioita voidaan simuloida ja virtuaalisesti kokeilla etukäteen ennen päätösten tekemistä. Voitaisiin ainakin kokeilla, ettei tarvitse heti tyrmätä varojen puutteeseen ja jatkaa koko suomalaisen yhteiskunnan käyttämistä testialustana. Ja tähän me kaikki voimme osallistua, kukin kykyjemme mukaan.

Eihän kukaan ole politiikassa mukana vain omien etujensa tai mielipiteidensä ajamiseksi, eihän?

 

 

Avoimuus ja demokratia ratkaisu 2

 

Tämä on osa keskustelua johon Jakke otti osaa tällä (katso alustus linkin takaa) kirjoituksella. Pohdimme millaisella järjestelyllä kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia kunnallisessa päätöksenteossa voitaisiin parantaa. Lähinnä miten verkkoa voitaisiin käyttää tehokkaasti. Kuvaan alla teknisesti pidemmälle menevän ja investointeja vaativan menetelmän.

Ratkaisu

Erilaisten, esimerkiksi kuntien toimintaan liittyvien ehdotusten, valmistelujen ja ongelmien ympärille pitäisi pystyä helposti muodostamaan asiasta kiinnostuneiden ad hoc ryhmiä.

Kunnan verkkosivuilta pitäisi olla mahdollista tilata varoitus jonkin itseä kiinnostavan tai omaan osaamiseen liittyvän asian tullessa vireille. Varoituksen voisi laukaista esimerkiksi maantieteellinen alue, jonka kaavoitukseen liittyvistä seikoista haluaa saada tiedon, tai koulu, johon liittyvästä päätöksenteosta tai sen valmistelusta haluaa tietää. Aina kun talletetaan (ei-salainen) dokumentti tai päätös kunnan tietojärjestelmään lähetettäisiin automaattisesti ilmoitus kiinnostuksensa ilmaisseille.

Optimiratkaisu olisi sellainen jossa koko järjestelmä olisi automaattinen, siis virkamiesten käyttäessä kunnan tietojärjestelmiä lähtisi varoitus kaikille sen tilanneille automaattisesti, ilman että se tuottaisi lisää töitä. Jonkinlainen investointi olisi siis tarpeen, sen suuruus riippuu nykyisistä toimintatavoista, jos käytössä on tietokanta johon dokumentit talletetaan ei muutos ole valtava, jos ja kun käytössä on erillisiä ohjelmia ja dokumentit ovat talletettuna levällään pitkin organisaatiota on muutos suurempi.

Koska varsinkin suuren kunnan tapauksessa tapahtumia saattaisi tulla paljon, tarvitaan suodatin jonka avulla voi ryhmitellä samaan asiaan liittyvät tapahtumat yhteen siten ettei esimerkiksi yhden dokumentin editoinnista tule tuhatta varoitusta. Käytännössä tarvitaan esimerkiksi jonkinlainen aikaan perustuva viive ennen seuraavaa samaan dokumenttiin tai aiheeseen liittyvää varoitusta.

Keskustelu

Kaikille samasta asiasta kiinnostuneille pitäisi varoituksen yhteydessä lähteä myös linkki keskustelujärjestelmään automaattisesti generoituvaan uuteen keskusteluun. Sopivia systeemejä varmasti löytyy valmiina joten pyörää ei tässä kannattane keksiä uudestaan. Ne jotka innostuvat asiasta voivat yleisen keskustelun jälkeen tarvittaessa ryhmittyä haluamallaan tavalla, joko keskustelujärjestelmän sisällä tai jossain muualla.

Tarkoitus siis on ettei kaikkien tarvitse olla samaa mieltä. Ryhmiä syntyisi suurin piirtein samojen näkemysten ympärille ja ne voivat sen jälkeen alkaa kerätä lisää kannattajia ja argumentteja joilla vakuuttaa sekä toisiaan että kunnan organisaatiota. Kuka tahansa voisi perustaa suljetun alaryhmän ja kutsua sinne haluamansa henkilöt. Vaikka tämä tekisi ryhmien toiminnasta vähemmän osallistuvaa se voi olla tarpeen häiriköinnin välttämiseksi. Ryhmien keskustelu voisi silti olla julkisesti nähtävissä, vaikka valinnaisesti. Riitoja varmasti syntyisi kun joku innokas suljettaisiin pois keskustelusta johon hän haluaisi osallistua, mutta sellaista se on. Aina on mahdollista perustaa oma ryhmä.

Vaikkapa sadan ihmisen mielipide on selvästi vaikeampi sivuuttaa kuin yhden tai muutaman, tämä on ryhmittymisen selkeä etu. Isommassa ryhmässä löytyy myös asiantuntemusta ja luonnollisesti laajempi verkosto jonka kautta löytää sopivaa asiantuntemusta vakuuttavan esityksen luomiseksi.

Linkki kunnan toimintaan voisi tulla kahta kautta, jos ryhmä onnistuu luomaan oman esityksen se voisi joko luovuttaa sen suoraan esimerkiksi virkamiehelle tai käyttää valtuutettuja hyväksi asiansa edistämiseksi. Toinen mahdollisuus on ilmaista kantanta ryhmänä. Tässä tapauksessa mielipiteen painavuus lienee vahvasti ryhmän koosta riippuvainen joten on järkevää käyttää vahvahkoa tunnistusta estämään useana henkilönä esiintyminen. Tämä voidaan tehdä esimerkiksi tunnistautumalla pankkitunnuksilla.

Mikään ei tietysti estä virkamiehiä olemasta viran puolesta automaattisesti varoituslistalla jolloin he saisivat kutsun samaan keskusteluryhmään kuin muutkin. He voisivat tällöin halutessaan seurata ryhmän toimintaa ja tuloksia keskustelun edetessä.

Mahdollisuus esiintyä anonyyminä laskee osallistumis kynnystä ja edellä mainittu ryhmittyminen rajoittaisi häiriköinnin mahdollisuutta. Hyvä tapa voisi olla tunnistautua siten että kukin henkilö voi esiintyä vain yhtenä osoitettaessa ryhmän kannattajien määrä, mutta hänen henkilöllisyytensä ei silti olisi muiden ryhmän jäsenten tai kunnan tiedossa. Tämä on teknisesti järjestettävissä esimerkiksi sopivasti kryptaamalla pankin antama nimi-henkilötunnus yhdistelmä ja valvomalla että yhdellä tunnuksella ollaan mukana vain kerran.

Lieveilmiöt

Koska ei ole järkevää sisällyttää esimerkiksi kunnan työntekijöiden sähköposteja varoitusjärjestelmään on mahdollista että valmistelu siirrettäisiin tahallaan sellaisiin välineisiin jotka eivät generoi varoituksia kiinnostuneille kuntalaisille.

Entä kuinka vakavasti kunnan pitää ottaa keskustelu, sehän ei ole varsinainen kansanäänestys? Aina hyvinkään perustellut näkemykset eivät vaikuta päätöksentekoon, mutta mahdollisuudet lienevät kuitenkin paremmat kuin silloin kun asiasta kuullaan liian myöhään. Toisaalta vahva tunnistaminen saattaisi luoda harhan että kyseessä on todellinen kansanäänestys vaikka mukana onkin vain suhteellisen vähäinen määrä asiasta kiinnostuneita.

Translate »