“Ympäristöjärjestöt ovat juuri sellaisia arrogantteja oikeassaolijoita kuin Korhola sanoo. Mutta niin ovat kaikki muutkin järjestöt, jotka yrittävät jotain saada aikaan. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän, mutta ei niistä yksikään väärässä myönnä olleensa.”
Eija-Riitta Korhola on kirjoittanut — kuten varsin usein — mielenkiintoisen US-blogikirjoituksen (Kääntötakki). Aihe on jätteenpoltto, jota itsekin olen ihmetellyt pääsemättä varsinaiseen mielipiteeseen saakka (Zygomatica: Jätteet).
Kiinnostuin kuitenkin enemmän yleisemmästä teemasta, jota Korhola on harrastanut ennenkin: ympäristöjärjestöjen teräksenkova kritiikki. Tämä lause on tyly mutta helmi: “Teidän ammattinne ei ole pitkään aikaan ollut ympäristönsuojelu. Se on ollut oikeassaoleminen.”
Ja vielä: “[Ympäristöjärjestöt] löytävät uusia vikoja ja uusia leimakirveitä, siitähän ne elävät. Eivätkä ne koskaan tunnusta: mentiin metsään, oltiin väärässä. Ammatikseen oikeassaolijoiden egoon sellainen ei mahdu.”
En herännyt siksi että olisin loukkaantunut, vaikka olen itse aktiivinen Korholan kommenteissa erikseen haukkumassa Luonnonsuojeluliitossa. Päinvastoin, ensimmäinen reaktioni oli että Korhola on oikeassa. Sisältäpäin sen parhaiten näkee: juuri tällaista asennetta luonnonsuojeluliikkeessa on. Hyvää kritiikkiä on syytä kuunnella, koska siitä oppii.
Mutta sitten mietin asiaa uudelleen. Onko tämä itse asiassa hyvää kritiikkiä? En loppujen lopuksi olekaan varma.
Ja tässä syy: en tiedä ainuttakaan muutakaan järjestöä miltään alalta, jolla olisi tapana myöntää olleensa väärässä. Ympäristöjärjestöt ovat mitä ovat, mutta niin ovat kaikki muutkin.
Yritin kysellä terävimmiltä tutuiltani, ja toistaiseksi kukaan ei ole löytänyt hyvää esimerkkiä. (Yliopistomaailma on poikkeus: siellä eetokseen kuuluu myöntää, jos oma teoria on väärä. Ei tosin aina käytökseen).
Politiikka? Kommunismi oli ilmeisesti virhe, mutta kuka on ilmoittanut tehneensä ne virheet? Kauempaa historiasta, J.K. Paasikivi oli innokas kuningasmielinen itsenäistymisen aikoihin, mikä oli järkevä unohtaa siinä vaiheessa kun tasavaltaan lopulta mentiin. Richard Nixon onnistui uransa aikana olemaan itsensä kanssa eri mieltä jokaisesta asiasta, olematta koskaan väärässä.
Urheilu? Dopingia ei käytä kukaan urheilija, paitsi jos jää kiinni, jolloin ei itse asiassa ole koskaan ollutkaan oikea urheilija.
Uskonto? Katolinen kirkko on myöntänyt virheitään, esimerkiksi Galileo Galilein vainoamisen, mutta virheiden myöntäminen ei varsinaisesti ole tämän alan ydintä.
Kehitysapu? Psykoterapian koulukuntaristiriidat? Viiden vuoden välein muuttuvat ravitsemusopit? Vauvojen imettäminen? Talonrakennus?
Mitä enemmän asiaa mietin, sen selvemmältä tuntuu, että Korhola menee metsään. Kyllä ympäristöjärjestöt ovat juuri sellaisia arrogantteja oikeassaolijoita kuin hän sanoo. Mutta niin ovat kaikki muutkin järjestöt, jotka yrittävät jotain saada aikaan. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän, mutta ei niistä yksikään väärässä myönnä olleensa.
Ympäristöliikkeellä on toki potentiaalia ja vaikutusvaltaa tuottaa paljon laajempaa tuhoa kuin vaikkapa fanaattisilla imetyksen kannattajilla (tai vastustajilla. En juuri nyt muista kumpi koulukunta on tällä hetkellä oikeassa). Mutta vastaavasti sillä on potentiaalia tuottaa paljon laajempaa hyvääkin. Sitä on siis syytä tarkkailla kriittisesti, myös ja ennen muuta sisältäpäin. Mutta mikään erityisen paha (tai hyvä) liike se ei sellaisenaan ole.
On yksittäisiä ihmisiä, jotka ovat muuttaneet mielipiteitään rajusti ja myöntäneet vanhojen virheellisyyden (ympäristöpuolelta esimerkiksi Mark Lynas, Stewart Brand, ja James Lovelock). Mutta jotain syvästi ihmisluonteen vastaista sellaisessa tuntuu laajemmin olevan. Kaikessa toiminnassa.
Luonnonsuojelijat saattavat herättää jo pelkällä olemuksellaan ja partatyylillään ärtymystä muissa kansalaisissa. Siksi heidät (meidät) on niin helppo nostaa tikun nokkaan. Mutta ei siellä todellakaan yksin olla.
Kirjoittaja kuuluu Suomen Luonnonsuojeluliittoon, mutta spekulaatiot, mielipiteet ja tulkinnat ovat puhtaasti omia. Kuten myös mahdolliset virheet.