Tag Archives: politiikka

Rosatom 2: Salaliittoteoriaa vai historiantuntemusta?

Niko Porjo brutalisoi edellisessä kirjoituksessaan Rosatomia. Laajentaisin ajatusta hiukan. Venäjä on kuin alkoholisoitunut sukulainen: sillä on jonkinasteinen addiktio voimakeinojen käyttöön. Silloin sitä ei pidä asettaa kiusaukseen käyttää niitä. Kun tämä virtahepo olohuoneessa tunnustetaan avoimesti, voidaan Venäjään ja venäläisiin muutoin suhtautua olosuhteisiin nähden normaalisti.

Siis Venäjän kanssa ei pidä tehdä mitään sellaista, minkä suojelu voimakeinoin voisi tuottaa Venäjälle ylivoimaisen kiusauksen. Fennovoiman ydinvoimala saattaa ylittää tämän kynnyksen.

Porjon näkemys: Rosatomia ei voi päästää Suomeen hääräämään, koska se on venäläinen valtionyritys. Venäjä on läpeensä korruptoitunut, eikä Rosatom voi silloin olla sen parempi. Hieman poikkeuksellisesti, olen Porjon kanssa jostakin jokseenkin samaa mieltä, mutta muotoilisin asian hieman toisin.

Sivuhuomautus: ydinvoimaa en lähtökohtaisesti vastusta, vaikka kuulun Vihreisiin (tai oikeastaan koska kuulun Vihreisiin ja vieläpä ympäristöliikkeeseen — mutta se on toisen kirjoituksen paikka). Fennovoiman suhteen olen aiemmin ollut neutraali, mutta nyt näkemys on muuttumassa.

Onko ulkomaalaisomistus automaattisesti pahasta?

Vielä viime viikkoihin saakka olen ollut sitä mieltä, että ulkomaalaiset, myös venäläiset, voivat aivan hyvin omistaa Suomesta nimenomaan tärkeää infrastruktuuria. Sellaista, jota ei voi siirtää pois — voimalinjoja, rautateitä, tai vaikka ydinvoimaa.

Tälle on selvä logiikka. Koska infraa ei pysty siirtämään pois, ulkomaalainen omistaja ei pysty rajattomiin kiristämään Suomea. Jos vaatimukset alkavat olla mahdottomia, valtio voi ääritilanteessa vaikka kansallistaa pullikoivan yrityksen.

Hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa TV-verkkoja operoiva Digita. Se on nyt australialaisen pääomasijoittajan omistama. Periaatteessa Suomi on menettänyt kontrollinsa elintärkeään infraan. Mutta ei käytännössä. Jos Suomi päättäisi vaikkapa hätätilanteen nojalla kansallistaa Digitan, mitäpä nykyinen omistaja voisi asialle tehdä? Lähettää Australian laivaston uhittelemaan? Heh.

Onko venäläisomistus automaattisesti pahasta?

Vaan kun on kyse vaikkapa Rosatomista, tuo heh takertuu kurkkuun. Venäjä nimenomaan voi lähettää armeijansa ajamaan omia etujaan. Ja nimenomaan vieläpä ylpeilee asialla. Ja nimenomaan vieläpä tekeekin sitä parhaillaan etelämmässä.

Map_of_countries_by_number_of_active_troopsArmeijoiden koot. Lähde: Wikipedia.

Onko tämä rasistinen salaliittoteoria? Monen mielestä varmasti. Mutta jos naapurissa on suurvalta joka näyttää aggresiiviselta, kerskuu aggressiivisuudella, ja toimii aggressiivisesti, niin millä tavalla olisi rasistista tai vainoharhaista heittää ilmaan ajatus, että ehkäpä kyseinen naapuri on, no, aggressiivinen?

Voidaan toki vedota siihen, että Suomen tilanne on aivan toisenlainen kuin Ukrainan. Yleensä on kuitenkin pätevä nyrkkisääntö, että jos joku ei noudata pelisääntöjä suurissa asioissa, ei hän noudata niitä pienissäkään.  Tällä hetkellä painostus Suomea kohtaan on pientä tai olematonta, koska ei ole mitään erityisiä intressejä joiden takia pitäisi painostaa. Mutta tilanteet elävät.

Uskon asia?

Vapaiden markkinoiden ylivertaisuuteen ja rationaaliseen maailmanpolitiikkaan uskova rationalisoi tilanteen näin: Kyseessä on Rosatomin muualle laajentumisen kannalta niin tärkeä hanke, että epäonnistuminen ei ole vaihtoehto. Paineet ovat valtavat, ja ydinvoimassa uskottavuus ja luotettavuus ovat elintärkeitä. Rosatomin on siis pakko toimia oikein, avoimesti ja läpinäkyvästi.

Saa noinkin uskoa, mutta päinvastainen usko on yhtä uskottava. Kyseessä on niin tärkeä hanke, että epäonnistuminen ei ole vaihtoehto.  Epäonnistumisen mielikuvan voi välttää tekemällä hyvää työtä… tai sitten piilottamalla epäonnistumisen. Jälkimmäinen on Rosatomin kotikentällä lähtökohtainen ratkaisu.

Lähtökohtaisesti Rosatomin toki kannattaa tehdä Suomessa hyvää työtä. Mutta jos tulee ongelmia, viime kädessä yhtiön (ja siis Venäjän) kannattaa tehdä aivan kaikki, mistä se vain ei jää kiinni.

Eikö viranomainen suojaa?

Enkö luota Suomen viranomaisten kykyyn hallita tilannetta? Kyllä ja en. Olen tarkkaillut Talvivaaran tilannetta jo pitkään (ks Zygomatica: Talvivaara). Mitä olen oppinut: suurin osa Suomen yrityksistä ja virkamiehistä toimii aivan asiallisesti ja rehellisesti.  Jopa “liian rehellisesti”: järjestelmä toimii sillä oletuksella, että mikään osapuoli ei tietoisesti vedä välistä.

Mutta jos jokin yritys toimii tarpeeksi röyhkeästi, ja paikallisten valvontaviranomaiset lojaalisuus on hiukankin jakautunut, tilannetta ei pystykään korjaamaan (ks Talvivaara 10: Ympäristölupa ja järjestelmävika). Järjestelmä yksinkertaisesti halvaantuu, jos joku tarpeeksi suuri rikkoo sen reunaehtoja tarpeeksi häikäilemättömästi.

Jos pitäisi määritellä taho, joka parhaiten täyttää termit “suuri” ja “häikäilemätön”, niin itään päin alkaisin katsella.

Johtopäätökset?

Mitään kauppasaartoa tai boikottia en tämän takia lähtisi ajamaan (muista syistä saattaisinkin ajaa, mutta se on toisen kirjoituksen paikka). Lähtökohtaisesti kaupankäynti ylläpitää rauhaa. Ylipäätään kaikki kanssakäyminen tavallisten ihmisten kanssa vähentää pelkoja ja rasismia. Venäläiset ovat joskus ehkä käytökseltään ja kulttuuriltaan meille erikoisia ja rasittavia, mutta niin ovat ruotsalaisetkin, tai ranskalaiset, tai amerikkalaiset, saati sitten helsinkiläiset.

Tässä asiassa Venäjään valtiona ehkä pitäisikin suhtautua kuin alkoholisoituneeseen sukulaiseen. Sillä on jonkinasteinen addiktio voimakeinojen käyttöön. Silloin sitä ei pidä asettaa kiusaukseen käyttää niitä. Kun tämä virtahepo olohuoneessa tunnustetaan avoimesti, voidaan Venäjään ja venäläisiin muutoin suhtautua olosuhteisiin nähden normaalisti.

Siis Venäjän kanssa ei pidä tehdä mitään sellaista, minkä suojelu voimakeinoin voisi tuottaa Venäjälle ylivoimaisen kiusauksen.

Näitä asioita on lopultakin aika vähän. Fennovoiman ydinvoimalahanke on oikeastaan ainoa, joka tulee nopeasti mieleen. Junarataverkosto saattaisi olla toinen; mahdollisesti sähkön kantaverkko; maakaasuputkia ei onneksi alueemme läpi mene.

Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Tähän saakka olen rationaalisesti ajatellut, että venäläinen ydinvoimaomistus Suomessa on rationaalisesti hyväksyttävää, koska Venäjä toimii ainakin viimeistään tositilanteessa rationaalisesti. Oletukset on viimeistään nyt tositilanteessa todistettu vääriksi, ja niinpä myös takin on syytä kääntyä. Ydinvoimalle “ehkä”, Fennovoimalle “ei”.

Möläytysten matematiikkaa

 

Olen jo pitkään halunnut päästä tekemään erään laskelman. On selvää, että kun ihminen puhuu paljon, hän ennen pitkää möläyttää jotain typerää. Kuinka selvää?

Toivoin löytäneeni hyvän laskennallisen esimerkin Kokoomuksen nuorten varapuheenjohtajan Saul Schubakin Facebook-lausunnoista lapsililistä (Yle 2.11.2012, Yle 3.11.2012)

“Lapsilisät pitäisi ehdottomasti poistaa. On järjenvastaista että tuelle heikomman aineksen lisäntymistä ja sitten ihmettelemme miksi täällä on huumeriippuvaisina syntyviä lapsia ja huostaanottoja alkoholistivanhemmilta.”

“Mä nimenomaan haluun eugeniikasta eroon ja terveen järjenkäytön takaisin lastenhankintaan. Lapsilisä on kenties yksi yhteiskuntamme haitallisimmista tuista.”

Lausunnot eivät kiinnosta, vaan matematiikka niiden takana. Onko tässä esimerkki, jossa yksi Facebook-heitto tuhoaa koko uran? Pieneksi pettymyksekseni Schubak on katunut sananvalintojaan, mutta ei itse mielipidettään (Yle 2.11.2012, US 3.11.2012). Näin ollen se ei täysin toimi esimerkkinä irrallisesta möläytyksestä.

Parempi esimerkki löytyy vuoden takaa kansanedustaja Mauri Pekkarisen ryntäistä (Yle Keski-Suomi 26.10.2011, HS 26.10.2011, Yle selkouutiset 26.10.2011).  “Pekkarinen puhui pari viikkoa sitten Laukaassa Kuntaliiton naisjohtajalle ryntäistä ja sermin taakse menemisestä.”  Asiasta jaksettiin jauhaa päiväkausia, mutta lopulta se ei johtanut sen kummempaan.

Nyt hieman laskentaa. Pekkarinen on ollut kansanedustaja vuodesta 1979 ja käytännössä täysipäiväinen poliitikko jo sitä ennen, lähes 40 vuotta. Poliitikko esiintyy työkseen; kesälomat ehkä saa jotenkuten pitää, mutta tuskin on pahasti yläkanttiin arvioida 330 esiintymispäivää vuodessa. Monina päivinä on useampi kuin yksi puhe. Arvioidaan 400 esiintymistä vuodessa.

Pekkarinen on siis uransa aikana esiintynyt hyvinkin 16,000 kertaa. Jos puheissa on niinkin vähän kuin 60 lausetta, hänen uraansa on mahtunut vähintään miljoona julkista lausetta. Rynnäsgate olisi teoriassa voinut tuhota Pekkarisen uran (ei ehkä kuitenkaan käytännössä — Suomi on viime kädessä täysjärkinen maa). Yksi lause miljoonasta siis.

Moniko meistä pystyy toistamaan jotain miljoona kertaa ilman, että jotain menee pieleen? Vertailukohtana: joka kerran kun lentokone nousee, on noin kahden suhde miljoonaan todennäköisyys että että se tulee tappavasti alas. Lentämisessä on riskit minimoitu ehkä paremmin kuin missään muussa inhimillisessä toiminnassa. Silti onnettomuuksia tapahtuu.

Kuin sattumalta, tässä on suora yhteys riskianalyysissä käytettyyn käsitteeseen micromort: yksi micromort tarkoittaa, että on yhden suhde miljoonan todennäköisyys kuolla johonkin tiettyyn toimintaan.

Näin arvioituna, kokeneella poliitikolla on noin yhden micromortin riski tuhota uransa joka kerta, kun hän avaa suunsa.

Wikipedia-sivun mukaan tämän on suunnilleen saman luokan riski kuin yhden tupakan polttaminen, yhden röntgen-kuvan ottaminen, tai kymmenen kilometrin lenkki moottoripyörällä. Laskuvarjohyppy tai riippuliitolento ovat suunnilleen kymmenen micromortin toimintaa. Nämä ovat aivan todellisia riskejä.

Ainakin minussa tämä herättää tiettyä empatiaa poliitikkoja kohtaan. Nykyään media ja Internet pitävät huolen siitä, että jokainen aivopieru tallentuu nauhalle, ja niistä jaksetaan jauhaa ikuisesti. Schubakin lausunto ei varsinaisesti ollut tällainen aivopieru, vaan huonosti muotoiltu todellinen mielipide, josta hän on ottamassa vastuuta.  Pekkarisen rynnäskohu sen sijaan oli täysin aiheeton.  Tekevälle sattuu (eikä tässä tapauksessa edes sattunut. Koko kohu oli täysin tyhjästä, jos suoraan sanon).

Jossain vaiheessa aion mitata itseäni, kunhan keksin hyvän metodologian. Kuinka suuri osa omista sanomisistani olisi uraa tuhoavia möläytyksiä, jos olisin politiikassa? En ole vielä ehtinyt aloittaa analyysiä, mutta uskon että tuhansissa micromorteissa liikutaan.

 

 

Vaihtoehtoja avoimille valtakirjoille

Minä haluaisin sanoa oman sanani minua kiinnostaviin ja ymmärtämiini asioihin ja olla tyystin välinpitämätön monesta muusta.

 

Kohta on taas kerran se aika vuodesta. Postilaatikkoon tuli kuponki hyvän aikaa sitten luvasta antaa avoin valtakirja, luultavasti jollekin minulle ennestään tuntemattomalle henkilölle.

Voihan sitä yrittää antaa tutullekin, mutta muu väestö yleensä teilaa koko ajatuksen.

Mistäkö tässä on kyse? Kuntavaaleista tietenkin, tällä kertaa.

Aiemmassa kirjoituksessani sivusin tutkintojen merkitystä ja kuinka politiikka taitaa olla yksi harvoista alueista, johon ei ole suoria tutkintovaatimuksia. Järjestelmän itsensä kehittämiä muita tarpeita taitaa sitten olla senkin edestä, nimityksiä ja pätevyyden arviointeja myöten.

Viimeisten vuosien aikana olen omalta osaltani ollut mukana niin innovaatio- kuin tiedepolitiikan kiemuroissa. Kumpaakin olen välillä ihmetellyt. Niihin kun pitää keksiä koko ajan uusia virityksiä. Vanha malli on varmaan ollut kovasti viallinen, kun uutta pitää niin ahkerasti taikoa tilalle. Useimmiten muutoksia perustellaan tehostamisen ja säästöjen hengessä.  Sivistystä ja osaamista pitänee vähentää, että päästään halvemmalla…

Ja siitäpä tämä koko avoimen valtakirjan kirjoituskin juontaa juurensa. Normaalielämässä en voisi kuvitella antavani kaikkia minua koskevien asioiden hoitamista yhdellä valtakirjalla yhdelle henkilölle, vaikkakin vain neljän vuoden ajaksi. Vielä kun tiedän ja muistan, että äänestämäni henkilö ei edes valituksi tultuaan voi edustaa minun näkemystäni vaan mukauttaa oman tahtonsa ryhmänsä sisällä tehdyn päätöksen mukaiseksi. Mikä asia ja päätös kulloinkin onkaan kyseessä. Ehkä käsittelyssä on minulle merkityksetön asia, jolloin ei sillä niin väliä. Mutta joskus päätetään juuri minulle tärkeistä asioista. Silloin minun mielipiteelläni tulisi olla väliä.

Mutta onko? Tuskinpa on kovin isosti.

Asioiden valmisteluista ei aina voi pitää kovin isoa ääntä, että voisi etukäteen helposti löytää ja vaikuttaa itselle tärkeisiin asioihin. Jos Suomeen mahtuu väitteen mukaisesti korkeintaan yksi asia kerrallaan keskusteltavaksi, tuskin se kunnallisellakaan tasolla on kovin erilaista. Minun valtakirjalla päätetään joskus minulle tärkeistä asioista toisin kuin minä haluaisin. Onko tämä oikeasti demokratiaa, tuskin. Määritelmän mukaan voi olla, mutta sanakirjat ovatkin pullollaan määritelmiä. Minä haluaisin sanoa oman sanani minua kiinnostaviin ja ymmärtämiini asioihin ja olla vähemmän huolissani monesta muusta.

Miksi tällainen kiinnostuksen kohdentaminen ei ole mahdollista, arkielämässähän toimitaan jatkuvasti näin? Ja nyt en tarkoita missään tapauksessa isolla rahalla maksettuja lobbareita edistämässä jotain tiettyä asiaa.

Miksi en voi äänestää vaikka asia kerrallaan?

Suomessa on tällä hetkellä viisitoista rekisteröitynyttä puoluetta. Tarkoittaako se lopulta, että Suomessa on viisitoista mielipidettä? Tuskin. Eduskuntapuolueita on kahdeksan ja ei sielläkään ole kaikiin asioihin kahdeksaa virallista mielipidettä, hyvä jos edes kolme.

Oman asiantuntemuksen alueillani olen ollut mukana hyvin monenlaisissa ryhmäelimissä. Jossain vaiheessa ne kaikki muistuttavat jollain tavalla toisiaan. Ei ole harvinaista, että ryhmä ei saa itsestään parastaan irti löytääkseen parhaat ja sopivimmat vaihtoehdot. Menee herkästi vanhan vitsin mukaisesti kameleiksi ja komiteoiksi. Muutamasta hyvin erilaisesta harrastustoiminnasta olen kuullut vastaavaa, että järjestöt käyvät samantyyliset vaiheet läpi. Alussa innokkaiden henkilöiden palavasti ajama asia muuttuu lopulta virallistetun organisaation pyörittämiseksi kadottaen samalla merkittävän osan alkuperäisen ajatuksen sielusta. Osa haluaisi edelleen vain harrastaa, kun taas osa ajaa hyvin järjestettyjä, laadukkaita kokouksia ja kenties suuntautumista enemmän kattojärjestötoimintaan. Jotku harrastavat siis osallistumista tai kokouksia, vaikuttamista. Kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan mukaan, mutta yhteistoiminnassa ei voi etukäteen tietää mihin ajaudutaan. Edes mukanaolijat eivät tiedä sitä.

Mille ja kenelle minä siis annan valtakirjani? Enhän minäkään voi tietää etukäteen mitä minun valtakirjallani tullaan tekemään.

Koskaan aiemmin ei ole näin hyviä kommunikaatiokanavia ja väyliä keskustella asioista laajemminkin. Muutenkin kuin pelkän häiriköinnin ilosta. Teollisuudessa ja tutkimusmaailmassa on tuotekehityksen rinnalle kehitetty menetelmiä saada kuluttajilta tietoa myös aivan uusiin, vielä toteuttamattomiin asioihin. Tätä varten on tehty työkaluja crowd-sourcingin käyttämisestä erilaisiin ohjattuihin keskusteluihin, joilla selvitetään todellisia mielipiteitä. Näitä ajatuksia vasten tulevia vaihtoehtoja voidaan sitten punnita. Saatujen tulosten perusteella on mahdollisuus tarkastella vaikutuksia useilta eri näkökannoilta ja mennä syvemmälle mahdollisiin ongelmakohtiin.

Politiikassa kuullaan valmistelun aikana asiantuntijoita. Usein he valittavat tulleensa kuulluksi muttei kuunnelluksi. Virkamiehille jää iso vastuu asioita valmisteltaessa.

Asian valmistelulla ja esittelyllä on iso merkitys päätöstä tehtäessä. Sitä ennen toivoisin syvempää erilaisten vaihtoehtojen hakemista ja punnitsemista, vaikka itse päätökset jätettäisiinkin avointen valtakirjojen haltijoille. Virkamiehillä tuskin riittää aikaa ja muita resursseja käydä kaikki tapaukset läpi yhtä syvällisesti.

Olisiko aiheellista kokeilla muita konsteja? Edes puhtaasta akateemisesta mielenkiinnosta eikä luottaa vain järjestöjyrien vanhojen mallien toimivuuteen joka tilanteessa. Näitä voitaisiin kokeilla pienessä mittakaavassa ja tuoda parhaiten toimivat laajempaan yhteiseen käyttöön. Moderoidut keskustelut, ideoiden ja niiden vaikutusten simuloinnit ja pelilliset kokeilut kaikki voisivat viedä avoimemman vaikuttamisen suuntaan ja vaihtoehtojen parempaan ymmärtämiseen. Konsteja kyllä löytyy, jos on halua.

Oikeutetustikin joku voi väittää minun olevan tietämätön asioiden oikeasta tolasta ja että edustuksellinen demokratia toimii puoleiden kautta tehokkaasti ja hyvin. Juurihan itsekin paheksuin tiede- ja innovaatiopolitiikan (itsetarkoituksellista?) uudistumisintoa. Miksi muuttaa (joidenkin mielestä) täysin toimivaa demokratiaa?

Mutta onko Suomi tarpeeksi valmis, ettei tällaista mahdollisuutta tarvitse harkita?

Minun mielestäni ei ole. Pitää olla muitakin valtakirjoja kuin neljän vuoden avoin malli. Sveitsissä ainakin on osoitettu muunkin olevan mahdollista. Ehkä Kainuunkin ambulanssiralli olisi jäänyt toteuttamatta, jos asiaa olisi kysytty kansalaisilta itseltään ja simuloitu asia pidemmälle. Eikö toimiva yhteiskunta lopulta juuri ole demokratian perimmäinen tarkoitus?

Ehdotan: moderoitua keskustelua eri näkökantojen hakemiseksti. Sen jälkeen niiden syvempää analyysiä,  minkä tuloksena asioita voidaan simuloida ja virtuaalisesti kokeilla etukäteen ennen päätösten tekemistä. Voitaisiin ainakin kokeilla, ettei tarvitse heti tyrmätä varojen puutteeseen ja jatkaa koko suomalaisen yhteiskunnan käyttämistä testialustana. Ja tähän me kaikki voimme osallistua, kukin kykyjemme mukaan.

Eihän kukaan ole politiikassa mukana vain omien etujensa tai mielipiteidensä ajamiseksi, eihän?