Talvivaara 60: Talvivaaran vangit

 

“Talvivaaran toiminta oli niin leväperäisen oloista, niin kaoottista, niin erilaista kuin muissa yhtiöissä. Talvivaara tuntui erityiseltä, koska niin moneen asiaan liittyi epäkohtia.”

Noin tiivistää journalisti Juha Kauppinen syyn siihen, miksi Talvivaaran kaivoksesta on pakko kirjoittaa. Hän on  yhdessä Sampsa Oinaalan kanssa kirjoittanut uuden Talvivaara-kirjan Talvivaaran vangit.

Nuo kaksi lausetta tiivistävät omankin Talvivaara-harrastukseni, joka on johtanut mm kuuteenkymmeneen blogikirjoitukseen.  Talvivaarassa on kiehtovaa sen megalomaaninen kaoottisuus ja järjettömyys. Yhdestäkään muusta kaivoksesta ei ole kirjoitettu tuhansia lehtijuttuja, mutta se ei johdu siitä, että Talvivaaraa vainottaisiin syyttä. Sitä vainotaan aivan syystä, ja niitä syitä tämä kirja juuri käy läpi.

Continue reading Talvivaara 60: Talvivaaran vangit

Talvivaara 59: Onko 130 miljoonaa vuodessa paljon rahaa?

Onko 2.5 miljoonaa euroa paljon? Riippuu kontekstista. Talvivaaran (nyk Terrafame) yhteydessä ei varsinaisesti. Entä 2.5 miljoonaa euroa viikossa? Pienellä ynnälaskulla tämä tarkoittaa noin 130 miljoonaa vuodessa.  Tämä alkaa jo Talvivaarankin tasolla näyttää jonkinlaiselta rahasummalta, mutta sekin riippuu: mitä sillä rahalla saa? Talvivaaran tapauksessa sillä saa hiukan vesiä puhdistettua.

Tämä tieto löytyy 10.11.2014 konkurssiasiamiehelle laaditusta lausunnosta.  Lausunto ei ole ollut julkisuudessa, mutta se ei ei ole salainenkaan — siitä on vain oltu hiljaa (kiitän Pertti Sundqvistiä sen kaivamisesta esille).  Toivottavasti lausunto on kuitenkin ollut niiden saatavilla, jotka ovat rahoituksista päättäneet. Se on  nimittäin käytännössä ainoa julkinen lähde, joka antaa kunnon suuruusluokka-arvioita siitä, mihin veronmaksajien rahat nyt ehkä menevät.

Continue reading Talvivaara 59: Onko 130 miljoonaa vuodessa paljon rahaa?

Talvivaara 57: Mitä bioliuotuksen asiantuntija oikein sanoo?

Talvivaaran oikeudenkäynnissä todisti eilen todistaja, jonka näkemys voi sananmukaisesti painaa satojen miljoonien eurojen edestä: Talvivaaran biolioutusprosessin alkuperäinen kehittäjä. Käytännössä tässä on henkilö, jolla on teoreettinen  kokonaisnäkemys koko kaivoksen pohjimmaiseen kuolemankysymykseen: saadaanko bioliuotus toimimaan Kainuun ilmasto-oloissa, valtavassa skaalassa, paljaan taivaan alla?

Valitettavasti vain kolme mediaa näyttää noteeranneen asiaa oikein mitenkään: MTVSavon Sanomat, sekä Kainuun Sanomat. Kaksi viimeksimainittua on ilmeisesti haastatellut teknologiajohtajaa myös erikseen.

Kun artikkeleissa on lähinnä  journalistien tekemiä yksittäisiä nostoja ilman koko kontekstia, on vaarallista vetää liian syvällisiä johtopäätöksiä. Jotain arvioita pystyy kuitenkin tekemään.

Ennen muuta itseäni kiinnostaa se, miten todistelu suhtautuu vuonna 2013 tehtyyn arvioon, jota olin itsekin tekemässä (Talvivaara 30: Toimiiko bioliuotus?). Koko arvio pdf-muodossa löytyy täältä.  Sama tiimi teki vuonna 2014 aiheesta vielä laajemman arvion (Talvivaara 39) jonka pdf-versio löytyy täältä.  Bioliotuksen osalta tärkein sisältö on kuitenkin vanhemmassa raportissa.

Arvion pääasiallinen johtopäätös:  “Tässä dokumentissa arvioidaan julkisesti saatavien tietojen perusteella, mitä pilotti itse asiassa on todistanut. Johtopäätöksemme on, että pilotti ja varsinainen kaivostoiminta eroavat toisistaan ratkaisevasti. Toisin sanoen Talvivaara ei ole pystynyt esittämään riittävän pitäviä todisteita sen puolesta, että liuotus toimisi kunnolla täyden mittakaavan prosessina.”

Arviossa esitettiin neljä väitettä, joista kolmeen ensimmäiseen saadaan nyt ainakin jonkinlaisia vastauksia. Neljäs väite liittyy saantoprosenttiin ja taloudellisuuteen, eikä teknologiajohtajan haastatteluista voi sen suhteen päätellä mitään.  Tosin “Riekkola-Vanhasen mielestä 30 000 tonnin vuotuinen nikkelisaanto on Terrafamessa periaatteessa mahdollinen, ”jos hommat osataan tehdä oikein”.”  Ehkä. Toki on niin, että jos asiat tehdään oikein, niissä saatetaan onnistua.

Väite 1

“1. Vuosien 2005-2008 aikana tehty pienen skaalan pilotti poikkeaa niin merkittävästi kaivoksen todellisesta toiminnasta, että sitä ei voi käyttää todisteena bioliuotuksen onnistumisesta todellisissa olosuhteissa. Ennen muuta pilottikasojen peittäminen kokeilun aikana poikkeaa merkittävästi nykyisistä olosuhteista. Lisäksi metallien talteenottoa ei tehty siten kuin tuotantokasoilla.”

MTV: “– Kasan hoitaminen on taitolaji. Kun koekasaa tehtiin, henkilökuntana oli diplomitöitään tekeviä teekkareita. Koekasaa hoidettiin kuin keskoskaappia. Kun isoon tuotantoon siirryttiin, kasaa hoitamassa oli ihmisiä, jotka eivät tajunneet, kuinka tarkkaa työtä se on, Riekkola-Vanhanen kertoi.”

Tämä ajatus on lähes sanasta sanaan sama, kuin omassa arviossamme. Keskoskaappi on uusi termi; itse käytimme kasvihuonetta.

Skaalaero on todellakin huomattava: raporttimme toteaa, että “pilotissa oli kaksi koekasaa, kooltaan 60 metriä kertaa 30 metriä, kun taas jokainen tuotantokasojen neljästä lohkosta on kooltaan 400 kertaa 1200 metriä. Koko siis monisatakertaistettiin yhdellä kertaa .”  Lisäksi ja ennen muuta pilotissa kasa peitettiin. “Aluksi liuotuskasa oli katettu kirkkaalla, muovisella, läpäisemättömällä kalvolla, ja myöhemmin vaahtomuovimatolla. Altaat olivat myös katettuja.” (Heikkinen 2008) Tarkoituksena oli estää haihdunta sekä lumen ja veden pääsy kasoihin ja altaisiin.

Teknologiajohtajan lausunto on omalla tavallaan henkeä salpaava. Jos vauva pysyy hengissä keskoskaapissa, niin on todistettu että se selviää hengissä alastomana Kainuun talvessa. Niinkö?

SS toteaa myös: “Koekasasta analysoitiin kaikki sinne menevä ja sieltä tuleva aines, myös jätejakeet. Varsinaista jäteveden tutkimusta ei alkuvaiheessa voitu tehdä, koska tehdas alkoi tuottaa jätevettä vasta, kun se oli toiminnassa.”

Tätä ei ole aivan helppo tulkita, mutta se viitannee siihen, että prosessin kaikki osa-alueet on testattu erikseen, ja kaikki tuotu ensimmäistä kertaa yhteen vasta sitten kun kaivos on jo pyörinyt massiivisella tasolla.  Jätevettähän syntyy vasta siinä vaiheessa, kun liuos on ensin pyörinyt primäärikasassa, sen jälkeen sekundäärikasassa, ja sekundäärikasaan on saostunut suurin osa sulfaatista jarosiitiksi (jos on). Koko tätä ketjua ei ole misään vaiheessa kokeiltu pienessä skaalassa.

Väite 2

“2. Pilotin ja todellisen tuotannon ero on niin merkittävä, että Talvivaara on kuvannut toimintansa ympäristölupahakemuksessa väärin. Ympäristöluvan kuvaus toiminnasta perustuu pilottihankkeeseen ja erityisesti arviot vaikutuksista poikkeavat toteutuneista. Todellinen toiminta ei ole vastannut sitä toimintaa, jolle ympäristölupa on myönnetty. Talvivaaran olisi tullut hakea ympäristöluvan muutosta heti, kun se havaitsi tuotannon poikkeavan kuvatusta. Valvontaviranomaiset eivät ole tätä seikkaa myöskään havainneet, tai siihen reagoineet.Tämä on merkittävä syy ongelmiin.”

MTV3: “Riekkola-Vanhanen myönsi, ettei ongelmalliseen sulfaattiin kiinnitetty juuri huomiota kaivoksen perustamisvaiheessa.  – Sulfaatti oli sulfaattia, ei siihen kukaan kiinnittänyt silloin huomiota. Talvivaaran malmi on sulfidimalmia ja kun malmi irtoaa, syntyy sulfaattia. Puutavarateollisuus päästi sitä satatuhatta kertaa enemmän luontoon, eikä kukaan piitannut.”

MTV3: “Mangaanin osalta Riekkola-Vanhanen vieritti vastuuta osin ympäristöviranomaisille. – Me ei saatu ympäristöviranomaisten määräyksestä nostaa veden ph-tasoa tarpeeksi korkealle, jotta mangaanin osalta tilanne olisi parantunut. Valitettavasti kemia ei tottele ympäristölupamääräyksiä.”

Voihan asian toki noinkin muotoilla. Sen voi myös muotoilla niin, että Talvivaaran saama ympäristölupa ei ollut yhtiölle annettu henkilökohtainen lupa kokeilla ja puuhastella kemikaaleilla, jotka tottelevat tai eivät tottele. Se oli tarkkaan rajattu lupa harrastaa ammattimaisesti tiettyä ympäristöä rasittavaa teollista toimintaa,  jonka aiheuttamat ympäristövauriot tiedettiin ja arvioitiin etukäteen.

 

Jos vaikutuksia ei tiedetä tarkkaan etukäteen, silloin on haettava lupaa ympäristöä rasittavalle tutkimustoiminnalle. Niitäkin lupia saa. Ongelma ei siis ole siinä että viranomaiset simputtivat ja kuristivat muutoin elinkelpoista elinkeinotoimintaa, vaan siinä että elinkeinotoiminnaksi ilmoitettu tekeminen olikin käytännössä vasta tutkimustoimintaa.

Väite 3

“Kaivoksen tämän hetken toiminta ja ennen muuta tiedotus viittaa siihen, että bioliuotuksen vaikeuksia ei haluta tuoda selkeästi esiin. Kaikki tiedotus keskittyy kemialliseen ja mekaaniseen prosessiin (esimerkiksi suljettuun kiertoon), ilman mainintoja mikrobiologiasta, joka kuitenkin on Talvivaaran prosessin ydin. “

KS:  “Bioliuotuksen asiantuntija ei juuri muutoin halua arvioida Terrafamen menestymisen mahdollisuuksia, vaikka sanoo pohtineensa kaivoksen tulevaisuutta paljon. Hän teroittaa vain, että kaivoksessa tarvitaan kipeästi bioliuotuksen kovan tason asiantuntijoita. – Niitähän [uuden Terrafame-yhtiön johtaja]  (Lauri) Ratia jo kertoi maailmalta etsivänsä.”

Jotenkin tuntuisi, että tässä täytyy olla jonkinlainen väärinkäsitys. Talvivaaran koko imagokampanja vuodesta 2004 on perustunut siihen, että siellä on töissä maailman parhaita asiantuntijoita.  Tuskin on mahdollista, että nyt vuonna 2015 uuden johtajan ensimmäinen tehtävä on yrittää jostakin haalia asiantuntijoita.

KS:n artikkelissa on myös pitkä selostus siitä, että teknologiajohtajan mielestä syksy on mikrobiologian kannalta aivan väärä aika käynnistää kaivos. ” Riekkola-Vanhasen mukaan Talvivaaran malmissa uinuvat mikrobit tarvitsevat lämpöä herätäkseen toimimaan. Kun kasa rakennetaan talvea vasten, ympäristön lämpötila painuu helposti liian alhaiseksi…. Mustaliuskeessa olevat mikrobit tarvitsevat kunnolla toimiakseen yli 20 asteen lämpötilan. Silloin mikrobit alkavat kasvaa nopeasti ja liuottaa malmista metalleja. Mineraalien biologinen hapetus tuottaa lopulta itsessään lämpöä.   – Nyt kun mikrobit nukkuvat kivessä, ne tarvitsevat herättelyjakson, jolloin kasteluveden on oltava reilusti yli 20-asteista. Jos kasteluvesi on sitä kylmempää, bakteerit kasvavat heikosti.  Ja jos bakteerit eivät toimi, metalleja liukenee vain vähän eikä vettä haihdu. Tällöin kasat voivat jäätyä.”

Koska teknologiajohtaja on ollut eläkkeellä jo vuosia, on toki mahdollista että kaivokselle on sinä aikana kertynyt uutta tietotaitoa, jonka avulla käynnistys voidaan tehdä talveakin vasten. Tosin edeltävä kommentti asiantuntijoiden hakemisesta sotii hieman tätä tulkintaa vastaan. Lisäksi oman huomioni kiinnitti se, että Talvivaaran uusimmissa työpaikkailmoituksissa ei käytännössä haettu ketään mikrobiologiaan liittyvää henkilöä. Mahdollisesti nämä ovat niitä asiantuntijoita jotka hankitaan ulkomailta.

Voi siis olla, että uudet toimijat tietävät mikrobiologiasta enemmän kuin prosessin alkuperäinen kehittäjä.  Tai sitten edelleenkään mikrobiologiaa ei pidetä ydintoimintana.

Entä sitten?

Tältä pohjalta ilmeisesti pitäisi uskoa, että Talvivaaran toiminnan  uudelleenkäynnistäminen on valtiolta hyvä idea.  En ole täysin vakuuttunut. Biolioutuksen suhteen olemme yhä siinä tilanteessa, että sen on osoitettu toimivan keskoskaapissa.  Ainakin irrallisena prosessina, ilman että on testattu esimerkiksi sitä, saadaanko sulfaatit saostumaan hallitusti sekundäärikasalla.

Tästä on vielä todella pitkä matka  siihen, että se toimii Talvivaaran vaatimassa kokoluokassa ja Kainuun brutaalissa ympäristössä taivasalla. Jos valtion päämäränä olisi käynnistää bioliuotuksen tutkimus esimerkiksi yhdellä kasalla, se voisi olla järkevääkin. Nyt sen sijaan rynnistetään täysillä suureen skaalaan.  Tosin valtion päämäärissä ei suurta logiikkaa tunnu olevan muutenkaan (ks “Talvivvaara 56: Me tienataan tällä“).

Lisäkommentti

Näiden uutisten lööpityskään ei välttämättä valtavasti herätä luottamusta. Teknologiajohtajan haastattelut on otsikoitu näin: Savon Sanomat: “Bioliuotuksen asiantuntija käynnistäisi Talvivaaran kaivoksen pian.” Kainuun Sanomat: “Metallintuotanto voi tyssätä talveen.” Siis kumpi? Varsinaista ristiriitaa tuossa ei tosin loppujen lopuksi ole, koska aikaisemman artikkelin “pian” viittaa ehkä lähimpään vuoteen. Toinen artikkeli taas viittaa siihen, että sen vuoden aikana syksy on huono käynnistyshetki, ja pitäisi odottaa kevääseen. Pikaisella lukemisella ja taustoja ymmärtämättä on silti täysin mahdoton päätellä, miksi otsikot näyttävät ristiriitaisilta.

Tilanne nyt ei sentään aivan niin paha ole kuin pari vuotta sitten huomaamani tapaus (Talvivaara 25), jossa yhdestä Talvivaaran tilaamasta huuhaa-gallupista media onnistui kirjoittamaan ainakin kahdeksan keskenään ristiriitaista huuhaalööppiä. Mutta ei tässä myöskään sellaista kuvaa pääse syntymään, että kukaan mediassa olisi oikeasti analysoimassa näitä asioita.

TLV3Yhden päivän lööpit vuonna 2013. Sama tutkimus pohjana.

Kirjoittaja kuuluu Suomen Luonnonsuojeluliittoon, mutta spekulaatiot, mielipiteet, tulkinnat ja virheet ovat puhtaasti omia. Laajempaa teknistä ja historiallista taustaa löytyy mm täältä:http://www.zygomatica.com/talvivaara/).  

Talvivaara 56: Me tienataan tällä?

Helsingin Sanomien mukaan  Talvivaara aiotaan käytännössä ottaa valtion hallintaan.  Yksityinen raha ei halua kaivokseen koskea, ja valtion pakkomielle kaivoksen jatkamiseen jatkuu.  Verorahaakin tähän tarkoitukseen näyttää löytyvän, vaikkei mihinkään muuhun löydykään.  Päätös ei varsinaisesti yllätä.

Yksi lause silti hämmentää: “Valtion tavoite myös on irtautua yhtiöstä noin kahden vuoden kuluessa ja saada Talvivaaraan sijoitettuja verorahoja takaisin.”

Nuo ovat keskenään ristiriitaisia tavoitteita. Kahdessa vuodessa pystytään parhaassakin tapauksessa tekemään vasta niitä pilottitutkimuksia, jotka olisi pitänyt tehdä jo viime vuosikymmenellä.  Kahdessa vuodessa ei pystytä vielä osoittamaan, toimiiko biolioutusprosessi myös kovissa sääolosuhteissa.

Ilmeisesti ajatuksena on rakentaa noiden kahden vuoden aikana toimiva ja teknologisesti riskitön kaivos joka voidaan myydä eteenpäin avaimet käteen -periaatteella, ja saada kaivoksesta silloin sen mukainen hinta.  Ajatus ei toimi.

Bioliuotuksen tutkimus ja tuotekehitys puuttuvat edelleen

Julkisuudessa on esitetty väitteitä että “kaikki asiantuntijat ovat sitä mieltä että prosessi toimii”.  Ehkä, mutta ainuttakaan tällaista haastattelua ei tunnu julkisuudesta löytyvän. Kuka asiantuntija on omalla nimellään tällaista esittänyt julkisesti?  Ministeriöhän on jopa salannut sen konsultin nimen, joka on tehnyt arvion prosessin jatkomahdollisuuksista.  Voi toki olla täysin viattomia syitä miksi kaivosta puolustavia asiantuntijoita ei päästetä julkisuuteen; en vain keksi sellaisia.

Olin itse mukana ryhmässä, joka vuonna 2013 päätyi arvioon, että “bioluotus ei toimi” (Talvivaara 30). Olen edelleen samaa mieltä, mutta muotoilisin ajatuksen toisin. Jotta kaivos voisi olla kannattava, ei riitä että bioliuotuksen yksittäiset osat toimivat laboratorio-olosuhteissa. Koko ketjun on toimittava aukottomasti siitä hetkestä kun nikkeli alkaa liueta kasasta, siihen hetkeen kun sulfaattien on tarkoitus kiinteytyä takaisin jarosiitiksi.

Prosessissa on niin paljon takaisinkytkentää että sen täytyy toimia koko ajan kontrolloidusti ja lähes täydellisesti. Pienikin ongelma eskaloituu helposti. Esimerkiksi bakteeritoiminnan pieni hiipuminen alentaa kasan lämpötilaa, mikä heikentää haihtumista, mikä lisää kasan vesimäärää, mikä hukuttaa bakteereita, mikä aiheuttaa lisää bakteeritoiminnan hiipumista.  Virheisiin ei ole varaa.

Takaisinkytkentääkin suurempi ongelma on, että liuotus toimii taivasalla, Kainuun luonnossa.  Prosessin “toimivuus” todistettiin pienellä kasalla, joka oli tiukasti peitetty (Talvivaara 43).

On kiistatonta, että bioliuotuksella on pystytty joissakin olosuhteissa tuottamaan nikkeliä jonkin aikaa erittäinkin hyvin. Vuoden 2011 tuotantopiikki tosin on ilmeisesti osin keinotekoinen ja ylioptimistisesti tulkittu (Talvivaara 17) ja vuoden 2013 tuloksista oma arvioni oli “Vastaus on hieman savolainen. Väite ei ole valetta. Se vain ei ole totta.” (Talvivaara 42).

Oli luvuissa ilmaa kuinka paljon tahansa, eivät ne kuitenkaan pelkkää ilmaa ole. Nikkeliä pystytään tuottamaan. Mutta tuo ei siis vielä riitä. Nikkeliä pitää pystyä tuottamaan 1) voitollisesti 2) ympäristöä pilaamatta ja 3) luotettavasti, säässä kuin säässä.

Vaatimukset 1 ja 2 edellyttävät käytännössä, että kaivoksen prosessin täytyy toimia kuin junan vessa. Kun nikkelipitoisuus on vain 0.21% (kun sen normaalissa nikkelikaivoksessa pitäisi olla lähempänä kahta prosenttia), toimitaan paperinohuilla marginaaleilla. Voittoa tulee jos kaikki kustannukset saadaan  karsittua minimiin eikä mitään yllätyksiä tule.

Toimiiko se kuin junan vessa (kohta 3)?  Yhtiön puolustajat eivät ole antaneet julkisuuteen mitään sellaista tietoa, jonka perusteella voisi olettaa että toimisi.  Julkisessa levityksessä olleet pilottitulokset ovat käytännössä niin keskeneräisiä, että niitä voi kyynisesti kutsua Potemkinin pilotiksi (Talvivaara 43). 

Prosessin osat saadaan toimimaan erillisinä, kunhan kasat ovat peitettyjä ja tarpeeksi pieniä. Kun kyseessä on taivasalla toimiva biologinen prosessi, tämä ei riitä.  Todellinen prosessi on pitkä ketju tapahtumia, jossa kaikki riippuu kaikesta — ja joka on äärimmäisen sääherkkä.

Riskit ovat edelleen olemassa  kahden vuoden kuluttua

On mahdollista (jopa todennäköistä), että kahden vuoden kuluttua kaivos tuottaa nikkeliä jonkinlaisia määriä, eli siis “toimii”. Todellinen toimivuus kuitenkin testataan vasta sitten, kun seuraavan kerran on pitkään poikkeuksellinen sää. Tällaisia jaksoja tulee 30 vuoden elinkaareen mahtumaan. Yhtiö on syyttänyt ongelmistaan kesän 2012 “poikkeuksellisia” sateita; käytännössä ne olivat kovia, mutta sellaisia joita kymmenien vuosien aikana joka tapauksessa tulee (Talvivaara 1).

On selvää, että myös potentiaaliset ostajat tajuavat tämän. Tämä laskee myyntihintaa.   Toisaalta valtio on nyt luonut ennakkotapauksen siitä, että viime kädessä se tulee kattamaan epäonnistumisen riskit.  Lisäksi nopea irtautuminen tarkoittaa, että nykyisten ympäristövaurioiden siivoaminen joudutaan rahoittamaan muulla kuin kaivoksen tuottamilla voitoilla — siis verorahoilla. Mikään uusi omistaja ei tule niitä rahoittamaan — ellei sitten saa kaivosta ilmaiseksi.

Näyttää ilmeiseltä, että valtio ei ideologisista syistä halua  itse harjoittaa kaivostoimintaa.  Normaalisti sen ei ehkä kannatakaan. Tässä tilanteessa ei kuitenkaan ole mitään normaalia. Ainoa mahdollisuus “saada sijoitettuja verorahoja takaisin” on  jatkaa toimintaa niin kauan, että kassavirta tuottaa niitä. Nopea irtautuminen on käytännössä yritystukea sille taholle, joka kaivoksen ostaa.  Valtio maksaa tutkimuksen ja ylösajon, hoitaa ympäristöongelmat,  ja viime kädessä kantaa yhä edelleen riskejä.

Toisaalta ei ole selvää, kuinka vakavissaan valtio edes yrittää tutkimustoimintaa kehittää. Olen yrittänyt penkoa läpi, millaisia ihmisiä Talvivaara on nyt palkkaamassa.  Noin 120 henkilön joukkoon on nähtävästi haettu yhtä bioliuotuksen prosessi-insinööriä, jolta edellytetään mikrobiologian taitoja. Varsinaisia mikrobiologeja ei nähtävästi ole julkisella haulla haettu. Ei ole tiedossa, onko yhtiöllä töissä ainuttakaan mikrobiologia, vai onko kaikki tämä osaaminen ulkoistettu. Ulkoistaminen tuntuu erikoiselta vaihtoehdolta, kun mikrobiologinen prosessi kuitenkin on kaivoksen koko toiminnan kannalta ydinkysymys. Jos mikrobit eivät toimi, kaivos ei toimi.

Entä sitten?

Periaatteessa tällä ei ole mitään merkitystä. Pidän kuitenkin mauttomana väittää että “me tienataan tällä”,  jos kyse todellisuudessa on vain yritystuesta ja rahanmenosta.

Jo marraskuussa 2013 totesin näin“Pidän melko varmana, että olen ainakin itse nyt ammentanut tyhjiin sen, mitä tällainen ulkopuolinen pystyy Talvivaarasta ammentamaan. Asiat etenevät tästä eteenpäin ihan omalla logiikallaan, jolla ei ole mitään tekemistä logiikan kanssa.”
Arvioni pätee edelleen.  Valtio lähtenee mukaan. Jos liuotusta ei saada toimimaan, kahden vuoden kuluttua ollaan samassa pisteessä kuin nyt ja valtio maksaa viulut. Jos se saadaan toimimaan, kahden vuoden kuluttua uusi omistaja kiittää, antaa hiukan taskurahaa, ja valtio maksaa edelleen viulut.

Kirjoittaja kuuluu Suomen Luonnonsuojeluliittoon, mutta spekulaatiot, mielipiteet, tulkinnat ja virheet ovat puhtaasti omia. Laajempaa teknistä ja historiallista taustaa löytyy mm täältä:http://www.zygomatica.com/talvivaara/).  

 Moneytree 462171033-cc(Kuva: bizjournals.com)

Talvivaara 55: Jos kaikki triplaantuu

Talvivaara saa jatkossa päästää vesiin 10 000 tonnia sulfaattia vuodessa, kun alkuperäinen juhlallinen lupaus oli noin 200 tonnia. Paitsi että… riittääkö tuo? Yhtiön luvanmukainen nikkelikiintiö on nyt 30 000 tonnia/vuosi. Yhtiö on jo pitkään halunnut nostaa tason jopa 100 000 tonniin ja alkaa louhia myös Kolmisopen alueella.  Tämä saattaa jopa olla elinehto, jotta toiminnasta saataisiin kannattavaa.

Laajenemisprosessi oli jo vahvasti käynnistymässä ennen vuoden 2012 allasvuotoa.  Tällä hetkellä tilanne on hieman sekava (yllättäen). Parhaan kokonaiskuvan laajennushaluista saa laajennuksen YVA-sivuilta.

Vertailun vuoksi ensin nykytila. Koska kaivoksen erilaiset hätäaltaat elävät ja muuttuvat, aivan tarkkaa tilaa on vaikea tietää, mutta alla olevassa kuvassa on olennaisimmat rakenteet.

NykytilaNykytilanne juoksutussuuntineen (Kuva: purkuputkilupa)

Vuoden 2007 ympäristölupa olisi periaatteessa mahdollistanut avolouhoksen tekemisen myös Kolmisopen viereen.  Käytännössä Kolmisoppi-järvi padottaisiin ja osin tyhjennettäisiin, ja padon taakse tulisi toinen avolouhos. Yhtiö käynnisti vuonna 2012 ELY-keskuksen vaatimuksesta YVA-prosessin laajennuksen tueksi, mutta ei ole vienyt sitä loppuun.

MinimalistinenKolmisopen suunniteltu avolouhos (mahdollinen vuoden 2007 ympäristöluvan perusteella, kumottu v 2014).  (Lähde: Laajennuksen YVA)

Vuoden 2014 huhtikuun ympäristöluvassa yhtiölle ei  kuitenkaan myönnetty lupaa ylipäätään laajentaa louhintaa Kolmisoppeen, vaikka louhintamäärät olisi pidetty nykyisellään.

AVI:n tiedotesivulla päätös muotoillaan näin:  “Ympäristölupaa ei ole sen sijaan myönnetty Kolmisopen avolouhokselle ja siihen liittyville toiminnoille.  Kokonaisuutena arvioiden uuden avolouhoksen avaamiseen liittyy niin suuri ympäristön pilaantumisen vaara, ettei lupaa siihen voida kaivoksen nykytilanteessa myöntää. Annettu päätös ei estä hakemasta myöhemmin ympäristölupaa Kolmisopen avolouhokselle. “  

Yhtiö on valittanut päätöksestä toukokuussa 2014 (pdf). Perusteluna käytetään ehkä jo aavistuksen verran väsyneesti mm vesienhallinnan turvallisuuta: “Tuoreen malmin louhinta on vesitaseen hallinnan kannalta ensiarvoisen tärkeää, koska selvitykset ovat osoittaneet, että tuore malmi sitoo itseensä merkittävän määrän vettä. Tämä puoltaa osaltaan Kolmisopen toimintojen sallimista.”

Tällä hetkellä ei ole tarkkaa tietoa missä vaiheessa valitus on menossa. Liitteessä on listattu perusteluja, joiden takia AVI luvan eväsi. Koska näitä ei ole millään tasolla ratkaistu, on mahdollista (jopa todennäköistä) että Kolmisopen avolouhos ei saa tässä tilanteessa lupaa. Käytännössä louhosta tuskin lähdettäisiin nykyisessä rahatilanteessa kovin nopeasti rakentamaan.
Vaikka lupa valitusten kautta saataisiinkin, nikkelikiintiön kasvattaminen vaatisi joka tapauksessa uuden ympäristöluvan ja todennäköisesti YVA-prosessin viemisen loppuun.  Käytännössä Kolmisopen louhosta tuskin kannattaa avata ellei laajennusta ole hyväksytty — mutta se on kuitenkin tärkeä mahdollisuus yhtiölle.

 Joka tapauksessa on jokseenkin selvää, että jos toiminta jatkuu, laajennusta tullaan ennen pitkää hakemaan.  Tällöin tilanteesta tulee aidosti mielenkiintoinen.

Mitä laajennus tarkoittaisi?

Käytännössä purkuputkiluvasta voi päätelllä, että AVI ei usko että bioliuotus pääsee ainakaan suljettuun kiertoon sanan alkuperäisessä merkityksessä (ks Talvivaara 54). Kaivosta perustettaessa yhtiö lupaili, että vuosittainen sulfaattipäästö olisi korkeintaan 200 tonnia.  Nyt  päästöraja on 10 000 tonnia.

Ongelmia on vähintään kaksi: vesi ja sulfaatti. Ympäristöluvan mukaan (s 19) jo nyt keskimääräinenkin sadanta tuottaa kaivosalueelle 5,5 miljoonaa kuutiota vettä vuodessa, ja tämä määrä on voitava juoksuttaa pois.

Jokainen uusi rakennelma lisää vesiongelmaa, koska huolehdittavaa pinta-alaa tulee lisää. (Lisäksi on huomattava, että keskimääräistä sateisempi vuosi hankaloittaa ongelmaa. Vuosivaihtelu voi helposti olla useita kymmeniä prosentteja, ks Zygomatica 2. Sateisuuden standardipoikkeama on n 100 mm/v kun keskiarvo on noin 700 mm/v).

Jos tuotanto haluttaisiin kasvattaa esimerkiksi vain 50 000 tonniin vuodessa, täytyisi oikeastaan koko nykyinen kaivospiiri täyttää mm läjityskasoilla. Ongelmasadannan määrä kasvaisi samaa tahtia, ja sitä myötä vesiongelma. Tuotannon tuplaaminen lähes tuplaa pinta-alan, koska sekundaarikasan pinta-ala kasvaa tuotannon mukana.

50kLaajennustarve, jos tuotantomääräksi halutaan 50 000 t/v. (Lähde: Laajennuksen YVA)

Jos haluttaisiin päästä 100 000 t/v tasoon, kaivospiiriä pitäisi laajentaa merkittävästi.

LaajennusLaajennustarve, jos tuotannoksi halutaan 100 000 t/v. Tämä edellyttäisi kaivospiirin laajentamista. (Lähde: Laajennuksen YVA)

Käytännössä tuotannon kolminkertaistaminen kolminkertaistaa vesiongelman. Tämä on bioliuotusteknologialle lähes fundamentaalinen ongelma, koska koko tekniikka perustuu siihen että malmi levitetään taivasalle suuriin aumoihin. Periaatteessa aumat voisi peittää, käytännössä näillä pinta-aloilla se ei vaikuta realistiselta — ja peitettynäkin kasat tuottavat hulevesiä jotka saattavat olla saastuneita.

Periaatteessa vesiongelma saatettaisiin saada hallintaan jos vain kasojen haihdutus saataisiin toimimaan paremmin. Toisaalta vesimäärän kasvu tarkoittaa joka tapauksessa, että mahdollisissa ongelmatilanteissa myös riskit kasvaisivat rajusti. Jos Talvivaara on tässä tilassa kun vettä syntyy 5 miljoonaa kuutiota vuodessa, millaisia ongelmia tuleekaan eteen jos vettä syntyy 15 miljoonaa kuutiota?

Vaikka vesiongelmat saataisiinkin hallintaan, sulfaattiongelma vaikuttaa hankalammalta. Vaikka bioliuotus toimisi hyvin, rikkihappoa tarvitaan pitämään prosessi käynnissä, ja sitä kautta sulfaattia muodostuu väistämättä. Jos jarosiittisaostus onnistuu, osa siitä pystytään kiteyttämään suoraan kasoihin. Toisaalta Talvivaaran mustaliuske on itsessään ongelmallinen mineraali, koska rapautuessaan se jo itsessäänkin tuottaa rikkihappoa ja sitä kautta sulfaatteja (ks tiede.fi, HS 1, HS 2).

Jos siis tuotanto kolminkertaistetaan, sulfaatin tuotanto kasvaisi merkittävästi, joskaan ei välttämättä kolminkertaiseksi. Käytännössä on jokseenkin selvää, että yhtiö ei tule saamaan lupaa kolminkertaistaa sulfaattipäästöjään. Ylipäätään uusi omistaja tuskin lähtisi hakemaan laajennusta ennen kuin prosessi- ja sulfaattiongelmat ovat huomattavasti paremmassa kunnossa.  Ei siis ole odotettavissa, että uusi omistaja tulisi vaatimaan 30 000 tonnin päästörajoja.

Sen sijaan on täysin odotettavissa, että laajenemislupaa haetaan, ja toiveet perustetaan melkoiselle optimismille.  Jos kaivos saadaan toimimaan stabiilisti edes parin kuivan kesän yli, sitä käytetään todisteena siitä, että prosessi on hallinnassa. Jos löytyy käyttökelpoisia tekniikoita, niitä luvataan käyttää.  Mallinnukset tehdään keskimääräisten sateisuuksien mukaan, koska niin on saanut tehdä tähänkin asti.

Riskejä voidaan ottaa, koska valtio tulee aina apuun — ja tässä tapauksessa valtio on vieläpä osaomistaja. Itse asiassa on periaatteessa jopa niin, että riskin lisääminen kannattaa: mitä suuremmista potentiaalisista tuhoista on kyse, sitä vaikeampi valtion on kieltäytyä joustamasta.

Voiko näin tapahtua?

Optimisti voisi ajatella, että tästä ei tule ongelmaa, koska mahdolliset luvat myönnetään vasta kun tiedetään että kaivos toimii kunnolla. Valitettavasti asia ei todellisessa maailmassa toimi näin.

Lupaviranomainen joutuu erittäin suuressa määrin luottamaan siihen, että toiminnanharjoittaja tietää mitä tekee ja antaa oikeita tietoja. Rivien välistä esimerkiksi purkuputkilupa tuo esiin sen, että AVI ei usko prosessin toimivan (Talvivaara 54). Siitä huolimatta sen on pakko myöntää lupa.

“Ympäristönsuojelulain 48 §:n 2 momentin mukaisesti ympäristölupa on myönnettävä, mikäli toiminnasta ei annetut lupamääräykset huomioon ottaen aiheudu ympäristönsuojelulain 49 §:n 1 momentissa tarkoitettuja vaikutuksia eikä muitakaan laissa tai muussa säädöksessä kiellettyjä vaikutuksia.” (s 141)

Käytännössä, vaikka viranomainen pitäisi todennäköisenä että vaikutuksia tulee, luvanhakijan sanaan on pakko luottaa. Viranomainen voi periaatteessa tehdä riskinhallintaa vakuuksien kautta; jos epäonnistuminen tuottaisi merkittäviä vahinkoja, tätä voi ennakoida vaatimalla vakuuksia.

Käytännössä vakuuksissakin joudutaan lähtemään siitä, että toiminta on kuvattu oikein. Juuri vakuuksien puute on yksi syy siihen miksi Talvivaaran vahingoille ei ole maksajaa. Toiminta kuvattiin vuonna 2007 toiseksi kuin mitä se oli. Vakuudet määrättiin tämän optimistisen arvion mukaan.

Jos toiminta jatkuu, on käytännössä varmaa että uusi omistaja tulee vaatimaan laajennuslupaa ennemmin tai myöhemmin. Jos tehdyt selvitykset ovat uskottavan näköisiä, viranomaisen on käytännössä pakko luottaa niihin.

Mitä kannattaa tarkkailla?

Talvivaaran laajennuskiellosta tekemä valitus saattaa olla eräs koko tämän prosessin keskeisimpiä asiakirjoja.  Valitushan perustuu siihen ajatukseen, että AVI olisi ylittänyt toimivaltansa. Yhtiön mukaan AVI ei voi tuolla tavalla etukäteen ennakoida, että yhtiö ei tulisi pysymään laillisissa rajoissa.  (Tietyllä tapaa voisi ajatella, että yhtiö kokee AVI:n syyllistyneen kunnianloukkaukseen — jos yhtiö on luvannut pysyä rajoissa, AVI ei saa epäillä sen tarkoitusperiä).

Jos yhtiö voittaa valituksensa näin selkeässä tapauksessa, se tarkoittaa että on luotu erittäin vaarallinen ennakkotapaus: lupaviranomaiset todellakin ovat täysin suojattomia harhaanjohtamista vastaan.

Se myös tarkoittaa, että kun Talvivaaran laajennusvaatimus tulee, se todennäköisesti myönnetään, vaikka olisi kaikille selvää että päästörajoissa ei pysytä.

Jos yhtiö ei voita, tilanne on huomattavasti parempi ja viranomaisilla mahdollisuus olla hiukan skeptisempiä. Silloinkin toki alkaa myllytys jonka rinnalla kaikki nykyinen vääntö saattaa jäädä pieneksi.

Kirjoittaja kuuluu Suomen Luonnonsuojeluliittoon, mutta spekulaatiot, mielipiteet, tulkinnat ja virheet ovat puhtaasti omia. Laajempaa teknistä ja historiallista taustaa löytyy mm täältä:http://www.zygomatica.com/talvivaara/).  

Liite: Miksi laajentumislupa evättiin?

Huhtikuun 2014 päätöksessä (s 464 eteenpäin) on täysin ylittämätön lista asioista, jotka kaivoksella ovat muuttuneet ensimmäisen ympäristöluvan myöntämisen jälkeen. Uutta omistajaa ajatellen suuri osa näistä ongelmista on edelleen akuutteja.

“Talvivaaran kaivoksen toiminta ja sen vaikutukset ovat monelta osin poikenneet siitä, minkälaisena asia oli vireillä ja ratkaistiin aiemmassa, vuoden 2007 ympäristölupaprosessissa. Seuraavassa esitetään keskeisimpiä poikkeamia ja muutoksia.

Alkuperäisessä ympäristölupahakemuksessa ei tuotu esille uraanin liukenemista malmista liuotusprosessissa ja sen kulkeutumista tuotteisiin ja metallitehtaan jätteisiin, vaikka uraanin kulkeutumista prosessissa oli tutkittu yhtiön toimesta. Prosessisakkojen laatuarvioissa oli esitetty useita sellaisia metalleja, joiden pitoisuudet jäävät uraania selvästi alhaisemmiksi. Kaikki keskeiset liuotusprosessissa liukenevat ja sakkoihin kertyvät metallit, myös uraani, olisi pitänyt esittää ympäristölupahakemuksessa. Uraanin liukeneminen liuotusprosessissa sekä uraanin talteenotto talteenottolaitoksella ovat nyt uusia toimintoja.

[Sivumennen sanoen tässä sanotaan suoraan se, mitä lähes kaikki aktivistit ovat yrittäneet sanoa alusta saakka: uraani piiloteltiin. Oma näkemykseni on tiivistetty kirjoituksessa  Talvivaara 33: Uraanin kyyninen selitys].

Alkuperäisen hakemuksen mukaan malmia liuotetaan ensimmäisen vaiheen liuotuksessa niin kauan, että noin 85 % nikkelistä on saatu talteen.  Tällöin toisen vaiheen liuotuksen alussa malmissa olisi ollut jäljellä noin 15% alkuperäisen malmin nikkelipitoisuudesta. Nikkelisaanto on monen ensimmäisen vaiheen liuotuskasan lohkon osalta jäänyt selvästi alle 85 %:n.  Näin ollen toisen vaiheen liuotuskasoille on siirtynyt huomattavasti enemmän nikkeliä ja muita metalleja kuin lupahakemuksessa arvioitiin.

Toisen vaiheen liuotuksen tehokkuudesta ja saannosta ei vielä ole saatavissa riittävästi tietoa. On mahdollista, että sen päätyttyä liuotuskasassa on jäljellä enemmän sulfidia sekä nikkeliä, sinkkiä, kuparia ja muita metalleja kuin alun perin on arvioitu. Tämä on otettava huomioon muun muassa toisen vaiheen liuotuskasojen jälkihoidon suunnittelussa.

Metallitehtaalle tulevan liuoksen nikkelipitoisuudeksi on alkuperäisessä ympäristölupahakemuksessa arvioitu 3–4 g/l. Tehtaalle syötettävän PLS-liuoksen pitoisuus ei ole ollut tällä tasolla pysyvästi toiminnan aikana vaan on ollut selvästi alhaisempi. 

Alkuperäisessä hakemuksessa on arvioitu liuotusprosessin haihdutuskapasiteetin olevan huomattavan suuri. Lupaa haettiin ja lupa myönnettiin raakaveden saannin turvaamiseksi enintään 4 000 m3/h (noin 35 Mm3/v) vesimäärän ottoon Kolmisopesta ja Nuasjärvestä sekä Kolmisopen säännöstelyyn. Vesistöihin johdettavien jätevesien määräksi hakemuksessa esitettiin enintään 1,3 Mm3 vuodessa. Liuotusprosessi ei ole toiminut eikä haihduttanut niin tehokkaasti kuin on alkuperäisessä lupahakemuksessa esitetty. Tämä on osaltaan vaikuttanut vesienhallintaan ja johtanut vesien kertymiseen kaivosalueelle ja vaikeasti hallittavaan vesitilanteeseen.

Toiminnan jätevesipäästöt ovat poikenneet erityisesti mangaani-, natrium- ja sulfaattipäästöjen osalta olennaisesti siitä, mihin lupa alun perin haettiin ja myönnettiin. Jätevesipäästöjen seurauksena kaivoksen lähialueen vesistöt, etenkin Salminen, Kalliojärvi, Kivijärvi ja osin Kolmisoppi ovat suolaantuneet. Niiden tila ja käyttökelpoisuus ovat huomattavasti heikommat kuin ennen toiminnan käynnistymistä. Näin haitallisia muutoksia ei alkuperäisessä hakemuksessa arvioitu aiheutuvan.

Liuoskierrosta on jouduttu poistamaan vaaralliseksi kemikaaleiksi luokiteltua raffinaattiliuosta ja sekundääriliuosta ensiksi kipsisakka-altaaseen ja myöhemmin avolouhokseen, mikä on vastoin alkuperäistä tarkoitusta ja suunnitelmaa suljetusta liuotuskierrosta ja vaikeuttanut entisestään vesitilannetta.

Myös rikkivetypäästöt ja pölypäästöt, erityisesti kiviaineksessa olevan grafiitin päästöt ja niiden vaikutukset ovat olleet etenkin toiminnan alkuvaiheessa suuremmat ja haitallisemmat kuin alkuperäisessä hakemuksessa arvioitiin. Malmin esimurskausta ei ole sijoitettu hakemuksen ja päätöksen mukaisesti avolouhokseen, mikä on osaltaan lisännyt kaivosalueelta ympäristöön kantautuvia kiviainespöly- ja melupäästöjä.

Alkuperäisessä hakemuksessa metallien talteenoton nikkeli-kobolttisulfidin saostuksen jälkeisenä prosessina oli vain loppuneutralointi, josta muodostui kipsisakka-altaalle sijoitettava kipsijäte. Prosessia on sittemmin muutettu siten, että ennen loppuneutralointia on erillinen raudan saostus hapella ja neutralointi kalkkikivellä. Tämän prosessin ylite johdetaan loppuneutralointiin.

Prosessissa muodostuvien sakkojen ympäristöominaisuudet ovat erityisesti esineutralointisakan osalta olleet selvästi huonommat kuin alkuperäisessä hakemuksessa on esitetty. Uusissa vesienkäsittely-yksiköissä on muodostunut ja muodostuu huomattavan paljon metallipitoisia sakkoja. Niiden varastointiin tai läjitykseen kaivosalueella ei ole ympäristölupaa.

Suunniteltuja vesipesureita on muutettu rikkivetypäästöjen käsittelyn tehostamiseksi lipeäpesureiksi, mikä on lisännyt lipeän käyttömäärää. Tämä on puolestaan lisännyt jätevesiin joutuvan ja liuoskiertoon palautuvan natriumin määrää, mikä on vaikeuttanut vesien käsittelyä ja mahdollisesti myös liuotusprosessia. Lipeän käyttö on kasvanut noin 50 % alun perin suunnitellusta.

Ympäristöluvan mukaisen sivukiven läjitysalueen KL1 alueelle on rakennettu avolouhoksen eteläinen vesienkäsittely-yksikkö ja siihen liittyviä käsittelyaltaita ja sakan kuivaukseen ja tilapäiseen varastointiin käytettävä geotuubikenttä. Suunnitellun sivukivialueen alle jäävä jo kertaalleen tyhjennetty Kuusilampi on otettu käyttöön puhdistettujen vesien varastointialtaana.

Mainitut poikkeamat lupahakemuksesta ja toiminnan muutokset tulevat lupaharkintaan vasta tämän asian käsittelyn yhteydessä. Kokonaisuutena tarkasteltuna kyse on kaivostoiminnan olennaisesta muuttamisesta eikä pelkästään alkuperäisen luvan lupamääräysten tarkistamisesta. Tämän vuoksi koko toiminnan luvan myöntämisen edellytykset on tarkasteltava uudestaan.

Translate »