Juhannusten matematiikkaa

 

Tärkeää suomalaista juhannusperinnettä, sepalus auki hukkumista, on matemaattisesti tutkittu erittäin vähän. Tämä on sääli, sillä perinne tarjoaa hyvän esimerkin Bayeslaisesta analyysistä. Analyysin perusteella on myös mahdollista löytää konkreettisia ja rationaalisia menetelmiä hukkumisten vähentämiseen.

Kuinka todennäköistä on hukkua juhannuksena sepalus auki?  Muuttujat eivät ole riippumattomia, vaan niiiden yhteinen piilomuuttuja on tärkein suomalainen juhannusperinne: oluen juonti.

Aihe ei ole minullekaan aivan vieras. Vaikka elämänkaareni ei  tapahtumarikas tai mielenkiintoinen olekaan, olen kuitenkin itse elänyt aikana jolloin ikätoverini ovat olleet nuoria. Teorian lisäksi voin siis esittää heuristisia arvioita.

Mikäli hukkuminen ja sepalus auki oleminen olisivat riippumattomia muuttujia, saataisiin lopputulos kertomalla niiden todennäköisyydet yhteen.  Suomen uimaopetus- ja hengenpelastusliiton tilastojen mukaan juhannuksena hukkuu keskimäärin kahdeksan ihmistä. Sepalustilastoja ei kerätä, mutta (mahdollisesti teekkareita lukuunottamatta) harva kulkee koko juhannusta sepalus auki. Kertolaskun perusteella sepalushukkumisia olisi häviävän vähän. Tämä on ristiriidassa perinnetiedon kanssa.

Laskennassa tuleekin käyttää Bayesläisiä menetelmiä. Kirjoitetaan

P(huksep) = P(huk|sep) * P(sep),

eli todennäköisyys on kahden todennäköisyyden tulo: todennäköisyys olla sepalus auki, ja ehdollinen todennäköisyys hukkua jos sepalus on auki.

Olut muodostaa lineaarisen suodattimen: ajanhetkellä T1 juotu olutpullo pyrkii poistumaan viimeistään ajanhetkellä T2, missä aikaväli T2-T1 on noin tunti.

Tyypillinen juomistahti lienee noin kolme oluttölkkiä tunnissa, eli lähes litra. Virtsarakon koko on noin 500 millilitraa, mutta se voi venyä hyvinkin paljon. Heuristisesti voidaan arvioida, että juojan on kerran tunnissa helpotettava oloaan.  NIH:n mukaan tyypillinen virtsavuontiheys 14-45-vuotiaalle miehelle on noin 20 ml/sec. Tämän mukaan litran tyhjentämiseen kuluisi tehokasta työaikaa noin 50 sekuntia.

On kuitenkin huomioitava, että koordinaatiokyky heikentyy parin litran jälkeen. Sepaluksen aukioloaika on käytännössä helposti 2-3 minuuttia, teekkareilla huomattavasti pidempikin. Voidaan siis arvioida, että aktiivinen juhannusjuhlija joutuu olemaan sepalus auki jopa 2-3 minuuttia tunnissa, eli P(sep)=5%.

Toinen parametri, P(huk|sep), riippuu kontekstista. Kuivalla maalla hukkuminen on vaikeaa. Juhannusperinteeseen kuuluu kuitenkin läheisesti veden ääreen etsiytyminen. Jo laiturilta voi hukkua, mutta helpompaa se on veneestä. Käytännössä todennäköisyysketjua täytyy vielä laajentaa niin, että otetaan huomioon myös ehdollinen todennäköisyys olla veneessä kun sepaluksen on oltava auki P(ven|sep), ja ehdollinen todennäköisyys hukkua jos näin tapahtuu P(huk|vensep).

P(huksep) = P(huk|vensep) * P(ven|sep) * P(sep)

Veneitä on Suomessa noin 700,000, näistä 260,000 soutuveneitä. Soutuveneestä hukkuminen on klassisin perinne. Juhannuksena melkoinen osa venekannasta on käytössä, ehkä hyvinkin neljäsosa (noin 60,000). Ehkä kolmasosassa veneistä on vähintää yksi humalainen. Keskimääräinen souturetki ei liene pitkä, ehkä tunnin, mutta juhannushumallassasoutamissuoritteita olisi tällä arviolla kuitenkin 20,000 miestyötuntia.

Jos arvioidaan että vajaa neljä miljoonaa suomalaista juhlii juhannusta, ja juhlinta kestää kahdeksan tuntia, juhannuksena syntyy kaikkiaan noin 30 miljoonaa juhlintasuoritemiestyötuntia. Toisin sanoen noin 0.07% suomalaisista olisi sepalus auki soutuveneessä; P(ven|sep)=0.07%.

Suurin osa tästä 0.7 promillen joukosta ei toki huku, vaikka veneestä virtsaaminen onkin vaarallista. Varsinkin jos otetaan huomioon mahdollisuus käyttää esimerkiksi äyskäriä, ja hulluja ja humalaisia suojaava onni, P(huk|vensep) voi olla niinkin pieni kuin prosentin luokkaa.

Kun luvut kerrotaan yhteen, saadaan tulokseksi, että P(huksep) ~1E-6. Keskimääräisen suomalaisen todennäköisyys hukkua sepalus auki on siis hieman alle 1 miljoonasta, eli yksi micromort. Olen analysoinut micromortin käsitettä kirjoituksessa Möläytysten matematiikkaa, jossa arvioin poliitikolla olevan micromortin todennäköisyys tuhota uransa joka kerta, kun hän avaa suunsa.

Koska juhlivia suomalaisia on nelisen miljoonaa, todennäköistä olisi, että sepelusaukihukkumisia tapahtuisi joka vuosi vähintään yksi. Tämä on vahvasti samansuuntainen kuin arkikokemus. Ihmistieteissä tarkkuus on tunnetusti huonompi kuin kovilla tieteenaloilla, joten tulosta voidaan pitää sangen vahvana.

Juhannusjuhlija kannattaa siis mallintaa Bayeslaisena suodattimena. Tämä tarjoaa myös rationaalisia keinoja vähentää sepalus auki hukkumisia. Suuretta P(sep) pienentämällä päästään nopeimmin tuloksiin. Sitä voi pienentää ainakin kolmella tavalla: vähentämällä oluen juontia, kehittämmällä tehokkaampia sepalusratkaisuja (jolloin aukioloaika on lyhyempi), tai kasvattamalla juhlijoiden virtsarakkojen tilavuutta  kirurgian tai geenimanipulaation avulla. Näistä kaksi viimeksimainittua ovat käytännössä realistisia.

Muita epätavallisia laskelmia: täällä.

False_color_image_of_the_far_field_of_a_submerged_turbulent_jet

Talvivaara 1: Sääriskit

 

“En ota syyttävää otetta, vaan ammattimaisen ja ehkä jopa empaattisen: jos olisin itse ollut vastuussa Talvivaaran sääriskien ennakoinnista, kokisinko tällä hetkellä mokanneeni?…. [Lopputulos on, että] tämän tiedon pohjalta kokisin epäonnistuneeni. Vuoden 2012 sateet eivät olisi saaneet tulla yllätyksenä.”

Talvivaaran kaivosonnettomuus herättää tunteita, mutta toivon mukaan myös ajattelua ja harkintaa. Vaikka olenkin itse aktiivinen luonnonsuojeluliikkeessä ja niin ollen hyvinkin kriittinen kaivoksen toimintaa kohtaan, pyrin kuitenkin selvittämään asioita kylmän analyyttisesti. (Ks myös Talvivaara 2, jossa pyrin arvioimaan Talvivaaran esittämää tulevaisuuden riskinhallintaa).

En myöskään haukkaa liian isoa palaa, vaan otan tässä hyvin kapean osa-alueen: sääriskit. Talvivaara on pitänyt onnettomuuden eräänä syynä “historiallisen sateista” kesää ja syksyä, jonka takia vesiä on jouduttu varastoimaan erilaisin hätäratkaisuin. Talvivaaran mukaan näihin sateisiin ei olisi ollut mahdollista järkevästi varautua.

Onko näin?

Näen tässä kolme erillistä kysymystä:
1. Oliko vuosi 2012 todellakin “historiallisen sateinen” Kainuussa? (Koska murtuma tapahtui marraskuun alussa, riittää tutkia sateita lokakuun loppuun asti)
2. Vaikka olisikin, niin olisiko Talvivaaran silti pitänyt pystyä tilastollisesti ennakoimaan se?
3. Onko syytä olettaa, että vastaavanlaisia talvia voi tulla lisää?

En ota syyttävää otetta, vaan ammattimaisen ja ehkä jopa empaattisen: jos olisin itse ollut vastuussa Talvivaaran sääriskien ennakoinnista, kokisinko tällä hetkellä mokanneeni?  En ota mitään kantaa siihen, mitä Talvivaara ehkä on tehnyt tai jättänyt tekemättä, vaan pyrin ainoastaan katsomaan, mitä säässä tapahtui. Jos jokin seikka mielestäni puolustaa Talvivaaran näkemystä, otan sen esille.

Tilastotieteessä mitään ei voi todistaa vääräksi tai oikeaksi. Voi korkeintaan esittää väitteitä, jotka ovat joko erittäin uskottavia tai sitten erittäin epäuskottavia. Näihin kysymyksiin ei siis ole kyllä-ei-vastauksia. Tässä osassa keskityn vain ja ainoastaan kysymykseen 1, ja siihenkin vasta osittain. Kirjoituksia tulee lisää, kunhan vain löydän aikaa niitä tehdä.

Olen tehnyt tätä analyysiä Suomen Luonto-lehdelle sen Ilmatieteen laitokselta hankkiman aineiston pohjalta. Tässä esitetty analyysi perustuu kyseiseen aineistoon ja voi toimia taustatietona lehden artikkeleihin, mutta on riippumatonta itse lehdestä.  Ilmatieteen laitos ei ole vielä vapauttanut näitä datoja, joten en voi antaa raakadataa julkiseen käyttöön ilman laitoksen erillistä lupaa. Käytännössä toivon ja oletan, että Ilmatieteen laitos aikanaan tekee vastaavat analyysit tarkemmilla menetelmillä.

Suomen Luonto teki aiemmin Sotkamon sateisuusdatoista nopean analyysin (Suomen Luonnon blogi 19.11.2012). Sen perusteella ainakin vuonna 2004 tammi-syyskuu olisi ollut jopa sateisempi kuin tammi-syyyskuu 2012. Käytän tässä laajempaa ja pidempiaikaista datasettiä, ja hiukan perinpohjaisempia analyysimenetelmiä. Lopputulos on kuitenkin pitkälti sama: vuosi 2004 on ollut käytännössä yhtä paha sadevuosi, ja lähes yhtä pahoja on ollut viimeisten 50 vuoden aikana useita.

Mitä tarkoittaa “historiallinen”?

Termi ei ole yksikäsitteinen. Käytännössä se tarkoittaa, että sademäärä on suurempi kuin edelliseen V vuoteen. Mutta kuinka suuri on V? Riippuu asiayhteydestä.

Millä tahansa laitoksella on tietty laskettu elinkaari (Talvivaaralle vähintään 30 vuotta). Jokaisena vuonna on tietty todennäköisyys x, että sadetta tulee liikaa. Tätä x:ää voi yrittää arvioida historiallisen sadannan perusteella. Suomessa on sadedataa periaatteessa olemassa noin 150 vuoden ajalta, käytännössä kuitenkin huomattavasti lyhyemmältä.

Ensimmäisenä arviona: jos on käytössä S vuotta mittasarjaa, ja käytetään suurinta sadearvoa mitoittamaan kaivoksen toiminta, tulvimisriski on vähintään x=1/S. Toisin sanoen, jos sadan vuoden aikana suuri sademäärä on 1100 mm/vuosi, ja kaivos mitoitetaan kestämään alle tämä 1100 mm/vuosi sadanta, on 1/100 eli 1% todennäköisyys että jonain tiettynä vuotena se tulvii.

Lasku on suoraviivainen jos kaivos toimii useita vuosia. Todennäköisyys, että se pysyy kunnossa yhden vuoden, on (1-x), eli tässä tapauksessa 99%. Todennäköisyys, että se pysyy kunnossa N peräkkäistä vuotta, on (1-x)^N, ja vastaavasti tulvimisen todennäköisyys tänä aikana on p=1-(1-x)^N.

Alla on laskettu yleisellä tasolla, mikä on tulvimistodennäköisyys eri arvoille N (pystyrivi) ja S (vaakarivi). Punaisella on merkitty tapaukset, joissa todennäköisyys on 50% tai yli — ts on todennäköisempää että kaivos tulvii elinaikanaan, kuin että se toimisi häiriöttä. Tällaista tilannetta tuskin kukaan suostuu hyväksymään. Keltaisella on tapaukset, joissa todennäköisyys on 25%.  Tämäkin on suurehko luku, jos ajatellaan että kaivoksia olisi Suomessa useita.

Luvut eivät suoraan kerro itse Talvivaaran tapauksesta mitään. Ne kuitenkin osoittavat, että pohjana käytettävän aikasarjan on oltava yllättävän pitkä. Kaivosten tapauksessa on kyseenalaista, riittääkö edes 150 vuotta. Mitoituksiin laitetaan totta kai erilaisia varmuuskertoimia päälle; mutta jos alkuperäinen luku ei ole oikein, ei varmuuskerroin tilannetta välttämättä pelasta.


Kuva 1: Tulvimisen todennäköisyys, kun laitos toimii N vuotta ja sen toiminta mitoitetaan edellisten S:n vuoden suurimman sadannan mukaan.

Miten sadantaa pitäisi mitata?

Pitkän ajan sadetilastot annetaan yleensä kalenterivuoden kertyminä. Tämä voi antaa pahastikin harhaanjohtavia tuloksia.

Oletetaan, että tammi-kesäkuussa ei sada ollenkaan. Heinäkuussa alkaa sataa 100 mm/kuukausi, ja sataa samaa tahtia seuraavaan heinäkuuhun, minkä jälkeen sade loppuu. Vuoden aikana on tullut vettä 1200 mm, mikä on reilusti Suomen ennätys ja ehkä vuosisadan tulva.  Kalenterivuosien mukaan kuitenkin molempina vuosina on satanut 600 cm. Vuositilasto näyttää kaksi peräkkäistä normaalia vuotta.

Siksi onkin parempi käyttää liukuvaa vuosisadantaa. Joka kuussa lasketaan yhteen edellisten 12 kuukauden sademäärä. Tämä antaa ennen muuta luotettavan kuvan maksimisadannasta.

Käytännön ongelmissa voi myös jokin muu aikaväli olla järkevä. Jos esimerkiksi lantaa säilötään avosäiliössä ja  levitetään aina keväällä ja syksyllä, lantasäiliöiden ylitulvimisen kannalta vain kuuden kuukauden sadannalla on merkitystä. Sen jälkeen säiliö tyhjennetään, ja laskenta voi alkaa alusta. (Käytännössä asia ei tietenkään ole aivan näin yksinkertainen).

Talvivaaran tapauksessa sadevettä on vastaavasti laskettu poistuvan esimerkiksi haihdunnan ja erilaisten prosessivaiheiden kautta. Koska näistä ei ole tarkempaa tietoa, en pysty arvioimaan, mikä olisi oikea aikaväli. On kuitenkin hyvä lähtökohta, että vuoden aikana satanut vesi täytyy saada hoidettua pois saman vuoden aikana.

Käytetty data

Käytetyt viisi sadeasemaa on piirretty kuvaan 2. Kuolaniemi on aloittanut toimintansa vasta 2010, muut aiemmin(Kaarakkala ja Paltaniemi 1959, Saviho 1967, Saaresmäki 1970). Alueella on myös ollut joitakin jo suljettuja sadeasemia, joden datoja en ole vielä saanut, kuten en myöskään datoja ennen vuotta 1959. Otan ne myöhempiin analyyseihin mukaan.

Mikään asemista ei vastaa suoraan Talvivaaraa. Paikallinen sade voi vaihdella rajusti, erityisesti kun korkeuserot ovat suuria. Saviaho on selvästi lähin (n 20 km) ja Sääresmäki kaukaisin (yli 60 km); toisaalta Saviahon korkeus on vain 150 metriä, kun taas Talvivaara on yli 200 metrin korkeudessa. Lisäksi Saviaho on Talvivaaran selänteen itäpuolella, ja saattaa jäädä vaarojen katveeseen.

Näin ollen on lähdettävä siitä, että mikään asemista ei kuvaa Talvivaaraa täydellisesti. Yhden ainoan luvun sijasta on katsottava kaikkien asemien sademääriä ja asemien välistä hajontaa. Käytän asemien keskimääräistä sadantaa tilanteen havainnollistamiseen, mutta se ei välttämättä ole “oikea” arvo. Toisaalta asemien maksimisadantoja voi suoraan käyttää pahimpien tilanteiden arviointiin: jos jollakin asemalla on satanut yli 900 mm, se tarkoittaa että jossain päin Kainuuta voi sataa yli 900 mm, ja kaivos on mitoitettava sen mukaisesti.

Kuva 2: Sadeasemat. Lähde: http://kansalaisen.karttapaikka.fi

 

Pitkän skaalan seuranta: 1961-2012

Vuoden 1961 jälkeiset vuotuiset liukuvat sateisuusarvot on piirretty kuvaan 2. Eri asemien sademäärät vaihtelevat, mutta korreloivat kuitenkin merkitsevästi (vähintään arvolla r=0.75). Keskiarvo kuvastaa jollakin tasolla “koko Kainuun” sadantaa, mutta eri asemien välillä voi olla lähes 200 cm heittoa.

Kuvan perusteella Kainuussa on ollut useitakin vuoden 2012 tyyppisiä sadevuosia. Varsinkin talvet 2007/8 ja 2004/5 ovat olleet ongelmallisia, samoin kuin 1992 ja 1988/9. Näissä kaikissa sadanta on ollut yli 900 mm/vuosi. Yli 800 mm/vuosi sadantaa on esiintynyt lisäksi kuusi kertaa, 2000/1, 1983, 1982, 1974, 1968, ja 1962.

Ainakin Saaresmäessä on selkeästi rikottu tämän mittausvälin sade-ennätys. Toisaalta Talvivaaraa läheisemmillä asemilla ei olla sen suuremmissa luvuissa kuin aiempinakaan hankalina vuosina.


Kuva 3: 12 kk sadanta, vuodet 1961-2012

 

 

Tarkempi tarkastelu: 1989-2012

Otetaan tarkemmaksi tarkasteluväliksi 1998-2012. Kuvassa 3 on tämän aikavälin kuukausittaiset sademäärät. Syksyn 2012 sateet ovat kovia, mutta suurempiakin yksittäisiä sademääriä on ollut mm 2007 ja 2004. Syksyllä 2012 nämä kovat sateet ovat kuitenkin jatkuneet monta kuukautta, mikä varmasti aiheuttaa ongelmia.


Kuva 4: Kuukausittainen sademäärä, vuodet 1989-2012

Jatkuvien sateiden merkityksen näkee parhaiten piirtämällä pidempien aikojen liukuvaa sadantaa. Kuvassa 4 on kolmen kuukauden sadannat. Tämän perusteella syksy 2012 olisi jokseenkin samantyyppinen kuin 2004. Pahin tilanne olisi tämän mukaan alkanut lokakuussa olla jo ohi.


Kuva 5: 3 kk sadanta, vuodet 1989-2012

Kuuden kuukauden sadanta (kuva 6) kuitenkin osoittaa, että tilanne on veden kertymisen kannalta aidosti hankala. Silti tälläkin mittarilla vuosi 2012 on samaa luokkaa kuin vuosi 2004. Koska vuosi 2012 jatkuu yhä, on täysin mahdollista että vuoden 2004 lukemat tullaan ylittämään. Tämä ei kuitenkaan ollut tilanne vielä kipsisakka-altaan vuodon hetkellä.


Kuva 6: 6 kk sadanta, vuodet 1989-2012

Kuva 7 on kuvan 2 zoomaus. Tämänkään perusteella on vaikea perustella, että vuosi 2012 eroaisi vuodesta 2004. Saaresmäen lukema toki liikkuu omalla tuhatluvullaan, mutta muiden asemien lukemat eivät ole poikkeuksellisia. Mikä on “totuus”? Sitä ei tästä datasta pysty päättelemään.


Kuva 7: 12 kk sadanta, vuodet 1989-2012

 

Mitä tästä opimme?

Kuten tilastotieteessä valitettavan usein, emme oppineet mitään ehdottoman varmaa. Tärkeä opetus on joka tapauksessa se, että ei riitä katsella kalenterivuoden mukaan tehtyjä tilastoja, vaan vuosisadantaa on seurattava kuukausittain. Tämä saattaa muuttaa johtopäätöksiä merkittävästikin.

On selvää, että vuosi 2012 on ollut sateisuuuden kannalta Kainuussa vaikea, ennen muuta siksi, että sekä kesä että syksy ovat olleet sateisia.  Viimeisten 50 vuoden aikana on kuitenkin ollut vähintään kaksi muuta vuotta, jotka näyttävät lähes yhtä pahoilta (2007 ja ennen muuta 2004). Yli 800 mm vuosisadantaa on sen lisäksi ollut kahdeksana vuonna. Kalenterivuosien mukaan kerätyissä tilastoissa nämä katoavat.

Tilannetta toki hankaloittaa se, että pahimmat sadejaksot ovat tapahtuneet vasta 2000-luvulla, kun kaivoksen suunnittelu on jo ollut hyvän aikaa käynnissä.  Poikkeuksellisia sateita on kuitenkin ollut myös 1960-2000. Tämä mittausaika (50 vuotta) on käytännössä aivan liian lyhyt, kun pyritään arvioimaan riskejä näin pitkäikaiselle kaivokselle. Pyrin etsimään vielä käsiini vanhempaa aikasarjaa, sekä datat myös niistä alueen sadeasemista, jotka on jo suljettu. Vasta silloin voin kunnolla vastata kysymykseen 1.

Vuosi 2012 (lokakuun loppuun asti) on siis sadannaltaan ollut todella vaikea. Ainutlaatuiselta se ei kuitenkaan vaikuta. Vanhojen datojen tarkka analyysi osoittaa, että Kainuussa on esiintynyt lähes tämänkaltaisia sadekertymiä jo useasti vuoden 1960 jälkeen, ja ennen muuta vuonna 2004 on ollut pitkälti vastaava vuosi. Jos itse olisin vastuussa sääriskien ennakoinnista, tämän tiedon pohjalta kokisin epäonnistuneeni. Vuoden 2012 sateet eivät olisi saaneet tulla yllätyksenä.

Kirjoituksen kakkososassa yritän arvioida, onko Talvivaaran riskinhallintasuunnitelma jatkoa ajatellen riittävä.

Kiitokset: Kiitän Ilmatieteen laitosta sateisuusdatasta. Analyysiin ovat tuoneet merkittävää lisäarvoa mm Antti Halkka (Suomen Luonto-lehti), Pertti Sundqvist, Helvi Heinonen-Tanski, ja Heikki Simola.

Muita kirjoituksia: Avoin seuranta , Talvivaara. Yleisiä ympäristökirjoituksia: Ympäristö.

Jäte palaa 3: Kierrätys: Pilipalikopiiperrystä?

Onko kotijätteiden kierrättäminen pilipalitouhua, kun 98% jätteistä tulee muualta kuin kotitalouksista? Kyllä, ja ei.

English: Is home waste recycling just a load of hot air, when 98% of all waste is produced elsewhere? Yes, and no.

Aina välillä on otettava itseään niskasta kiinni, ja illuusiottomasti mietittävä onko touhussa mitään järkeä. Jätteenpolttoprojektissani on nyt siihen sopiva vaihe. Polttaminen edellyttäisi, että ihmiset viitsivät lajitella jätteitään kotona. Se on vaivalloista. Kannattaako se oikeasti? Mitä numerot sanovat?

Jätteisiin liittyviä muita kirjoituksia: Jätteet

Jätteistä löytyy paljonkin tilastoja, mutta tilasto on vain kasa numeroita. Pitää myös ymmärtää. Tilastokeskuksen luvut ovat virallisimmat, joten käytän niitä.

Kuva 1 (lähde: ymparisto.fi)  osoittaa, että Suomi tuottaa vuodessa jätettä 75 miljoonaa tonnia, josta rakentaminen ja kaivokset kumpikin noin 25 tonnia, teollisuus 18 tonnia, maatalous ja energiantuotanto kumpikin 2 tonnia, ja yhdyskuntajäte 3 tonnia. Siis 4% yhdyskuntajätettä (josta vain osa kotitalousjätettä).

Lukuja voi havainnollistaa myös näin: jätettä syntyy kaikkiaan 14,000 kiloa per henkilö, josta valtaosa on rakentamisen ja kaivostoiminnan jätemaita.  Kotitalouksien osuus on noin 300 kiloa per henkilö. (Pyöristän lukuja tarpeen mukaan). Alle 2 prosenttia.

Numeromagiaan uskova tilastonikkari saattaisi todeta, että koko kotikierrätys on lillukanvarsia. Todellinen ongelma on teollisuus, ja sen jäteasioihin panokset pitäisi laittaa, sensijaan että hienosäädetään prosentin osia. Itse pidän numeroista, mutten numeromagiasta. On ymmärrettävä tarkemmin, mitä nämä luvut tarkoittavat.


Kuva 1. Lähde: Jätteiden synty toimialoittain, ympäristö.fi

Kaivos- ja rakennusteollisuuden luku vaikuttaa valtavalta, ja siihen ei yksittäinen ihminen pysty vaikuttamaan. Tosin jo kiviaineksen paino hämää hieman. Yhteen ainoaan kivirekkaan mahtuu vähintään 14 tonnia kiveä, eli melkein viidenkymmenen ihmisen koko vuoden tuotokset. Kaivosten jätekasat ovat kyllä suuria, mutta eivät vuoren kokoisia.

Lisäksi, että vaikka kiviaines päätyykin kaatopaikalle (jopa ongelmajätteeksi), se ei käytännössä tuota metaania tai muita kasvihuonekaasuja. Kaivosjäte ei todellakaan ole “vaaratonta”, koska pohjavesiin ja ympäristöön voi ajautua raskasmetalleja ja muita myrkyllisiä aineita. Mutta se on olennaisesti erilaista kuin muu jäte.

Kaikesta tuotetusta jätteestä kaatopaikalle menee 43 tonnia, materiahyödyntämiseen 21 tonnia, ja energiahyödyntämiseen 9 tonnia. Jonkinasteiseen hyötykäyttöön (materia- ja energiakäyttöön) menee siis noin 30 tonnia (40%). Vaikka kaikki kolme tonnia yhdyskuntajätettä saataisiin hyötykäyttöön, sen osuus tästä olisi vain noin 10%. Tietenkään kaikki ei mene hyötykäyttöön, joten osuus voi olla paljon pienempikin.

Kuva 2. Lähde: Jätteiden synty toimialoittain, ympäristö.fi

Samantyyppinen lasku voidaan tehdä hieman toisella tapaa jätetyypin mukaan jaoteltuna. Jätteen koostumus on noin 75% mineraaleja, 15% puuta, 2% kemikaaleja, 4% muuta, ja 4% yhdyskuntajätettä.  Ilmapäästöjen kannalta olennainen jätemassa on siis se 25%, joka ei ole mineraalijätettä, eli noin 3500 kg henkilöä kohden. Noin kymmenen prosentin pintaan yhdyskuntajätteen merkitys pääsee tälläkin laskutavalla.

Valtakunnallisen jätesuunnitelman päämäränä on, että yhdyskuntajätteestä korkeintaan 20% päätyisi kaatopaikalle (kierrätykseen menisi 50% ja polttoon 30%).  Jos tavoitteessa epäonnistuttaisiin täysin, koko 300 kg menisi kaatopaikalle,  onnistuessa vain 60 kg. Jokainen ihminen voi siis kierrätyskäytöksellään vaikuttaa noin 240 kg:n kohtaloon (5%). Noin 95% kaikista jätteistä on silti hänen kontrollinsa ulkopuolella.

Onko tämä 5% / 240 kg näennäispuuhastelua ja todellisten ongelmien peittelyä? Teknokraatti sisälläni sanoo, että on. Humanisti sisälläni sanoo, että ei ole.

Puhdas tilastotiede ei huomioi, että inhimillisessä toiminnassa pienillä asioilla voi olla vipuvaikutusta.  Muutospaineet syntyvät asennemuutoksista. Asenteet muuttuvat  käyttäytymistä muokkaamalla. Lillukanvarsien kierrättäminen on järkevää, jos se saa pohtimaan, olisiko järkevää kierrättää muutakin kuin lillukanvarsia. Ja ennen pitkää myös vaatimaan kierrätystä siellä, missä sillä on suurempi merkitys.

Kuulostaisi hölmöltä, jos sanoisin, että lajittelulla on joka tapauksessa merkitystä rituaalina. Mutta taidan sanoa kuitenkin. Rituaalit ovat tärkeitä, koska ne ohjaavat asenteita ja käytöstä.  Toisalta kierrätysvouhotus saa väistämättä ihmisissä aikaan vastareaktion.  Siksi karsastan kiihkoilua yhtä paljon kuin välinpitämättömyyttä.

Numerot eivät tässä tapauksessa anna selvää vastausta.  Lukuja  5% ja 240 kg voi tulkita tilanteen mukaan. Kierrätysfanaatikon täytyy tajuta, että ei 5% muutoksella maailmaa pelasteta, eikä edes paljon paranneta. Toisaalta, välinpitämättömän olisi syytä hiljaa itsekseen miettiä, millainen kasa on 240 kg jätettä (lapsiperheellä lähes tonni).

Kannattaako vai ei? Ehkä kysymykseen ei ole vain yhtä vastausta.

Jätteenpolttoasiaan liittyviä muita kirjoituksia: täältä

Translate »