Talvivaara 55: Jos kaikki triplaantuu

Talvivaara saa jatkossa päästää vesiin 10 000 tonnia sulfaattia vuodessa, kun alkuperäinen juhlallinen lupaus oli noin 200 tonnia. Paitsi että… riittääkö tuo? Yhtiön luvanmukainen nikkelikiintiö on nyt 30 000 tonnia/vuosi. Yhtiö on jo pitkään halunnut nostaa tason jopa 100 000 tonniin ja alkaa louhia myös Kolmisopen alueella.  Tämä saattaa jopa olla elinehto, jotta toiminnasta saataisiin kannattavaa.

Laajenemisprosessi oli jo vahvasti käynnistymässä ennen vuoden 2012 allasvuotoa.  Tällä hetkellä tilanne on hieman sekava (yllättäen). Parhaan kokonaiskuvan laajennushaluista saa laajennuksen YVA-sivuilta.

Vertailun vuoksi ensin nykytila. Koska kaivoksen erilaiset hätäaltaat elävät ja muuttuvat, aivan tarkkaa tilaa on vaikea tietää, mutta alla olevassa kuvassa on olennaisimmat rakenteet.

NykytilaNykytilanne juoksutussuuntineen (Kuva: purkuputkilupa)

Vuoden 2007 ympäristölupa olisi periaatteessa mahdollistanut avolouhoksen tekemisen myös Kolmisopen viereen.  Käytännössä Kolmisoppi-järvi padottaisiin ja osin tyhjennettäisiin, ja padon taakse tulisi toinen avolouhos. Yhtiö käynnisti vuonna 2012 ELY-keskuksen vaatimuksesta YVA-prosessin laajennuksen tueksi, mutta ei ole vienyt sitä loppuun.

MinimalistinenKolmisopen suunniteltu avolouhos (mahdollinen vuoden 2007 ympäristöluvan perusteella, kumottu v 2014).  (Lähde: Laajennuksen YVA)

Vuoden 2014 huhtikuun ympäristöluvassa yhtiölle ei  kuitenkaan myönnetty lupaa ylipäätään laajentaa louhintaa Kolmisoppeen, vaikka louhintamäärät olisi pidetty nykyisellään.

AVI:n tiedotesivulla päätös muotoillaan näin:  “Ympäristölupaa ei ole sen sijaan myönnetty Kolmisopen avolouhokselle ja siihen liittyville toiminnoille.  Kokonaisuutena arvioiden uuden avolouhoksen avaamiseen liittyy niin suuri ympäristön pilaantumisen vaara, ettei lupaa siihen voida kaivoksen nykytilanteessa myöntää. Annettu päätös ei estä hakemasta myöhemmin ympäristölupaa Kolmisopen avolouhokselle. “  

Yhtiö on valittanut päätöksestä toukokuussa 2014 (pdf). Perusteluna käytetään ehkä jo aavistuksen verran väsyneesti mm vesienhallinnan turvallisuuta: “Tuoreen malmin louhinta on vesitaseen hallinnan kannalta ensiarvoisen tärkeää, koska selvitykset ovat osoittaneet, että tuore malmi sitoo itseensä merkittävän määrän vettä. Tämä puoltaa osaltaan Kolmisopen toimintojen sallimista.”

Tällä hetkellä ei ole tarkkaa tietoa missä vaiheessa valitus on menossa. Liitteessä on listattu perusteluja, joiden takia AVI luvan eväsi. Koska näitä ei ole millään tasolla ratkaistu, on mahdollista (jopa todennäköistä) että Kolmisopen avolouhos ei saa tässä tilanteessa lupaa. Käytännössä louhosta tuskin lähdettäisiin nykyisessä rahatilanteessa kovin nopeasti rakentamaan.
Vaikka lupa valitusten kautta saataisiinkin, nikkelikiintiön kasvattaminen vaatisi joka tapauksessa uuden ympäristöluvan ja todennäköisesti YVA-prosessin viemisen loppuun.  Käytännössä Kolmisopen louhosta tuskin kannattaa avata ellei laajennusta ole hyväksytty — mutta se on kuitenkin tärkeä mahdollisuus yhtiölle.

 Joka tapauksessa on jokseenkin selvää, että jos toiminta jatkuu, laajennusta tullaan ennen pitkää hakemaan.  Tällöin tilanteesta tulee aidosti mielenkiintoinen.

Mitä laajennus tarkoittaisi?

Käytännössä purkuputkiluvasta voi päätelllä, että AVI ei usko että bioliuotus pääsee ainakaan suljettuun kiertoon sanan alkuperäisessä merkityksessä (ks Talvivaara 54). Kaivosta perustettaessa yhtiö lupaili, että vuosittainen sulfaattipäästö olisi korkeintaan 200 tonnia.  Nyt  päästöraja on 10 000 tonnia.

Ongelmia on vähintään kaksi: vesi ja sulfaatti. Ympäristöluvan mukaan (s 19) jo nyt keskimääräinenkin sadanta tuottaa kaivosalueelle 5,5 miljoonaa kuutiota vettä vuodessa, ja tämä määrä on voitava juoksuttaa pois.

Jokainen uusi rakennelma lisää vesiongelmaa, koska huolehdittavaa pinta-alaa tulee lisää. (Lisäksi on huomattava, että keskimääräistä sateisempi vuosi hankaloittaa ongelmaa. Vuosivaihtelu voi helposti olla useita kymmeniä prosentteja, ks Zygomatica 2. Sateisuuden standardipoikkeama on n 100 mm/v kun keskiarvo on noin 700 mm/v).

Jos tuotanto haluttaisiin kasvattaa esimerkiksi vain 50 000 tonniin vuodessa, täytyisi oikeastaan koko nykyinen kaivospiiri täyttää mm läjityskasoilla. Ongelmasadannan määrä kasvaisi samaa tahtia, ja sitä myötä vesiongelma. Tuotannon tuplaaminen lähes tuplaa pinta-alan, koska sekundaarikasan pinta-ala kasvaa tuotannon mukana.

50kLaajennustarve, jos tuotantomääräksi halutaan 50 000 t/v. (Lähde: Laajennuksen YVA)

Jos haluttaisiin päästä 100 000 t/v tasoon, kaivospiiriä pitäisi laajentaa merkittävästi.

LaajennusLaajennustarve, jos tuotannoksi halutaan 100 000 t/v. Tämä edellyttäisi kaivospiirin laajentamista. (Lähde: Laajennuksen YVA)

Käytännössä tuotannon kolminkertaistaminen kolminkertaistaa vesiongelman. Tämä on bioliuotusteknologialle lähes fundamentaalinen ongelma, koska koko tekniikka perustuu siihen että malmi levitetään taivasalle suuriin aumoihin. Periaatteessa aumat voisi peittää, käytännössä näillä pinta-aloilla se ei vaikuta realistiselta — ja peitettynäkin kasat tuottavat hulevesiä jotka saattavat olla saastuneita.

Periaatteessa vesiongelma saatettaisiin saada hallintaan jos vain kasojen haihdutus saataisiin toimimaan paremmin. Toisaalta vesimäärän kasvu tarkoittaa joka tapauksessa, että mahdollisissa ongelmatilanteissa myös riskit kasvaisivat rajusti. Jos Talvivaara on tässä tilassa kun vettä syntyy 5 miljoonaa kuutiota vuodessa, millaisia ongelmia tuleekaan eteen jos vettä syntyy 15 miljoonaa kuutiota?

Vaikka vesiongelmat saataisiinkin hallintaan, sulfaattiongelma vaikuttaa hankalammalta. Vaikka bioliuotus toimisi hyvin, rikkihappoa tarvitaan pitämään prosessi käynnissä, ja sitä kautta sulfaattia muodostuu väistämättä. Jos jarosiittisaostus onnistuu, osa siitä pystytään kiteyttämään suoraan kasoihin. Toisaalta Talvivaaran mustaliuske on itsessään ongelmallinen mineraali, koska rapautuessaan se jo itsessäänkin tuottaa rikkihappoa ja sitä kautta sulfaatteja (ks tiede.fi, HS 1, HS 2).

Jos siis tuotanto kolminkertaistetaan, sulfaatin tuotanto kasvaisi merkittävästi, joskaan ei välttämättä kolminkertaiseksi. Käytännössä on jokseenkin selvää, että yhtiö ei tule saamaan lupaa kolminkertaistaa sulfaattipäästöjään. Ylipäätään uusi omistaja tuskin lähtisi hakemaan laajennusta ennen kuin prosessi- ja sulfaattiongelmat ovat huomattavasti paremmassa kunnossa.  Ei siis ole odotettavissa, että uusi omistaja tulisi vaatimaan 30 000 tonnin päästörajoja.

Sen sijaan on täysin odotettavissa, että laajenemislupaa haetaan, ja toiveet perustetaan melkoiselle optimismille.  Jos kaivos saadaan toimimaan stabiilisti edes parin kuivan kesän yli, sitä käytetään todisteena siitä, että prosessi on hallinnassa. Jos löytyy käyttökelpoisia tekniikoita, niitä luvataan käyttää.  Mallinnukset tehdään keskimääräisten sateisuuksien mukaan, koska niin on saanut tehdä tähänkin asti.

Riskejä voidaan ottaa, koska valtio tulee aina apuun — ja tässä tapauksessa valtio on vieläpä osaomistaja. Itse asiassa on periaatteessa jopa niin, että riskin lisääminen kannattaa: mitä suuremmista potentiaalisista tuhoista on kyse, sitä vaikeampi valtion on kieltäytyä joustamasta.

Voiko näin tapahtua?

Optimisti voisi ajatella, että tästä ei tule ongelmaa, koska mahdolliset luvat myönnetään vasta kun tiedetään että kaivos toimii kunnolla. Valitettavasti asia ei todellisessa maailmassa toimi näin.

Lupaviranomainen joutuu erittäin suuressa määrin luottamaan siihen, että toiminnanharjoittaja tietää mitä tekee ja antaa oikeita tietoja. Rivien välistä esimerkiksi purkuputkilupa tuo esiin sen, että AVI ei usko prosessin toimivan (Talvivaara 54). Siitä huolimatta sen on pakko myöntää lupa.

“Ympäristönsuojelulain 48 §:n 2 momentin mukaisesti ympäristölupa on myönnettävä, mikäli toiminnasta ei annetut lupamääräykset huomioon ottaen aiheudu ympäristönsuojelulain 49 §:n 1 momentissa tarkoitettuja vaikutuksia eikä muitakaan laissa tai muussa säädöksessä kiellettyjä vaikutuksia.” (s 141)

Käytännössä, vaikka viranomainen pitäisi todennäköisenä että vaikutuksia tulee, luvanhakijan sanaan on pakko luottaa. Viranomainen voi periaatteessa tehdä riskinhallintaa vakuuksien kautta; jos epäonnistuminen tuottaisi merkittäviä vahinkoja, tätä voi ennakoida vaatimalla vakuuksia.

Käytännössä vakuuksissakin joudutaan lähtemään siitä, että toiminta on kuvattu oikein. Juuri vakuuksien puute on yksi syy siihen miksi Talvivaaran vahingoille ei ole maksajaa. Toiminta kuvattiin vuonna 2007 toiseksi kuin mitä se oli. Vakuudet määrättiin tämän optimistisen arvion mukaan.

Jos toiminta jatkuu, on käytännössä varmaa että uusi omistaja tulee vaatimaan laajennuslupaa ennemmin tai myöhemmin. Jos tehdyt selvitykset ovat uskottavan näköisiä, viranomaisen on käytännössä pakko luottaa niihin.

Mitä kannattaa tarkkailla?

Talvivaaran laajennuskiellosta tekemä valitus saattaa olla eräs koko tämän prosessin keskeisimpiä asiakirjoja.  Valitushan perustuu siihen ajatukseen, että AVI olisi ylittänyt toimivaltansa. Yhtiön mukaan AVI ei voi tuolla tavalla etukäteen ennakoida, että yhtiö ei tulisi pysymään laillisissa rajoissa.  (Tietyllä tapaa voisi ajatella, että yhtiö kokee AVI:n syyllistyneen kunnianloukkaukseen — jos yhtiö on luvannut pysyä rajoissa, AVI ei saa epäillä sen tarkoitusperiä).

Jos yhtiö voittaa valituksensa näin selkeässä tapauksessa, se tarkoittaa että on luotu erittäin vaarallinen ennakkotapaus: lupaviranomaiset todellakin ovat täysin suojattomia harhaanjohtamista vastaan.

Se myös tarkoittaa, että kun Talvivaaran laajennusvaatimus tulee, se todennäköisesti myönnetään, vaikka olisi kaikille selvää että päästörajoissa ei pysytä.

Jos yhtiö ei voita, tilanne on huomattavasti parempi ja viranomaisilla mahdollisuus olla hiukan skeptisempiä. Silloinkin toki alkaa myllytys jonka rinnalla kaikki nykyinen vääntö saattaa jäädä pieneksi.

Kirjoittaja kuuluu Suomen Luonnonsuojeluliittoon, mutta spekulaatiot, mielipiteet, tulkinnat ja virheet ovat puhtaasti omia. Laajempaa teknistä ja historiallista taustaa löytyy mm täältä:http://www.zygomatica.com/talvivaara/).  

Liite: Miksi laajentumislupa evättiin?

Huhtikuun 2014 päätöksessä (s 464 eteenpäin) on täysin ylittämätön lista asioista, jotka kaivoksella ovat muuttuneet ensimmäisen ympäristöluvan myöntämisen jälkeen. Uutta omistajaa ajatellen suuri osa näistä ongelmista on edelleen akuutteja.

“Talvivaaran kaivoksen toiminta ja sen vaikutukset ovat monelta osin poikenneet siitä, minkälaisena asia oli vireillä ja ratkaistiin aiemmassa, vuoden 2007 ympäristölupaprosessissa. Seuraavassa esitetään keskeisimpiä poikkeamia ja muutoksia.

Alkuperäisessä ympäristölupahakemuksessa ei tuotu esille uraanin liukenemista malmista liuotusprosessissa ja sen kulkeutumista tuotteisiin ja metallitehtaan jätteisiin, vaikka uraanin kulkeutumista prosessissa oli tutkittu yhtiön toimesta. Prosessisakkojen laatuarvioissa oli esitetty useita sellaisia metalleja, joiden pitoisuudet jäävät uraania selvästi alhaisemmiksi. Kaikki keskeiset liuotusprosessissa liukenevat ja sakkoihin kertyvät metallit, myös uraani, olisi pitänyt esittää ympäristölupahakemuksessa. Uraanin liukeneminen liuotusprosessissa sekä uraanin talteenotto talteenottolaitoksella ovat nyt uusia toimintoja.

[Sivumennen sanoen tässä sanotaan suoraan se, mitä lähes kaikki aktivistit ovat yrittäneet sanoa alusta saakka: uraani piiloteltiin. Oma näkemykseni on tiivistetty kirjoituksessa  Talvivaara 33: Uraanin kyyninen selitys].

Alkuperäisen hakemuksen mukaan malmia liuotetaan ensimmäisen vaiheen liuotuksessa niin kauan, että noin 85 % nikkelistä on saatu talteen.  Tällöin toisen vaiheen liuotuksen alussa malmissa olisi ollut jäljellä noin 15% alkuperäisen malmin nikkelipitoisuudesta. Nikkelisaanto on monen ensimmäisen vaiheen liuotuskasan lohkon osalta jäänyt selvästi alle 85 %:n.  Näin ollen toisen vaiheen liuotuskasoille on siirtynyt huomattavasti enemmän nikkeliä ja muita metalleja kuin lupahakemuksessa arvioitiin.

Toisen vaiheen liuotuksen tehokkuudesta ja saannosta ei vielä ole saatavissa riittävästi tietoa. On mahdollista, että sen päätyttyä liuotuskasassa on jäljellä enemmän sulfidia sekä nikkeliä, sinkkiä, kuparia ja muita metalleja kuin alun perin on arvioitu. Tämä on otettava huomioon muun muassa toisen vaiheen liuotuskasojen jälkihoidon suunnittelussa.

Metallitehtaalle tulevan liuoksen nikkelipitoisuudeksi on alkuperäisessä ympäristölupahakemuksessa arvioitu 3–4 g/l. Tehtaalle syötettävän PLS-liuoksen pitoisuus ei ole ollut tällä tasolla pysyvästi toiminnan aikana vaan on ollut selvästi alhaisempi. 

Alkuperäisessä hakemuksessa on arvioitu liuotusprosessin haihdutuskapasiteetin olevan huomattavan suuri. Lupaa haettiin ja lupa myönnettiin raakaveden saannin turvaamiseksi enintään 4 000 m3/h (noin 35 Mm3/v) vesimäärän ottoon Kolmisopesta ja Nuasjärvestä sekä Kolmisopen säännöstelyyn. Vesistöihin johdettavien jätevesien määräksi hakemuksessa esitettiin enintään 1,3 Mm3 vuodessa. Liuotusprosessi ei ole toiminut eikä haihduttanut niin tehokkaasti kuin on alkuperäisessä lupahakemuksessa esitetty. Tämä on osaltaan vaikuttanut vesienhallintaan ja johtanut vesien kertymiseen kaivosalueelle ja vaikeasti hallittavaan vesitilanteeseen.

Toiminnan jätevesipäästöt ovat poikenneet erityisesti mangaani-, natrium- ja sulfaattipäästöjen osalta olennaisesti siitä, mihin lupa alun perin haettiin ja myönnettiin. Jätevesipäästöjen seurauksena kaivoksen lähialueen vesistöt, etenkin Salminen, Kalliojärvi, Kivijärvi ja osin Kolmisoppi ovat suolaantuneet. Niiden tila ja käyttökelpoisuus ovat huomattavasti heikommat kuin ennen toiminnan käynnistymistä. Näin haitallisia muutoksia ei alkuperäisessä hakemuksessa arvioitu aiheutuvan.

Liuoskierrosta on jouduttu poistamaan vaaralliseksi kemikaaleiksi luokiteltua raffinaattiliuosta ja sekundääriliuosta ensiksi kipsisakka-altaaseen ja myöhemmin avolouhokseen, mikä on vastoin alkuperäistä tarkoitusta ja suunnitelmaa suljetusta liuotuskierrosta ja vaikeuttanut entisestään vesitilannetta.

Myös rikkivetypäästöt ja pölypäästöt, erityisesti kiviaineksessa olevan grafiitin päästöt ja niiden vaikutukset ovat olleet etenkin toiminnan alkuvaiheessa suuremmat ja haitallisemmat kuin alkuperäisessä hakemuksessa arvioitiin. Malmin esimurskausta ei ole sijoitettu hakemuksen ja päätöksen mukaisesti avolouhokseen, mikä on osaltaan lisännyt kaivosalueelta ympäristöön kantautuvia kiviainespöly- ja melupäästöjä.

Alkuperäisessä hakemuksessa metallien talteenoton nikkeli-kobolttisulfidin saostuksen jälkeisenä prosessina oli vain loppuneutralointi, josta muodostui kipsisakka-altaalle sijoitettava kipsijäte. Prosessia on sittemmin muutettu siten, että ennen loppuneutralointia on erillinen raudan saostus hapella ja neutralointi kalkkikivellä. Tämän prosessin ylite johdetaan loppuneutralointiin.

Prosessissa muodostuvien sakkojen ympäristöominaisuudet ovat erityisesti esineutralointisakan osalta olleet selvästi huonommat kuin alkuperäisessä hakemuksessa on esitetty. Uusissa vesienkäsittely-yksiköissä on muodostunut ja muodostuu huomattavan paljon metallipitoisia sakkoja. Niiden varastointiin tai läjitykseen kaivosalueella ei ole ympäristölupaa.

Suunniteltuja vesipesureita on muutettu rikkivetypäästöjen käsittelyn tehostamiseksi lipeäpesureiksi, mikä on lisännyt lipeän käyttömäärää. Tämä on puolestaan lisännyt jätevesiin joutuvan ja liuoskiertoon palautuvan natriumin määrää, mikä on vaikeuttanut vesien käsittelyä ja mahdollisesti myös liuotusprosessia. Lipeän käyttö on kasvanut noin 50 % alun perin suunnitellusta.

Ympäristöluvan mukaisen sivukiven läjitysalueen KL1 alueelle on rakennettu avolouhoksen eteläinen vesienkäsittely-yksikkö ja siihen liittyviä käsittelyaltaita ja sakan kuivaukseen ja tilapäiseen varastointiin käytettävä geotuubikenttä. Suunnitellun sivukivialueen alle jäävä jo kertaalleen tyhjennetty Kuusilampi on otettu käyttöön puhdistettujen vesien varastointialtaana.

Mainitut poikkeamat lupahakemuksesta ja toiminnan muutokset tulevat lupaharkintaan vasta tämän asian käsittelyn yhteydessä. Kokonaisuutena tarkasteltuna kyse on kaivostoiminnan olennaisesta muuttamisesta eikä pelkästään alkuperäisen luvan lupamääräysten tarkistamisesta. Tämän vuoksi koko toiminnan luvan myöntämisen edellytykset on tarkasteltava uudestaan.

Talvivaara 54: Purkuputkiluvan kertomaa

 

Talvivaaran saama purkuputkilupa herättää ristiriitoja. Olen kuitenkin käynyt lupaa läpi analyyttisesti, ottamatta kantaa siihen onko putki sinällään hyvä, huono vai neutraali asia. Luvan kautta selviää muutamia hämmentäviä seikkoja.

Yhtiön tulevaisuus perustuu — yhä edelleen — toiveeseen siitä, että Kainuussa ei sataisi. Lisäksi lupaviranomainen toteaa, niin vahvasti kuin se on tällaisessa dokumentissa mahdollista, että se ei usko Talvivaaran prosessin toimivan.

Continue reading Talvivaara 54: Purkuputkiluvan kertomaa

Talvivaara 52: Mitä ei pidä kysyä?

Mitä tarkoittaa “varautumisen laiminlyönti”?

Talvivaaran tilanne on mahdollisimman sekava, ja valtion tiedotus ehkä vielä sekavampaa. Ministeri on julkisesti puhunut mahdollisuudesta, että ympäristönsuojelulain poikkeuspykälää 123 käytettäisiin perustelemaan poikkeusjuoksutukset luontoon.

Oikeusasiantuntijoiden mukaan tämä on vähintäänkin kyseenalainen ajatus.  Ympäristönsuojelulaki muuttui vuonna 2014, ja uuden lain pykälä 123 vastaa vanhan lain pykälää 62.  Talvivaara käytti vuosina 2012-2013 pykälää 62 yli kymmenen kertaa oikeuttamaan erilaisia poikkeustoimia, ja korkein hallinto-oikeus on sittemmin todennut että pykälää ei voi käyttää niin vapasti. Uusi pykälä 123 on jopa tiukempi kuin vanha 62 (ks Talvivaara 50 sekä Talvivaara 51).

Tilanne on kuitenkin epätoivoinen. Todennäköisesti joka tapauksessa ajaudutaan tilanteeseen, jossa ympäristölupaehtojen mukaisesti toimiminen on mahdotonta. Jos ympäristölupaa on pakko rikkoa, miten silloin tulee toimia?

Continue reading Talvivaara 52: Mitä ei pidä kysyä?

Talvivaara 51: Salaliiton anatomia

Minkälainen on maailma, jossa kaikki juonivat ja valehtelevat aina, kaikille, koko ajan, kaikesta?

Talvivaaran toimitusjohtaja on Talouselämän haastattelussa päästellyt täyslaidallisen vastuullista ministeriä ja valtiota vastaan, ja syyttää ministeriä valehtelusta.  Kaikki oli kunnossa aina marraskuun 2014 konkurssihetkeen saakka, ja vasta konkurssi on aiheuttanut ongelmat.  Valtio on tiennyt ongelmista koko ajan, joskaan mitään ongelmia ei tietenkään varsinaisesti ole ollut.  Toimitusjohtajasta ja kaivoksen työntekijöistä ollaan tekemässä uhrilampaita.

Olisi helppoa kuitata haastattelu katkeran häviäjän vainoharhaisena riehumisena. Tyylillisesti haastattelu kuulostaakin välillä hiukan Karpolla-on-asiaa-huru-ukkotyyliseltä tilitykseltä.  Mutta.  Kaikkein paranoidein väite onkin itse asiassa erittäin mielenkiintoinen.

Continue reading Talvivaara 51: Salaliiton anatomia

Talvivaara 48: Talvivaara vs Äänekoski

Talouselämän kommentti vertailee Talvivaaran ja Äänekosken uuden biotuotetehtaan luparajoja, ja vihjaa että luonnonsuojelijat ovat tekopyhiä tai taitamattomia. Talvivaara on ollut hampaissa yli viisi vuotta; Äänekoskesta ei kukaan ole kiinnostunut, vaikka sulfaattimäärät ovat suurempia kuin Talvivaaralla.

Twitterissä on esitetty erinomainen kysymys: “Heräävätkö nyt vastustajat vai onko päästön laatu lähteestä kiinni?”  Tuota joutuu miettimään.  Mutta loppujen lopuksi vastaus on aika helppo.

Tuskin heräävät.  Vastustajat ovat olleet hereillä koko ajan.  Eivätkä ole aloittaneet riehumista, koska jopa monilla luonnnonsuojelijoilla on suhteellisuudentajua. Kaikkea ei tarvitse vastustaa, vaikka kaikesta ei pitäisikään.

Päästön paikalla on väliä

Laki (mm vesipuitedirektiivi) on jokseenkin suoraviivainen: pohja- tai pintavesien laatua ei saa huonontaa. Nuasjärvi on ennestään puhdas järvi. Äänekosken vesistö on aikaisemman teollisuuden jäljiltä ollut erittäin huonossa kunnossa. Laatu on nyt parantumassa. Tehtaan päästöt todennäköisesti hidastavat parantumista, mutta eivät pysäytä sitä.

Huomattavasti kärjistäen: Jos vesistöjä täytyy pilata, kannattaa pilata vesistöjä jotka ovat jo valmiiksi pilalla.

Nuasjärven purkupaikka on myös onnettomasti valittu: se sijaitsee keskellä järveä, paikassa jossa ei ole virtauksia sekoittamassa päästöä vesistöön. Lisäksi paikan lähellä on syvänteitä. Sulfaatti on ongelma ennen muuta silloin, jos se ei sekoitu ja pääsee kertymään syvänteisiin.  Kerrostuneisuus on jopa suurempi ongelma kuin kertymä sinällään, vaikka kokonaiskertymä vaikuttaakin mm rehevöitymiseen.

Äänekosken suunniteltu purkupaikka on valittu niin, että päästöt sekoittuvat nopeasti suurempaan vesimassaan. Ihanteellisempaa tottakai olisi että päästöjä ei tulisi, mutta jos niitä tulee, tämä paikka on järkevä.

Päästäjän luotettavuudella on väliä

Eikö kuitenkin kaikkea saastuttamista pitäisi vastustaa, aina ja kaikkialla, niinkuin ylläolevat kirjoittajat vihjaavat? Käytännössä ei. Harva luonnonsuojelijakaan haluaa tuhota kaikkea teollisuutta Suomessa. Kaikki teollisuus saastuttaa.

Tätä varten on ympäristölupa.  Siinä kaikki osapuolet tekevät kompromisseja: teollisuus rajoittaa toimintaansa, ja muu yhteiskunta hyväksyy että jotakin saastuu. Mikään osapuoli ei ole täysin tyytyväinen.

Kirjoituksessa Talvivaara 10 muotoilin asian näin:  “Suomen järjestelmässä on herrasmiesoletus: annettuja ympäristölupia valvotaan tasapuolisesti, ja pääsääntöisesti noudatetaan ainakin pakon edessä. Tässä tapauksessa Kainuun ELY-keskus ei ole valvonut eikä Talvivaara ole noudattanut. Kun herrasmiesoletus ei pidäkään paikkaansa, järjestelmä halvaantuu. Umpikujasta ei tunnu olevan mitään ulospääsyä. Järjestelmävika on näinkin yksinkertainen.”

Äänekosken tehtaan tapauksessa on kaikki syyt olettaa, että herrasmiesoletus toimii. Paikalliseen ELY-keskukseen pääsääntöisesti luotetaan.  Ja vielä olennaisempaa: myös Metsä Groupiin luotetaan, pääsääntöisesti. Jos ympäristöluvassa sovitaan jotakin, siitä tullaan myös pitämään kiinni. Jos toiminta muuttuu radikaalisti, ympäristölupaan haetaan muutosta. Tehtaalle on mm annettu tiukkoja seurantavelvoitteita; oletus on, että jos niissä paljastuu ongelmia, tehdas tulee korjaamaan asian.

Talvivaaraan ei luoteta.  Yhtiö ei ole käytännössä missään vaiheessa noudattanut ympäristölupaansa.  Se on avoimesti ilmoittanut, että se ei pysty noudattamaan uutta ympäristölupaansa. Vanhan ympäristöluvan rikkomuksista käytäneen pian oikeutta.  Pohjois-Suomen AVI on joka tapauksessa uudessa ympäristöluvassa todennut (s464):  “Talvivaaran kaivoksen toiminta ja sen vaikutukset ovat monelta osin poikenneet siitä, minkälaisena asia oli vireillä ja ratkaistiin aiemmassa, vuoden 2007 ympäristölupaprosessissa.”

(Merkittävin kysymys on melko tekninen. Yhtiö itse ilmoittaa ympäristöluvan johdanto-osassa että sulfaattien pitoisuus ei ylitä 170 mg/l. Todellisuudessa pitoisuudet ovat olleet jopa 15,000 mg/l. Yhtiö on vedonnut siihen, että sen ilmoituksella ei ole merkitystä, koska raja-arvoa ei ole erikseen määritelty sitovaksi.  Pitoisuudet nousivat noin rajuiksi koska prosessi muuttui niin paljon, että toiminta ei vastannut alkuperäistä ympäristölupaa).

Tiettävästi missään tehtaassa ei ole ennen Talvivaaran uusinta lupaa vaadittu sitovia sulfaattirajoja, joten kieltämättä Talvivaara on joutunut erityissyyniin. Kuitenkin ansiosta.  Käytännössä luparajoja ei ole vaadittu, koska viranomaisille ei ole tullut edes mieleen että jokin yhtiö voisi toimia tällä tavalla.

Voidaan olla jokseenkin varmoja, että Metsä Group ei tule toimimaan tällä tavalla. Sillä on aivan liikaa menetettävää brändimielessä, varsinkin kun Saksa on tärkeä markkina-alue.  Siellä suhtaudutaan suomalaiseen metsäteollisuuteen jo nyt skeptisesti. Brändi ekoystävällisenä tehtaana on vaikea saada takaisin, jos sen kerran menettää.

Luonnonsuojelijoiden hiljaisuus ei siis ole ainakaan tekopyhää. Se on lähinnä pragmaattista.  Jos ympäristöluvan kanssa pystyy elämään,  ja jos voi olettaa että teollinen osapuoli myös noudattaa lupaa, sen kanssa kannattaa elää.

Kirjoittaja kuuluu Suomen Luonnonsuojeluliittoon, mutta spekulaatiot, mielipiteet, tulkinnat ja virheet ovat puhtaasti omia. Laajempaa teknistä ja historiallista taustaa löytyy mm täältä: http://www.zygomatica.com/talvivaara/).

Biotuotetehdas-havainnekuva_44787__webHavainnekuva Äänekosken tehtaasta (http://biotuotetehdas.fi/media)

 

 

Translate »