Helsingin Sanomien mukaan Talvivaara aiotaan käytännössä ottaa valtion hallintaan. Yksityinen raha ei halua kaivokseen koskea, ja valtion pakkomielle kaivoksen jatkamiseen jatkuu. Verorahaakin tähän tarkoitukseen näyttää löytyvän, vaikkei mihinkään muuhun löydykään. Päätös ei varsinaisesti yllätä.
Yksi lause silti hämmentää: “Valtion tavoite myös on irtautua yhtiöstä noin kahden vuoden kuluessa ja saada Talvivaaraan sijoitettuja verorahoja takaisin.”
Nuo ovat keskenään ristiriitaisia tavoitteita. Kahdessa vuodessa pystytään parhaassakin tapauksessa tekemään vasta niitä pilottitutkimuksia, jotka olisi pitänyt tehdä jo viime vuosikymmenellä. Kahdessa vuodessa ei pystytä vielä osoittamaan, toimiiko biolioutusprosessi myös kovissa sääolosuhteissa.
Ilmeisesti ajatuksena on rakentaa noiden kahden vuoden aikana toimiva ja teknologisesti riskitön kaivos joka voidaan myydä eteenpäin avaimet käteen -periaatteella, ja saada kaivoksesta silloin sen mukainen hinta. Ajatus ei toimi.
Bioliuotuksen tutkimus ja tuotekehitys puuttuvat edelleen
Julkisuudessa on esitetty väitteitä että “kaikki asiantuntijat ovat sitä mieltä että prosessi toimii”. Ehkä, mutta ainuttakaan tällaista haastattelua ei tunnu julkisuudesta löytyvän. Kuka asiantuntija on omalla nimellään tällaista esittänyt julkisesti? Ministeriöhän on jopa salannut sen konsultin nimen, joka on tehnyt arvion prosessin jatkomahdollisuuksista. Voi toki olla täysin viattomia syitä miksi kaivosta puolustavia asiantuntijoita ei päästetä julkisuuteen; en vain keksi sellaisia.
Olin itse mukana ryhmässä, joka vuonna 2013 päätyi arvioon, että “bioluotus ei toimi” (Talvivaara 30). Olen edelleen samaa mieltä, mutta muotoilisin ajatuksen toisin. Jotta kaivos voisi olla kannattava, ei riitä että bioliuotuksen yksittäiset osat toimivat laboratorio-olosuhteissa. Koko ketjun on toimittava aukottomasti siitä hetkestä kun nikkeli alkaa liueta kasasta, siihen hetkeen kun sulfaattien on tarkoitus kiinteytyä takaisin jarosiitiksi.
Prosessissa on niin paljon takaisinkytkentää että sen täytyy toimia koko ajan kontrolloidusti ja lähes täydellisesti. Pienikin ongelma eskaloituu helposti. Esimerkiksi bakteeritoiminnan pieni hiipuminen alentaa kasan lämpötilaa, mikä heikentää haihtumista, mikä lisää kasan vesimäärää, mikä hukuttaa bakteereita, mikä aiheuttaa lisää bakteeritoiminnan hiipumista. Virheisiin ei ole varaa.
Takaisinkytkentääkin suurempi ongelma on, että liuotus toimii taivasalla, Kainuun luonnossa. Prosessin “toimivuus” todistettiin pienellä kasalla, joka oli tiukasti peitetty (Talvivaara 43).
On kiistatonta, että bioliuotuksella on pystytty joissakin olosuhteissa tuottamaan nikkeliä jonkin aikaa erittäinkin hyvin. Vuoden 2011 tuotantopiikki tosin on ilmeisesti osin keinotekoinen ja ylioptimistisesti tulkittu (Talvivaara 17) ja vuoden 2013 tuloksista oma arvioni oli “Vastaus on hieman savolainen. Väite ei ole valetta. Se vain ei ole totta.” (Talvivaara 42).
Oli luvuissa ilmaa kuinka paljon tahansa, eivät ne kuitenkaan pelkkää ilmaa ole. Nikkeliä pystytään tuottamaan. Mutta tuo ei siis vielä riitä. Nikkeliä pitää pystyä tuottamaan 1) voitollisesti 2) ympäristöä pilaamatta ja 3) luotettavasti, säässä kuin säässä.
Vaatimukset 1 ja 2 edellyttävät käytännössä, että kaivoksen prosessin täytyy toimia kuin junan vessa. Kun nikkelipitoisuus on vain 0.21% (kun sen normaalissa nikkelikaivoksessa pitäisi olla lähempänä kahta prosenttia), toimitaan paperinohuilla marginaaleilla. Voittoa tulee jos kaikki kustannukset saadaan karsittua minimiin eikä mitään yllätyksiä tule.
Toimiiko se kuin junan vessa (kohta 3)? Yhtiön puolustajat eivät ole antaneet julkisuuteen mitään sellaista tietoa, jonka perusteella voisi olettaa että toimisi. Julkisessa levityksessä olleet pilottitulokset ovat käytännössä niin keskeneräisiä, että niitä voi kyynisesti kutsua Potemkinin pilotiksi (Talvivaara 43).
Prosessin osat saadaan toimimaan erillisinä, kunhan kasat ovat peitettyjä ja tarpeeksi pieniä. Kun kyseessä on taivasalla toimiva biologinen prosessi, tämä ei riitä. Todellinen prosessi on pitkä ketju tapahtumia, jossa kaikki riippuu kaikesta — ja joka on äärimmäisen sääherkkä.
Riskit ovat edelleen olemassa kahden vuoden kuluttua
On mahdollista (jopa todennäköistä), että kahden vuoden kuluttua kaivos tuottaa nikkeliä jonkinlaisia määriä, eli siis “toimii”. Todellinen toimivuus kuitenkin testataan vasta sitten, kun seuraavan kerran on pitkään poikkeuksellinen sää. Tällaisia jaksoja tulee 30 vuoden elinkaareen mahtumaan. Yhtiö on syyttänyt ongelmistaan kesän 2012 “poikkeuksellisia” sateita; käytännössä ne olivat kovia, mutta sellaisia joita kymmenien vuosien aikana joka tapauksessa tulee (Talvivaara 1).
On selvää, että myös potentiaaliset ostajat tajuavat tämän. Tämä laskee myyntihintaa. Toisaalta valtio on nyt luonut ennakkotapauksen siitä, että viime kädessä se tulee kattamaan epäonnistumisen riskit. Lisäksi nopea irtautuminen tarkoittaa, että nykyisten ympäristövaurioiden siivoaminen joudutaan rahoittamaan muulla kuin kaivoksen tuottamilla voitoilla — siis verorahoilla. Mikään uusi omistaja ei tule niitä rahoittamaan — ellei sitten saa kaivosta ilmaiseksi.
Näyttää ilmeiseltä, että valtio ei ideologisista syistä halua itse harjoittaa kaivostoimintaa. Normaalisti sen ei ehkä kannatakaan. Tässä tilanteessa ei kuitenkaan ole mitään normaalia. Ainoa mahdollisuus “saada sijoitettuja verorahoja takaisin” on jatkaa toimintaa niin kauan, että kassavirta tuottaa niitä. Nopea irtautuminen on käytännössä yritystukea sille taholle, joka kaivoksen ostaa. Valtio maksaa tutkimuksen ja ylösajon, hoitaa ympäristöongelmat, ja viime kädessä kantaa yhä edelleen riskejä.
Toisaalta ei ole selvää, kuinka vakavissaan valtio edes yrittää tutkimustoimintaa kehittää. Olen yrittänyt penkoa läpi, millaisia ihmisiä Talvivaara on nyt palkkaamassa. Noin 120 henkilön joukkoon on nähtävästi haettu yhtä bioliuotuksen prosessi-insinööriä, jolta edellytetään mikrobiologian taitoja. Varsinaisia mikrobiologeja ei nähtävästi ole julkisella haulla haettu. Ei ole tiedossa, onko yhtiöllä töissä ainuttakaan mikrobiologia, vai onko kaikki tämä osaaminen ulkoistettu. Ulkoistaminen tuntuu erikoiselta vaihtoehdolta, kun mikrobiologinen prosessi kuitenkin on kaivoksen koko toiminnan kannalta ydinkysymys. Jos mikrobit eivät toimi, kaivos ei toimi.
Entä sitten?
Periaatteessa tällä ei ole mitään merkitystä. Pidän kuitenkin mauttomana väittää että “me tienataan tällä”, jos kyse todellisuudessa on vain yritystuesta ja rahanmenosta.
Kirjoittaja kuuluu Suomen Luonnonsuojeluliittoon, mutta spekulaatiot, mielipiteet, tulkinnat ja virheet ovat puhtaasti omia. Laajempaa teknistä ja historiallista taustaa löytyy mm täältä:http://www.zygomatica.com/talvivaara/).
(Kuva: bizjournals.com)