Sananvapaus ymmärretään usein sanomisen vapaudeksi, mutta se on eri asia. Sananvapauteen liittyy ongelma – siitä puuttuu kuuntelemisen velvollisuus.
Zygomatica.com etsii kuvauksensa mukaisesti ongelmia ratkaisuihin. Se saattaa aluksi kuulostaa oudolta, mutta takana on syvempi ajatus. Tämäkin kirjoitus avaa omalta osaltaan toimintatapaa, mutta sitäkin merkittävämmin pureutuu varsinaiseen ratkaisuun eli sananvapauteen.
Jos sananvapaus on ratkaisu, niin mikä on sen ongelma?
Jakke Mäkelä pohti aiemmassa kirjoituksessaan “Koska sananvapaus” missä menee sananvapauden raja ja miksi itselleenkin epämiellyttävien asioiden kirjoittaminen tulisi sallia. Kaikki eivät ole asiasta täsmälleen samaa mieltä. Tästä löytyy paljon suoria ja epäsuoria esimerkkejä.
Olemme pienellä joukolla keskustelleet paljon mitä sananvapaus oikeasti tarkoittaa. Itseä kiinnostaa mitä sananvapaus oikeasti on, varsinkin absoluuttinen sellainen ja voiko sellaista olla edes olemassa. Olen pyytänyt sananvapauden ja erityisesti vapaan tiedon vankkumattomalta kannattajalta tietoa, mistä asiassa hänen näkökulmastaan on kyse. Vastaus päätyi demokratian puolustamiseen, koska demokratia on sananvapauden edellytys.
Nipottaja kun olen, olen eri mieltä. Paitsi semanttisesti, myös käytännön kannalta. Semanttisesti maailmassa on ja on ollut demokratioita, joita sananvapaus ei juuri häiritse. Suomen länsinaapurista löytyy kuningaskuntia, joissa sananvapaus kukoistaa. Virallisesti ne eivät ole demokratioita. Mutta ilmeisesti väitteellä tarkoitettiin tapaa miten yhteiskunta toimii eikä sen virallista järjestäytymistä. Ja raja senkun hämärtyy entisestään.
Itse otan lähtökohdaksi, että sananvapaus on yhteiskuntajärjestyksestä ja toimintatavasta riippumaton asia. Ääripäinä sitä joko on tai ei ole. Yhteisön kulttuuri, moraali, uskonto, lainsäädäntö ja tavat määrittelevät kokonaisuutena minkä katsotaan olevan suotavaa. Pohjoismaat ovat ääriesimerkkejä suopeudestaan. Varsinkin Suomella ei ole pitkän historian aikana kehittynyttä luokkajärjestelmää, mikä käytännössä ohjaisi ihmisten välistä käyttäytymistä. Kenen tahansa sanoma asia voidaan ottaa vakavasti, jos ei aina tosissaan.
Jos unohdetaan, että absoluuttinen sananvapaus on käytännössä mahdoton ja kielletty asiantuntijoidenkin mielestä jo siksi, että kansan tarkoituksellinen kiihottaminen kapinaan (tai vielä pahempaan) ja suoran vaaran aiheuttaminen on tyypillisesti kriminalisoitu. “Tulipalon” huutaminen täydessä elokuvateatterissa paniikin aiheuttamiseksi ei sekään täytä sananvapauden kriteerejä. Aina ei saa sanoa mitä haluaa ilman, että siitä joutuu vastuuseen. Syystäkin.
Inhimillisessä kanssakäymisessä on myös syytä miettiä miten sanoo, ei vain sanoa mitä huvittaa sananvapauden nimissä. Kiivaimpien sananvapauden puolustajien tulisi muistaa, että kaiki viestit eivät välity ja osa puolestaan liiankin tehokkaasti. Tätä Jakke käsittelikin edellisessä “Möläytysten matematiikkaa” -kirjoituksessaan. Teolla ja sanoilla voi kummallakin päästä kastiin “kunnia meni, mutta maine kasvoi”. Osmo A. Wiion lait kuvaavat yleisemminkin viestinnän vaikeutta. Viestinnän ensimmäinen laki kuuluukin: Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta.
Absoluuttista sananvapautta ei siis käytännössä voi olla ilman, että murramme vuosituhansien aikana muokkautuneita yhteiselon normeja. Silti lähes kuka tahansa voi nykyään julkaista mielipiteensä ja saada sen laajan ihmisjoukon ulottuville. Keskustelu on uusien mahdollisuuksien myötä entisestään lokeroitunut ja yhä pienemmät piirit keskustelevat heille itselleen tärkeistä asioista. Autoharrastajat keskustelevat autoista ja niiden tuontiin liittyvästä verotuksesta. Survivalistit tai valmistautujat puolestaan heille merkityksellisistä asioista ja näkevät auton eri merkityksestä kuin pikkulohkoa virittävät tai dieseliä lastuttavat. Iso joukko itsepuolustuslajeja harrastavia saattaa pitää autoharrastusta ja kenties harrastajiakin tyhmänä. Kuppikuntia löytyy tuhansittain joka lähtöön. Ja kuka heistä on oikeassa? Ei sillä ole väliä, sellaista mittaria ei ole olemassa. On vain kiinnostuksia ja ajan mukanaan tuomia erilaisia painotuksia. Siksi mekaanisten kellojen korjaajat saavat hekin harrastaa aivan yhtä paljon kuin puoluepolittisesti sitoutuneet kansantanhuajat.
Tästä pääsemmekin itse sananvapauden ongelmaan, mutta mikä se on? Tietenkin se, että kukin saa sanoa mielipiteensä, mutta ketään muuta ei ole pakko kuunnella.
Sananvapauteen pitäisi sitä itseäänkin tärkeämmin liittyä kuuntelemisen velvoite. Miljoonien möläytysten joukosta poimitaan vain mehukkaimmat. Kaunopuheiset sielut voivat saada itselleen enemmän kuulijoita omalla karismallaan ja samalla tallaavat alleen (tarkoituksellisestikin?) toisenlaisen viestin välittäjiä. Me jokainen valitsemme mitä tai ketä kuuntelemme ja suljemme muun pois.
Maailmaan mahtuu paljon puhetta ja lupauksia. Turhan usein sananvapaus mielletään sanomisen vapaudeksi ilman mitään muita velvoitteita. Mutta eihän sananvapaus voi lopulta olla sitä, sellainenhan on vain vahvemman oikeutta. Jos omistaa mediamonopolin, oma kanta on halutessaan helpompi toimittaa perille.
Suomalaisesta tai skandinaavisesta näkökulmasta meillä kaikilla tulisi olla kunnioitus ja valmius keskustella kaikista asioista kaikkien kanssa. Myös eri mieltä olevien kanssa. Jos ei koskaan keskustele, ei voi tietää ollaanko lopulta kenties aivan yhtä mieltä. Tai ollaan yhtä mieltä olla eri mieltä. Itse asia voi verhoutua kulttuuristen ja opittujen asioiden taakse tai pelkkään haluttomuuteen keskustella. Mutta todellista keskustelua, ja sananvapautta, ei voi olla ilman kuuntelemista.
Sananvapauden ongelma on se, että ei ole kuuntelemisen pakkoa.