Author: Jakke Mäkelä

Physicist, but not ideologically -- it's the methods that matter. Background: PhD in physics, four years in basic research, over a decade in industrial R&D. Interests: anything that can be twisted into numbers; hazards and warnings; invisible risks. Worries: Almost everything, but especially freedom of speech, Internet neutrality, humanitarian problems, IPR, environmental issues. Happiness: family, dry humor, and thinking about things.

Talvivaara 6: Saako mitata?

“Mikään laki ei vaadi kansalaisia luottamaan viranomaisiin. Tottelemaan se vaatii, mutta vain silloin kun viranomaisilla on lakiin perustuva oikeus käskyttämiseensä. Journalisteille on annettu ikäänkuin virkansa puolesta oikeus olla luottamatta, ja selvittää asioita itse. Miksi se olisi muilta kielletty?”

[19.12.2013. Kirjoitus on saanut uutta ajankohtaisuutta, kun Talvivaaran vaatima suljettu alue on asetuksella myönnetty, tosin vain 40 km2 laajuisena, mutta kaivospiirin ulkopuolelle ulottuvana. Ks mm Yle, Verkkouutiset, Sisäministeriö. Alueen kartta tämän kirjoituksen lopussa; ks linkki tai pdf]. 

Talvivaara on 22.3. päivätyssä blogissaan (Elkee tulko iliman luppoo) nostanut esiin väitteitä joita on vaikea olla kommentoimatta. Yhtiö haluaa kieltää ihmisten omatoimiset mittaukset ja dokumentoinnin koko 60 km²  kokoisella kaivosalueellaan. Teksti kohdistunee ennen muuta Stop Talvivaara-liikkeeseen, joka päivystää käytännössä jatkuvasti kaivospiirin rajoilla.

Tämä kielto särähtää korvaan. En kuulu Stop Talvivaaraan, mutta sympatiani ovat vahvasti heidän puolellaan.  Juuri tällainen omakohtainen mittaaminen on sydäntäni lähellä (ks Zygomatica: Avoin seuranta). Muita tekstejä Talvivaarasta: Zygomatica: Talvivaara.

Omatoiminen mittaaminen ja seuranta on olennainen osa toimivaa kansalaisyhteiskuntaa. En tiedä ovatko Talvivaaran mittaajat erityisen päteviä, tai onko heidän mittauksistaan lopultakaan yhtään mitään hyötyä. Se ei ole tässä olennaista. Olennaista on se, että heillä on täysi oikeus mitata, ja ennen muuta harjoitella mittaamista. Vaikka lopputulos tällä kertaa olisi floppi, osaaminen kehittyy ja siirtyy. Tämä kevät menee niinkuin menee; seuraavan ympäristörikoksen seuranta sujuu jo paremmin ja ammattimaisemmin.

Sinällään hyvin ja napakasti kirjoitetussa blogissa Talvivaara esittää kuusi väitettä. Näistä yksi on asiallinen ja ymmärrettävä, yksi jokseenkin järjetön, yksi melko epäuskottava, kaksi ensikatsomalta järkevää mutta tarkemmalla miettimisellä kyseenalaisia, ja yksi täysin virheellinen.

 ASIALLINEN VÄITE 

5. Talvivaara vastaa viime kädessä kaikkien alueella liikkujien turvallisuudesta, myös luvattomista kulkijoista. Meidän pitää tietää, keitä alueella liikkuu ja missä. Keskustelu jokamiehenoikeuksista ja teollisuusalueella omin luvin kulkemisesta menee täysin akateemiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun omassa kropassa kolahtaa tai kun joku luvaton kulkija putoaa jäihin.

Olen valmis uskomaan, että tämä on vilpitön mielipide. Ei yksi kaivos ole ihmishengen arvoinen. Jos jotain traagista tapahtuu, Talvivaaran johtajilla on vähintäänkin osittainen moraalinen vastuu (vaikkei välttämättä juridista). Ei kukaan halua sellaista omalletunnolleen.

 JÄRJETÖN VÄITE

 3. Kalvotettujen altaiden reunat  ovat liukkaita ja liukastumisvaara on todellinen. Jos altaaseen putoaa, sieltä pois pääsy omin avuin on vaikeaa. Jos kalvotetuille altaille mennään huolimattomasti keräilemään vesiä, kalvotus voi rikkoontua. Tällöin aiheutuu ympäristövahinko.  Esimerkiksi kipsialtailla väärin toteutettu näytteenotto voi johtaa kalvon rikkoontumiseen ja sitä kautta pahimmillaan massiiviseen vuotoon.

Tästä eteenpäin uskottavuus alkaakin sitten karista. “Väärin toteutettu näytteenotto voi johtaa kalvon rikkoontumiseen”  on lähinnä kaistapäinen väite. Kalvon paksuus on toki vain 1,5 millimetriä, ja siksipä allas onkin toistuvasti vuotanut. Asiantuntijankin mielestä vuotoaltaan pohjan rakenne on riittämätön (Yle 5.11.2012).

Mutta jos kalvo rikkoontuu siitä että hintelä ituhippi kävelee altaan reunalla, jotain on täydellisesti pielessä. Mitä tapahtuu kun 700-kiloinen hirvi tekee saman? Altaitahan ei ole aidattu.  Tai teknikko tiputtaa vahingossa ruuvimeisselin altaan pohjaan? Tai rakeet hakkaavat kalvon reunan täyteen reikiä?  Jos kalvo olisi todella noin herkkää, sillä ei olisi mitään asiaa tuollaisessa rakenteessa. Todellisuudessa altaat näyttävät kestävän kovaakin käyttöä,  mm perämoottoreillä ajamista (ks kuva).

Jos Talvivaara pelkää sabotaasia tai ekoterrorismiä, sen voisi sanoa suoraan. Vahingossa kalvot eivät hajoa — tai tarkkaan ottaen, jos hajoavat, rikostutkinnan tulee kohdistua altaan suunnittelijaan, ei rikkojaan. Niin herkät rakenteet eivät kestäisi normaaleja luonnonilmiöitäkään.

(Kuvalähde: Yle 9.11.2012, Kimmo Rautamaa / Lehtikuva)

 

MELKO EPÄUSKOTTAVA VÄITE 

6. Sekä oman velvoitetarkkailumme että viranomaisten ottamat näytteenotot ovat erittäin tarkasti säädeltyjä. Näytteenottoihin ja tehtyihin analyyseihin voi luottaa. Talvivaara voi tulevaisuudessa harkita ottavansa mukaan sidosryhmien edustajia joihinkin näytteenottoihin erikseen sovitusti. Päivittäiset, Avoimien ovien-tyyppiset näytekierrokset eivät tule kyseeseen. Siihen ei ole henkilö- eikä kuljetusresurssia. Kaivosalueella ei myöskään saa ajella ns. omilla autoilla.

 Mikään laki ei vaadi kansalaisia luottamaan viranomaisiin. Tottelemaan se vaatii, mutta vain silloin kun viranomaisilla on lakiin perustuva oikeus käskyttämiseensä. Journalisteille on annettu ikäänkuin virkansa puolesta oikeus olla luottamatta, ja selvittää asioita itse. Miksi se olisi muilta kielletty?

 Viranomaisvalvonnan uskottavuus on uskon asia, mutta tässä pieni tapaus tapaus: Säteilyturvakeskus löysi yllätyksekseen lähialueen lammesta uraania (Yle 11.3.2013). STUKin edustaja ehti jo kaiken muun kaaoksen keskellä ehdottaa, että lammen vedet pumpattaisiin takaisin kaivokselle (HS 12.3.2013).  Lopulta osoittautui, että STUK oli unohtunut sähköpostilistalta (Yle 11.3.2013). Tällä listalla kuitenkin olivat ELY-keskusten lisäksi mm luonnonsuojelupiirit, joille asia ei ollut yllätys. Ituhipit olivat siis uraaniasioissa  paremmin informoituja kuin Säteilyturvakeskus.

Mikä osa tätä tiedotusketjua nyt sitten oli tarkkaan säädeltyä ja luotettavaa?

ENSILUKEMALTA JÄRKEVÄÄ, MUTTA….

 2. Alueella on lukemattomia riskipaikkoja. Esimerkiksi turvapatojen sisällä olevien vesien jäät ovat heikot pumppauksista ja virtaamista johtuen. Jää voi pettää.

4. Meillä on erittäin usein louhintaan liittyviä räjäytyksiä. Tarvekiveä louhitaan koko ajan ja myös vesienhallintaan liittyvillä työmailla, kuten Latosuon patotyömaalla räjäytetään. Räjäytyksistä tiedotetaan sisäisesti ja paikat eristetään. Jos alueelle tulee luvaton kulkija, hän voi oikeasti saada ns. kivestä tai paineiskusta päähänsä.

 Tämä on aivan perusteltu riski, ensi lukemalla.

Sitten herää kyllä vastakysymys: millä asenteella alueella sitten oikein räiskitään, jos kiviä voi lennellä varoittamatta ja koska tahansa?

Miksi ei tiedoteta ulkoisesti? Mitä tarkoittaa “eristää”? Varmistetaanko esim muutaman hehtaarin alue ennen kuin laukaistaan, vai voiko kiviä todellakin sataa kilometrienkin päähän? Jos sataa, onko se erityisen vastuullista räjäytystoimintaa?

Tässä voisi jopa vastakysymyksenä heittää, onko kenellä tahansa oikeus tehdä tuollaisia merkitsemättömiä riskipaikkoja ja ansoja metsiinsä, joissa kuka tahansa saa liikkua jokamiehen oikeudella (ks alla)?  Saanko minä naamioida omalle maalleni vaikkapa kolmen metrin kuopan, jonka pohjalla on teräviksi hiottuja vaarnoja? Miksi en? Saanko tehdä, jos laitan kyltin viereen? Vai täytyykö se aidata?

VIRHEELLINEN VÄITE

 1. Talvivaaran näkemyksen ja voimassa olevan laintulkinnan mukaan kaivosalueella eivät päde jokamiehenoikeudet. Missään satamassa, teollisuusalueella tai tehdasalueella ei saa kuljeksia luvatta. Talvivaaran kaivosalue on laaja, noin 60 km2. Kaivospiirin rajat ovat näkyvissä 2-3 metrin levyisenä linjana metsässä. Tuloteiden varsilla ja rajalla on myös rajoituskylttejä ja monin paikoin aluetta on aidattu. Kulunvalvonta toimii sekä elektronisesti että fyysisesti (henkilövalvonnalla) ja luvattomia kulkijoita pyydetään poistumaan oman turvallisuutensa takia.

Mitä laki oikeasti sanoo?

Talvivaaran näkemys on aivan varmasti tuo. “Voimassa oleva laintulkinta” on pikemminkin juuri päinvastainen. Kainuun käräjäoikeus hylkäsi 14.2.2013 syytteet kaivosalueella kuvannutta dokumentaristia vastaan (Kainuun Sanomat 14.2., Sotkamo-lehti 15.2.)  Päätöksen mukaan kaivosalue ei ole julkisrauhalla suojattava alue, eikä siellä liikkumista voi lähtökohtaisesti estää.

Dokumentaristi kuvasi nimenomaan kipsisakka-alueen lähettyvillä. Tämä on sitä aluetta, jonka itse kyllä pragmaattisesti katsoisin oikeastikin teollisuusalueeksi, ja jättäisin väliin.  Sen sijaan suurin osa tuosta Talvivaaran 60 km² alueesta on metsää, suota, erilaisia lampia ja ojia, ja järviä. Millään täysjärkisellä logiikalla sitä ei voi väittää teollisuusalueeksi missään perinteisessä mielessä.

Jokamiehenoikeudet ovat Suomessa jokseenkin laajat. Alueella saa  “liikkua jalan, hiihtäen tai pyöräillen luonnossa muualla kuin pihamaalla sekä muilla kuin sellaisilla pelloilla, niityillä tai istutuksilla, jotka voivat vahingoittua kulkemisesta.”  Terve järki tottakai sanoo tämän lisäksi, että myöskään mitään teknisempiä laitteita tai rakennelmia ei saa hajottaa. Häiriötä tai haittaa ei saa aiheuttaa, eikä esimerkiksi kaataa puita. Sieniä ja marjoja saa viedä mukanaan.

Jos Talvivaara haluaisi tehdä itsensä naurunalaiseksi, se voisi toki yrittää oikeudessa väittää, että parin vesilitran kerääminen pulloihin on häiriötä tuottavaa toimintaa.

Mitä liikkumiskielto tarkoittaisi?

Pinta-ala, 60 km², on sen verran suuri, että sille on vaikea löytää vertailukohdetta.  Vertailu olisi kuitenkin tärkeä, jotta ymmärtäisi miten suurelta alueelta Talvivaara haluaa karkoittaa ihmiset. Yhtiö on lisäksi hakemassa laajennuslupaa, jonka jälkeen koko olisi 134 km².

Suomessa on yhdeksän kuntaa, joiden pinta-ala on alle 60 km² , mm Raision, Järvenpään ja Keravan kaupungit. Laajennuksen jälkeen Talvivaara olisikin jo Lahden kaupungin kokoinen. Vastaavasti esimerkiksi suurehkolta tuntuvan Helsinki-Vantaan lentoaseman pinta-ala on 1700 hehtaaria (1.7 km²).

Sotilasalueista voisi löytyä jotain vertailukohtaa.  Rovajärven ampuma-alueen pinta-ala on 1100 km², joskin se on vain ajoittain käytössä, ja silloinkin tiukkojen turvatoimien alla. Pohjakankaan ampuma-alue Niinisalossa on kokonaan suljettu, ja sen pinta-ala on 15,000 hehtaaria (150 km²). Sensijaan varsinaiset varuskunnat ovat paljon pienempiä. Parolannummen harjoitusalue (kartta) on alle 2 km², Santahamina noin 4 km².

Neuvostoliiton vuokraama Porkkalan vuokra-alue oli kooltaan 380 km², eli huomattavasti suurempi kuin Talvivaara laajennettunakaan.  Neuvostoliittoa ei voi tietystikään verrata Talvivaaraan. Tuntuu silti erikoiselta, että yksityinen yritys on vaatimassa valtaamalleen alueelle lähes samantasoisia rajoituksia kuin rajanaapurimme sodan voitettuaan.

Kirjoittaja on Suomen Luonnonsuojeluliiton jäsen, mutta tässä esitetty ajatukset, mielipiteet, päätelmät ja mahdolliset virhepäätelmät ovat henkilökohtaisia.

Edit 19.12.2013. Karttakuva vallatusta alueesta.

SuomenLuonto-kuvankaappaus

Talvivaara 5: What is going on?

 

We have a firm policy of never publishing any “agitprop” material. I will circumvent the rule by posting a propaganda piece I helped write, but providing skeptical commentary. In effect, I will argue against myself.

PDF version of the official piece: What is causing the environmental damage in Talvivaara.  More blog posts on Talvivaara (Finnish only): Talvivaara. 

WHAT IS CAUSING THE ENVIRONMENTAL DAMAGE IN TALVIVAARA?

By the Kainuu District of the Finnish Association for Nature Conservation (Suomen Luonnonsuojeluliitto). 

The environmental problems of the Talvivaara mine are difficult to summarize briefly. They are systemic, and made worse by the actions of the authorities (in this case the Kainuu ELY Center, in charge of monitoring the mine). The Talvivaara mine has caused excessive environmental damage; the ELY Center has repeatedly approved this damage; whenever challenged in court, its decisions have been found to be invalid. However, these court rulings come almost a year after the fact, and are irrelevant because Talvivaara has done so much more ELY-approved damage in the meantime. The system has become a monster.

Commentary: Obviously “monster” is agitprop. But other than that, the later analysis shows that the basic mechanism seems to be true. The system is definitely in a self-perpetuating feedback loop, which is difficult to stop.

In practice Talvivaara has never achieved a “normal” mode of operation. All of the wastewater treatment has happened in violation of the original environmental permit, issued in 2007. This has created chronic problems, which has led to a loop of repeated and uncontrollable acute problems. The ELY Center is actively collaborating in the damage by refusing to sanction the mine in any meaningful way.

Commentary: “Active collaboration” is agitprop. But certainly the actions of the ELY Center are not making the situation easier.

The mine started with the premise of a closed water circuit, in which a water-purification plant ensures that no wastewater is emitted into the environment. Such a plant  was already a requirement in the environmental permit in 2007. As of 2013, Talvivaara has no plant, and is emitting 1.3 million cubic meters of wastewater per year.  Instead of purification, the wastewater is neutralized by adding lime to the acidic water, and precipitating some of the toxic metals in a gypsum pond. This creates sulphate salts. The salt water is then diverted into ponds and rivers. The sulphates have already permanently contaminated several small lakes near the mine, and are proceeding downstream toward larger bodies of water.

Commentary: The basic mechanism is true. No water purification is being done, although the permit requires a plant to be built at some point.  Neutralization of an acid with lime produces salts, which contaminate fresh water. Rises in sulphate levels have been measured in lakes tens of kilometers away. However, there is legitimate dispute how significant that rise is, the amount of damage that has actually happened, and how permanent it is. We simply do not know yet.

The Vaasa Administrative Court of Finland made two significant rulings against the Kainuu ELY Center last week. In early 2012, the ELY Center decided that despite the environmental damage the mine was chronically causing, there was no need to shut it down. The Administrative Court has now ruled that the damage was significant, and extreme measures should have been considered.

Commentary: This may be reading too much into the decision. Technically speaking, the Court simply decided that the ELY Center decision was invalid, and has to be reconsidered. The amount of damage as such was not assessed by the Court; they ruled that the damage assessment made by the ELY Center was insufficient. 

In June 2012, Talvivaara invoked a “state of emergency” under Article 62 of the Environmental Protection Act, which allows permits to be temporarily bypassed in case of a natural catastrophe. Talvivaara then diverted its wastewater past the gypsum pond, bypassing a crucial step in the cleaning process. The ELY Center approved the diversion. The Administrative Court has now ruled that in fact there was no state of emergency.

Commentary: These facts are not in dispute. The criteria for invoking Article 62 are quite stringent, and they were not fulfilled. 

In both cases, the Administrative Court invalidated the decisions of the ELY Center. Unfortunately, this shows a fundamental breakdown in the system: coming almost a year after the fact, these rulings are essentially irrelevant. The damage that the ELY Center helped to create can no longer be undone, since so much new damage has been done in the meantime.

Commentary: Calling the rulings “irrelevant” is extreme, but little can be done to correct the damage. The situation is analyzed (in Finnish) in Talvivaara 4. The diagram below shows some features, even though it is in Finnish. Orange lines refer to technical problems; red lines refer to emergency solutions; red lines crossed over refer to emergency solutions that have been declared illegal. This is the simplest possible diagram that captures even some of the key problems. 

Picture9

There have been four further states of emergency (August 2012, November 2012, January 2013, and February 2013).  Most seriously, there was a massive leak in the gypsum pond in November, which has made the pond unusable (it also leaked in 2008 and 2010). It appears that Talvivaara illegally diverted one million cubic meters of highly polluted and acidic metal raffinate into the gypsum pond, contributing to the leak. The authorities are investigating this.

Commentary: These facts are not in dispute. The breakdown of the gypsum pond (Kipsi-allas) in the diagram above in particular is a serious issue, since it makes it very difficult to achieve normal operations.

It has also emerged that Talvivaara has no water-management plan, which was a key requirement in the 2007 environmental permit. Talvivaara has blamed rainy weather in 2012 for its problems; however, rainfall was never considered in the design and risk analysis of the mine. There also seem to be fundamental problems in the bioleaching process, according to an external report.

Commentary: Not in dispute. The problems in the water and risk management are described for example in the February 15 independent commission report  (Talvivaara-selvitys, Finnish only).  The external report was done by SRK Consulting. 

Company management has stated that the situation is almost under control. However, the same message has been repeated since the mine began operations, and Talvivaara has a track record of unreliable statements about its water management.

Commentary: Agitprop. The positive messages from the company are certainly true. Whether they are unreliable depends on whom one chooses to trust. However, the Talvivaara-selvitys did note that the problems with the water management are serious.

Even more worryingly, the mine now plans to almost triple its operations, and to begin extracting uranium from the ore. (The presence of uranium has been known since the 1960’s, but was conveniently forgotten by Talvivaara and the authorities in order to avoid public backlash when the mine was started).  Based on the past track record of the company, this sounds like a recipe for disaster.

Commentary: Agitprop, in particular “conveniently forgotten”. In general, whenever an environmental organization mentions the word “uranium”, one can expect a torrent of antinuclear propaganda. However, the propaganda value is not pursued deeply here, and it is true that uranium was never mentioned when the mine was first built.  The last question is phrased in a rhetorical way, but is a valid question. If a company seems completely unable to control its operations, is it a good idea to allow it to triple those operations? 

Conclusions of the commentary: Most of the facts mentioned here are not in dispute. Some of the readings of the court decisions may be biased. Claiming that the ELY Center is actively collaborating in causing the environmental damage is certainly propagandistic. However, the actions of the ELY Center certainly are not helping. It is debatable whether the situation in Talvivaara is quite as apocalyptic as suggested here, but it is certainly not under control. Overall, the rhetorical tone clearly marks this as a propaganda text, but I would argue that there are no serious distortions, and that the interpretation is more or less supported by the facts.  

Acknowledgments: Many people contributed to the text, including Johan Heino, Janne Kumpulainen, and Pertti Sundqvist.

 

What is humanitarian IPR?

 

While looking for a new career path, I am finding that the term “humanitarian IPR” resonates. Why? In part because it is useful to look at things no one else is looking at (Blue Ocean strategy).  In part because it would be nice to apply whatever skills I might have in IPR and innovation to something socially meaningful for a change.

A definition is needed. For lack of a better guideline, I consider the UN Declaration of Human Rights to define the limits of what is acceptable. Any patent that could severely infringe on these rights, especially in the case of highly vulnerable people, would be “humanitarian IPR”.  The term as I use it is in principle value-neutral. Humanitarian IPR can be abused, or it can be used benevolently.

But there the simple part ends.  It is extremely difficult to define what “infringe” means in practice. One really needs to look at the purpose of a patent rather than just its content, which is terrifyingly difficult or impossible.

Should humanitarian IPR be put into a category of its own? Intellectual property is already divided into at least two major segments: patents and copyright. Inventions and works of creative art are so different that it makes no sense to apply the same rules to them. (In this context, it doesn’t matter whether one finds copyright ridiculous or not. They are different, and need different rules). Many countries also have various kinds of petty patents, innovation patents, design patents, and so on the cover cases which do not need the full utility patent arsenal.

A full revamp of the IPR system is probably what is needed, but if that cannot be realistically achieved, could it at least be possible to carve out niches for which the rules are different? Something like this has been hinted by Richard Posner in a blog posting. Most interesting quote:“Although there are some industry-specific differences in patent law, for the most part patents are “one size fits all,” so far as length of protection and criteria and procedures for the grant of a patent are concerned. In contrast, copyright protection tends to vary considerably across different media.”

The huge advantage of a separate niche

Having a well-defined niche for humanitarian IPR could allow new types of funding modes specific for that segment. The Nobelist Joseph Stiglitz has written an article “Prizes, not Patents”, proposing“a medical prize fund that would reward those who discover cures and vaccines. Since governments already pay the cost of much drug research directly or indirectly, through prescription benefits, they could finance the prize fund, which would award the biggest prizes for developers of treatments or preventions for costly diseases affecting hundreds of millions of people.”

Furthermore,“Especially when it comes to diseases in developing countries, it would make sense for some of the prize money to come from foreign assistance budgets, as few contributions could do more to improve the quality of life, and even productivity, than attacking the debilitating diseases that are so prevalent in many developing countries. A scientific panel could establish a set of priorities by assessing the number of people affected and the impact on mortality, morbidity, and productivity. Once the discovery is made, it would be licensed.”

I will later be analyzing cases in which this kind of a system could be useful. A large one-off prize to the patent owner, in exchange for placing the patent in the public domain, could end a lot of the difficulties in one blow.

Reality check

There are two problems here. The first one is acerbically discussed in  “The Case Against Patents” by Boldrin and Levine (summarized in The Atlantic). Whenever there are holes in the patent laws, large companies and their lawyers will gravitate toward those holes. Litigation will change, but its amount will not.

For the humanitarian IPR problem, the hole would be in defining what is humanitarian and what is not, with large players hopping across the boundary in whatever direction best suits them. But even this could be better than the present situation, in which there are no restraints on what can be patented.

Perhaps even more seriously, I see a psychological issue that makes Stiglitz’s argument less convincing. If development aid money is used to give prizes to Western companies rather than developing countries, what kind of psychological effect will that have on the donors? Will they be even less willing to donate the 0.7% of GDP that is now a target but almost never reached?

Or, would a selfish interest (supporting local R&D) actually make them more willing to donate? It could go either way.

There are more open questions than answers in this area. That is why it would be a worthwhile subject to pursue.

 

Talvivaara 4: tilanne, karkeasti

 

Olen tehnyt sarjan vuokaavioita, joilla yritän ainakin itse ymmärtää mitä Talvivaarassa on tapahtunut. Todellisuudessa ulkopuolinen ei kykene tarkkaan ymmärtämään, varsinkin kun tiedotus on satunnaista, ja poikkeustilanne seuraa toistaan. Kaaviot eivät ole täsmälleen aikajärjestyksessä, ja yksityiskohdissa voi olla karkeita yksinkertaistuksia. Olen yksinkertaisesti pyrkinyt tiivistämään asiat niin että itse ymmärrän ne.

Muita Talvivaara-kirjoituksia, mm sateisuus- ja riskianalyysejä: Täällä.

Pyrin olemaan tässä neutraali: Talvivaaran ongelmat voivat johtua ymmärrettävistä innovatiivisen prosessin alkukangerteluista, huonosta tuurista, pienistä virheitä, karkeista virheistä, viranomaisten virheistä, viranomaisten korruptiosta, prosessin kertakaikkisesta sopimattomuudesta Suomeen, tai luonnonsuojelijoiden loputtomasta valituskierteestä joka estää asialliset korjaukset. Tässä selvitän vain, mitä Talvivaara näyttää tehneen. Minulla on kyllä asiasta oma mielipide — ja se ei todellakaan ole neutraali — mutta toivon mukaan ideologiani ei vääristä analyysiäni täysin.

Talvivaaran toiminta perustuu tällä hetkellä pitkälti ympäristönsuojelulain pykälän 62 (poikkeukselliset tilanteet) käyttöön; pykälää on viimeisen vuoden aika käytetty viisi kertaa. Koko pykälä kannattaa mainita tässä:

“Jos onnettomuudesta, tuotantohäiriöstä, rakennelman tai laitteen purkamisesta tai muusta niihin rinnastettavasta syystä aiheutuu päästöjä tai syntyy jätettä siten, että siitä voi aiheutua välitöntä ja ilmeistä ympäristön pilaantumisen vaaraa tai jätteen määrän tai ominaisuuksien vuoksi erityisiä toimia jätehuollossa, on toiminnasta vastaavan tai jätteen haltijan ilmoitettava tapahtuneesta viipymättä valvontaviranomaiselle.     //// Jos muusta kuin 1 momentissa tarkoitetusta, toiminnasta riippumattomasta ja ennalta arvaamattomasta syystä aiheutuu odottamaton tilanne, jonka vuoksi lupamääräystä ei voida tilapäisesti noudattaa, toiminnanharjoittajan on ilmoitettava asiasta valvontaviranomaiselle.”

Jokseenkin yksikäsitteinen: pykälä on tarkoitettu tulipalon tai tulvien kaltaisiin tilanteisiin, joita yritys ei voinut ennakoida ja jotka eivät perustu sen omiin toimintavirheisiin. Silloin on tottakai toimittava heti. Pykälä on tärkeä ja tarpeellinen; mielenkiintoisempi on kysymys, onko sitä käytetty tässä oikein.

 

Picture1

Kuva 1. Visio. Tällä kuviolla Talvivaara hankki maineen innovatiivisenä vihreänä kaivosyrityksenä.   Malmi kaivetaan avolouhoksesta ja murskataan; murske laitetaan suuriin kasoihin joissa sitä valellaan pari vuotta veden ja rikkihapon sekoituksella;  bakteerit hoitavat liuotuksen; liuosta kierrätetään metallitehtaan kautta jossa metalli otetaan talteen ja liuos puhdistetaan ja kierrätetään uudelleen; tarvittava vesi tulee etupäässä sateesta, ja sitä haihtuu suunnilleen saman verran kuin sataa. (Puhdistusjämät uutetaan lisäksi kipsiksi, jonka voi turvallisesti haudata kaivosalueelle).  Suunnilleen tämä on varmastikin suuren yleisön kuva.

 

Picture2

Kuva 2: Tarkempi todellisuus. Tältä prosessi käytännössä näyttäisi, ideaalitilassa. Lähijärvistä otetaan vettä prosessia auttamaan. Kipsisakka-altaassa ylimääräiset raskasmetallit kiinteytetään turvalliseen ja stabiiliin kipsiin; jälkikäsittelyssä sitä puhdistetaan vielä lisää ennen kuin päästetään lähiseudun vesiin. Ulos menevä vesi (1.3 miljoonaa kuutiota vuodesss) on suolaista ja siinän on hieman metallijäämiä, mutta se on kuitenkin hyväksyttävien raja-arvojen sisällä. Varoaltaiden avulla voidaan turvallisesti säädellä vesien määrää.

 

Picture3

Kuva 3: Ongelmat alkavat (kaivoksen alusta saakka). (Oranssilla on merkitty ongelmakohdat jotka periaatteessa voivat olla vain huonoa tuuria. Punaisella merkitsen kohdat, joissa Talvivaaran/viranomaisten aktiivista toimintaa voi jo vahvasti kyseenalaistaa.) Liuotusprosessia ei saada käyntiin kunnolla, mikä tosin on tyypillistä alkuvaiheessa kun uutta prosessia testataan. Kainuun ilmastoa ei todennäköisesti ole osattu ottaa huomioon; haihdunta on oletettua pienempää. (Kipsisakka-altaan suunnittelussa oli myös ongelmia, ja siihen tuli vuotoja 2008 ja 2010).

 

Picture4

Kuva 4: Ongelmat pahenevat. Kierrossa on (ilmeisesti) liikaa vettä, ja liuotusprosessi ei lähde käyntiin. Vettä kertyy koko ajan lisää, koska sitä ei haihdu tarpeeksi; toisaalta vedenottoa järvestä ei syystä tai toisesta vähennetä.  Myös puhdistuspuolessa saattaa olla jotain ongelmia. Ensimmäiset ongelmat alkavat tuntua: varoaltaita on liian vähän.

Picture5

 

Kuva 5: Hätä iskee. Vettä kertyy, useasta eri syystä (sade, prosessiongelmat). Sitä joudutaan päästämään erilaisin väliakaisratkaisuin eri puolille. Tässä kohtaa ei ole enää mahdollista määritellä tarkkaa aikajanaa, mutta tapahtuu kaksi erittäin kyseenalaista toimenpidettä.

5.1) Vettä aletaan kesällä 2012 pykälän 62 mukaisella poikkeusluvalla päästää ohi kipsisakka-altaan suoraan jälkikäsittelyyn. Poikkeuslupa on voimassa korkeintaan vuoden 2012 loppuun. Tähän on viranomaisten (ELY-keskuksen) lupa. Ei ole täysin selvää miksi näin haluttiin tehdä, ja annettiin lupa. (Käytännössä se antaa mahdollisuuden käyttää kipsisakka-allasta veden varastointiin. Tämä tosin on luvan vastaista).

5.2) Toinen toimenpide on luvanvastainen: Talvivaara päästää noin miljoona kuutiometriä pahasti saastunutta ja hapanta (puhdistamatonta) raffinaattivettä nyt vapaana olevaan kipsisakka-altaaseen. Altaassa ei saisi varastoida vettä ylipäätään, eikä varsinkaan näin saastunutta. Toistaiseksi ei ole selvinnyt, miksi näin on tehty ja miksi viranomaiset ovat sen hiljaisesti hyväksyneet.

Picture6

Kuva 6: Epätoivo iskee. Kaikki altaat alkavat olla täynnä, ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää valuttaa vettä myös avolouhokseen. Tämä tarkoittaa, että malmin louhinta on mahdotonta. Kaivos ei vielä pysähdy, koska liuotusprosessia kestää parikin vuotta, ja metallia saadaan pitkänkin aikaa vaikka sitä ei louhittaisi lisää. (Käytännössä metallia kuitenkin saadaan vähemmän kuin oletettiin). Samaan aikaan Kainuussa on poikkeuksellisen kovia sateita ja kylmää, ja vettä kertyy sitäkin kautta. (On toinen asia, olisiko tähän pitänyt osata varautua. Muissa Talvivaara-kirjoituksissani arvioin, että olisi).

 

Picture7

Kuva 7. Katastrofi (marraskuu 2012). Kipsisakka-altaaseen tulee paljon julkisuutta saanut vuoto (vesimäärä on noin 0.2 miljoonaa kuutiota). Louhos on täynnä vettä (1.7 miljoonaa kuutiota). Talvivaaran ilmoituksen mukaan kaikki hätäaltaatkin alkavat olla täynnä; tosin tätä on ulkopuolisen mahdoton varmentaa.

 

Picture8

Kuva 8. Ratkaisu? Talvivaara ilmoittaa, että sillä on taas käsissään ympäristönsuojelulain 62 pykälän mukainen odottamaton hätätilanne. Aikaisemmat manööverit eivät yhtiön tulkinnan mukaan ole vaikuttaneet poikkeustilanteeseen, eikä se ole Talvivaaran vika. Myös ELY-keskus hyväksyy selityksen, ainakin osittain.

Talvivaaran vaatima määrä on 3.8 miljoonaa kuutiota. ELY-keskus hyväksyy 1.8 miljoonaa (jolla saadaan käytännössä avolouhos tyhjäksi ja malmin louhiminen taas käyntiin), ja jättää loppuosan aluehallintoviraston (AVI) hyväksyttäväksi. Talvivaara ilmoittaa joutuvansa joka tapauksessa juoksuttamaan nekin vedet ennen pitkää, estääkseen pahemman katastrofin. Liikavesien määrä myös kasvaa ilmoitus ilmoitukselta; nyt se saattaa olla 7 miljoonaa kuutiota.

Käytännössä tällä ollaan nyt menossa eteenpäin. Juoksutuspäätöksestä on tehty useita valituksia, mutta Talvivaaralla on aikaa antaa vastineensa 18.3. saakka. Harva realistisesti olettaa, että juoksutukset pysähtyisivät. Talvivaara on ilmoittanut, että luvan epääminen johtaisi vielä suurempaan katastrofiin keväällä, kun lumet sulavat. Tätä on ulkopuolisen mahdoton varmentaa, mutta käytännössä viranomaiset ovat selkä seinää vasten.

Picture9

Kuva 9. Uusin ongelma? Vaasan hallinto-oikeus päätti 4.3.2013, että kesäkuun 2012 poikkeustilanne (Kuva 5.1) ei ollutkaan lain vaatima poikkeustilanne. Kipsisakka-allasta ei saa ohittaa, vaan vedet pitää puhdistaa sen kautta. Jos päätöstä noudatettaisiin, Talvivaara olisi pian umpikujassa, koska se ei saa enää päästää “normaalia” vesimääräänsä vaan ainoastaan poikkeustilavetensä.

Käytännössä Talvivaaralla on mahdollisuus tehdä päätöksestä valitus, eikä sitä sillä aikaa panna täytäntöön. Talvivaara on ilmoittanut, että päätös ei tule vaikuttamaan mihinkään. Tämä on helppo uskoa, koska Kainuun ELY-keskus on aiemminkin joka tapauksessa ohittanut korkeampien viranomaisten päätöksiä poikkeuspäätöksillä.

Onko Talvivaara toiminut korrektisti?

Makukysymys. En väitä että ylläoleva esitys olisi täydellinen tai virheetön (jo siksikin, että kaikkea tietoa ei ole saatavilla). On se kuitenkin sinnepäin. Eikä anna kovin mairittelevaa kuvaa yhtiöstä (tai Kainuun ELY-keskuksesta).

Oma näkemykseni: kaivostoimintaa saa ja tulee harrastaa, kunhan ei riko lakeja. Jos toiminta ei ole kannattavaa ilman jatkuvia epämääräisiä poikkeuslupia, se ei ole kannattavaa. Piste. Olen syvästi skeptinen siitä, pääseekö Talvivaara ikinä lailliseen tilaan. Mennyt käytös ennustaa usein myös tulevaa käytöstä. Sillä perusteella jatkokin tulee olemaan samanlaista kuin tässä esitetty, niin kauan kuin kaivos pyörii.

 

 

Ramping down Project Troglodyte

“On a personal level, I may have found a niche which I will need now that I have been “liberated” from my previous job and am “facing new challenges”: humanitarian IPR. “

Last year we decided to make a spinoff from Zygomatica, focusing on “hunting for bad patents”. We called it Project Troglodyte (www.project-troglodyte.org) and found new collaborators. We gave it about six months to evolve. The six months is now up. The readership and core team did not grow enough, so we are ramping it down. We will rewrite and republish some of the material here on Zygomatica.

I do not really consider this a failure, as we learned a good many valuable and interesting things. On a personal level, I may have found a niche which I will need now that I have been “liberated” from my previous job and am “facing new challenges”:  humanitarian IPR. There is plenty of humanitarian activity going on; for the most part, patents and IPR are not considered at all relevant in that world. Yet, they can be relevant — and almost never in a good way. Someone needs to understand the risks and also the upsides.

Our initial interest was in fighting “patent trolls” — entities that file and buy patents purely for the purpose of litigation. A major eye-opener was the possibility that trolling could quite quickly lead to trampling of basic human rights: See Trolling on the human rights. See also “How farmers were punished for using a shovel” and “The trolling triad“. The risks are real.

We came up with ideas that might actually genuinely have worked, in particular “antipatents”. Simple concept:

  • It seems to be possible to patent almost anything.
  • If something has already been “invented”, it can no longer be patented. (In technical terms, there is “prior art” that prevents it).
  • If so, why not “invent” everything trivial before someone else has time to patent it?
  • This collection of “inventions” could be called the “Antipatent Office” (APO).

This sounds flippant, but in fact this could be technically doable. I will summarize some of the better antipatent ideas in later postings.

However, in the end we ran into a major wall of demotivation. It might be possible to fight patent trolls in the United States with the antipatent strategy. However, the craziest features of the US patent system are not really being exported to the rest of the world, so mostly this is a US issue. American companies are suffering greatly from patent trolls; as Europeans, we really could not care less, as long as we are not contaminated. Antipatents might work if someone is motivated; we are not.

I found that the patent systems of developing countries are far more interesting, as are questions related to the use of IPR in humanitarian situations. However, I did not manage to drum up sufficient enthusiasm in the rest of the team. So, it makes more sense to pursue them as a solo project here on Zygomatica.

I wish to thank our collaborators (Kalle Pietilä, Viv Collins, and Florian Lengyel) for their contributions to Troglodyte.

 

Translate »