Tag: ympäristö

Talvivaara 3: Kolmen vuoden vedet (vai kuudenkymmenen)?

“Numeroiden perusteella kyseessä ei oikein millään tulkinnalla ole “toiminnasta riippumaton” eikä “ennalta arvaamaton” äkillinen onnettomuus, jollaiseen ympäristölain 62 pykälässä viitataan. Näin suuri ylimäärä on kyllä Talvivaaran toiminnasta riippuvaista, eikä sateisuuskaan voi olla täysi yllätys. ….  Lisäksi numerot osoittavat, että juoksutuksen ympäristövaikutus …. voi vastata jopa kuudenkymmenen vuoden todellisia päästöjä. …. Voidaan sanoa — vain hieman mutkia oikoen — että Talvivaara aikoo tuplata elinaikanaan päästämänsä saasteet. …. Vaikka pyrin pitämään kliinisen neutraalin otteen ja tuijottamaan vain numeroita, on todella vaikea nähdä, miten tämä voisi olla millään tasolla hyväksyttävää.”

Talvivaaran kaivosvuoto alkaa ehkä aiheena puuduttaa monia. Viimeisimmät uutiset ovat kuitenkin taas yllättäviä ja dramaattisiakin. Lisäksi niistä löytyy muutama numeroarvo, joilla voi tehdä karkeaa suuruusluokka-analyysiä, jollaisesta itse pidän. (Aiemmat osat: Talvivaara 1 ja Talvivaara 2. Kaikki Talvivaara-kirjoitukset: Talvivaara).

Yle raportoi 16.1.2013, että Talvivaara olisi pian ilmoittamassa, että se joutuu juoksuttamaan  ympäristön vesiin 3,8 miljoonaa kuutiota vettä kevään aikana. Juuri eilen Talvivaaran oma blogi 22.1.2013 vahvisti, että tällainen ilmoitus tehdään. Blogi vahvistaa Ylen numerotiedot.

Blogissa on itse asiassa jopa vähemmän informaatiota kuin Ylen uutisessa. Blogissa todetaan vain, että “Virallisesti kyse on ympäristönsuojelulain mukaisesta ilmoituksesta”. Ylen aiempi uutinen tarkentaa, että kyseessä on ympäristösuojelulain 62 pykälä. Pykälä todellakin antaa tällaiseen antaa tähän mahdollisuuden ilmoitusasiana, mikäli kyseessä todella on poikkeustila (toiminnasta riippumaton ja ennalta arvaamaton syy).

Näin kaivoksen vesitase saataisiin normaaliksi.  Luvun suhteuttamiseksi: lupasääntöjen mukaan kaivos saa päästää vuodessa ainoastaan 1,3 miljoonaa kuutiota. Karkeana arviona, kaivos haluaa päästää pois kolmen vuoden vedet yhdellä kertaa.

Jo nämä tiedot riittävät analysoimaan kahta kysymystä. Johtopäätökseni saattavat vielä tarkentua kun tietoa tulee lisää, mutta olennaisia muutoksia niihin tuskin tulee.

On rehellistä todeta, että en käytännössä ole neutraali, vaan ympäristöväkeä. Pyrin kuitenkin tiukkaan faktapohjaan, enkä henkilökohtaisesti ole vaatimassa ainakaan kaivoksen sulkemista. Minimivaatimus kuitenkin olisi, että tiedotus olisi rehellistä ja toiminta lainmukaista.

1. Kuinka paljon saasteita luontoon itse asiassa pääsisi?

Talvivaaran blogin mukaan “vesien käsittelyjärjestelmät on mitoitettu ja rakennetaan niin, että juoksutettavan veden laatu täyttää voimassa olevassa ympäristöluvassa määritellyt lupamääräykset.” Tämä kuulostaa hyvältä, mutta tarkempi penkominen osoittaa tilanteen huterammaksi. Pitoisuudet lasketaan yksiköissä mikrogrammaa/kuutio, kun taas ympäristön kannalta olennainen suure on kokonaispäästö (käytännössä tonneina). Jos virtaus kolminkertaistuu, myös päästömäärä kolminkertaistuu.

Käytännössä ero voi olla vielä suurempi, koska usein teollisuus toimii paljon tiukemmin kuin luvat varsinaisesti vaativat. (Se ei ole pelkkää PR:ää, vaan teknisesti ja kaupallisesti järkevää. Se antaa tilaa toimia poikkeustilanteissa ja ennakoi myös mahdollisia raja-arvojen tiukennuksia).

Näin on toiminut myös Talvivaara; vuoden 2011 virallisen seurantaraportin mukaan (s 38)  “Metallien (Ni, Cu ja Zn) pitoisuudet olivat pääsääntöisesti pieniä. Nikkelin mediaanipitoisuus vuonna 2011 oli 31 mikrogrammaa/l, kuparin 7 mikrogrammaa/l ja sinkin 23 mikrogrammaa/l. Nikkelin ja kuparin mediaanipitoisuudet ovat kaksinkertaistuneet vuodesta 2010, mutta pitoisuudet olivat selvästi pienempiä kuin yksittäiselle näytteelle määrätyt raja-arvot, jotka ovat nikkelille ja kuparille 1,0 milligrammaa/l ja sinkille 2,0 milligrammaa/l (kuva 3). Raja-arvojen ylityksiä ei tapahtunut vuonna 2011.”

Normaalioloissa kaivoksen päästöt ovat siis olleet alle 5% lain vaatimista raja-arvoista. Jos nyt tehdyissä juoksutuksissa mennään matalimman riman alta ja mennään raja-arvojen mukaan, todellinen pitoisuus voi olla hyvinkin 20 kertaa suurempi kuin normaaliolojen pitoisuus. Talvivaaran blogin perusteella juuri näin voi olettaa tapahtuvan: “Vesien käsittelyjärjestelmät on mitoitettu ja rakennetaan niin, että juoksutettavan veden laatu täyttää voimassa olevassa ympäristöluvassa määritellyt lupamääräykset.” Riman voi uskoa olevan matalalla.

Kaivos tulisi siis näillä yksillä juoksutuksilla saastuttamaan virallisesti kolmen vuoden edestä, käytännössä mahdollisesti jopa 60 vuoden edestä. Tämä 60 vuotta on kaivoksen koko arvioitu elinkaari. Voidaan — vain hieman liitoitellen — sanoa, että Talvivaara aikoo tuplata koko elinaikanaan päästämänsä saasteet.

2. Selittävätkö sateet poikkeustilanteen?

Yhtiö aikoo Ylen uutisen mukaan käyttää ympäristösuojelulain 62 pykälää:  “Jos onnettomuudesta, tuotantohäiriöstä, rakennelman tai laitteen purkamisesta tai muusta niihin rinnastettavasta syystä aiheutuu päästöjä tai syntyy jätettä siten, että siitä voi aiheutua välitöntä ja ilmeistä ympäristön pilaantumisen vaaraa tai jätteen määrän tai ominaisuuksien vuoksi erityisiä toimia jätehuollossa, on toiminnasta vastaavan tai jätteen haltijan ilmoitettava tapahtuneesta viipymättä valvontaviranomaiselle.   //  Jos muusta kuin 1 momentissa tarkoitetusta, toiminnasta riippumattomasta ja ennalta arvaamattomasta syystä aiheutuu odottamaton tilanne, jonka vuoksi lupamääräystä ei voida tilapäisesti noudattaa, toiminnanharjoittajan on ilmoitettava asiasta valvontaviranomaiselle.”

Pykälä on jokseenkin yksikäsitteinen: näin voi toimia, jos tilanne oli ennalta arvaamaton ja toiminnasta riippumaton, eikä muita vaihtoehtoja ole.  Hyvä esimerkki voisi olla padon murtuminen tai tulipalo; silloin on tietystikin toimittava heti, eikä lupia kysellä. Onko Talvivaarassa oikeasti tällainen tilanne?

Talvivaaran blogin perustelut ovat ympäripyöreitä, ja niiden perusteella asiaa on vaikea arvioida. “Malmintuotannon käynnistäminen viimeistään kesällä 2013 on kaivoksen toiminnan kannalta erittäin tärkeätä sekä vesienhallinnan vuoksi että taloudellisen toiminnan turvaamiseksi. …. Talvivaaran näkemyksen mukaan kaivosalueelle turvapatojen sisälle varastoidut vedet tulee käsitellä ja johtaa käsiteltyinä luontoon ennen kevättulvia, jotta vältytään kevään valumavesien aiheuttamalta lisäriskiltä. Avolouhoksen tyhjentämisellä taas mahdollistetaan kaivoksen normaali toiminta kesästä 2013 alkaen.”

Ympäristönsuojelulain 62 pykälän mukaan kuitenkin sekä taloudelliset seikat että pitkäaikainen vesienhallinta ovat täysin yhdentekeviä — poikkeustoiminta on mahdollista vain, jos kyseessä on “tulipalon sammuttaminen”. Talvivaaran blogi ei siis anna vastausta kysymykseen.

Käytän kahta tietolähdettä arvioimaan kriisin äkillisyyttä. Talvivaaran vuoden 2011 virallisesta seurantaraportista (s 15): “Vuoden 2011 sadesumma (649 mm) Kajaanissa oli 22 % suurempi kuin vertailujaksolla 1971–2000 keskimäärin (532 mm) ja lähes samaa tasoa kuin vuosina 2008 ja 2010 (644 ja 656 mm).” Hieman keskimääräistä sateisempia vuosia on siis ollut useampia.

Toisaalta Ilmatieteen laitoksen vuoden 2012 vuositilaston mukaan vuoden 2012 sademäärä Kajaanin Saaresmäessä oli lopulta 1031 mm. Tämä on lähes tuplasti vertailujakson keskimäärä, ja kuudenneksi korkein koskaan Suomessa mitattu. Vuosi on selkeästi ollut poikkeuksellinen. Mutta onko se tarpeeksi poikkeuksellinen?

Osissa Talvivaara 1 ja Talvivaara 2 osoitin, että ei ole selvää, minkä sääseman tietoja pitäisi käyttää.  Kuvassa 1 on ykkösosassa Ilmatieteen laitoksen sateisuusdatoista tekemäni arvio, jossa on käytetty 12 kuukauden liukuvaa sadantaa. (Tämä antaa reaaliaikaisen kuvan edellisen vuoden sateista, ja on siis hieman hyödyllisempi kuin kalenterivuoden käyttäminen). Paitsi että kovia sateisuuksia on ollut ennenkin, muilla alueen asemilla on ollut vuonna 2012 paljon pienempiä sadantalukuja. Nämä asemat ovat lähempänä Talvivaaraa kuin Saaresmäki (Kuva 2). Korkeuserot sotkevat vielä tilannetta.


Kuva 1: Sateisuus (12 kk liukuva keskiarvo) Talvivaaran lähimmillä sadeasemilla, marraskuuhun 2012 saakka. Aika-akseli on käännetty (vuosi 2013 on vasemmassa laidassa). Asemien sijainnit ovat kuvassa 2.


Kuva 2: Talvivaaran lähimmät sääasemat.

Vaikka onkin perusteita epäillä että määrä on pienempi, oletetaan tässä kuitenkin Talvivaaran “eduksi”, että Talvivaarassa on ollut yhtä vaikea tilanne kuin Saaresmäessä: vuoden 2012 aikana on poikkeuksellisesti tullut kahden vuoden sateet.

Tämä vastaa silti vain yhden vuoden “ylimäärää”. Talvivaara sen sijaan haluaa valuttaa kolmen vuoden ylimäärän. Tälle ei löydy selitystä luonnonoloista. Jos tarkastellaan — edelleen Talvivaaran “eduksi” — aikaisempia vuosia, niin seurantaraportin mukaan Kajaanissa olisi vuosina 2008-2010 satanut yhteensä noin puolen vuoden ylimääräinen sademäärä.  Tälläkin tavalla päästään siis korkeintaan puolentoista vuoden ylimäärään. Näinkin armollisesti laskettuna Talvivaara haluaa nyt laskea vesiin yli kaksi kertaa sen määrän, mitä kaivokseen on “ylimääräistä” vettä satanut.

Totuus on tietysti vielä paljon kovempi, koska käytännössä kaivoksessa on oltava toleranssia kymmeniä prosentteja yli keskiarvon. Toisin sanoen, vuosien 2008-2011 sateiden ei pitäisi näkyä vesitaseessa mitenkään. Myöskään vuoden 2012 tuplasateen ei pitäisi ainakaan kokonaan tulla läpi.

Sateisuustietojen perusteella voisi mahdollisesti ajatella, että ehkä vaikkapa puolen miljoonan kuution juoksutus voisi olla jotenkin perusteltavissa. Altaat vain ovat täyttyneet yli piripinnan, ja johonkin vesi pitää johtaa. (Sekään tilanne ei ehkä ole lain mukainen, mutta inhimillisesti jotenkin ymmärrettävissä).

Sen sijaan melkein neljän miljoonan kuution juoksutukseen ei löydy luonnonoloista mitään täysjärkistä selitystä. Toiminnan on täytynyt pettää monessa kohtaa, ja dramaattisesti.
On mahdoton tietää mitä kaivosalueella on itse asiassa tapahtunut, mutta käytännössä vesiä on johdettu täysin vääriin paikkoihin, luultavasti pitkään. Ongelma johtuu siis Talvivaaran toiminnasta.

Mitä voidaan päätellä?

Numeroiden perusteella kyseessä ei oikein millään tulkinnalla ole “toiminnasta riippumaton” eikä “ennalta arvaamaton” äkillinen onnettomuus, jollaiseen ympäristölain 62 pykälässä viitataan. Näin suuri ylimäärä on kyllä Talvivaaran toiminnasta riippuvaista, eikä sateisuuskaan voi olla täysi yllätys.

Lisäksi numerot osoittavat, että juoksutuksen ympäristövaikutus on massiivinen. Vaikka jäteveden pitoisuudet olisivat täysin raja-arvojen mukaiset, todellinen päästömäärä vastaisi silti kolmen vuoden laillisia päästöjä. Käytännössä se voi vastata jopa kuudenkymmenen vuoden todellisia päästöjä, koska todelliset päästömäärät ovat olleet paljon laillisia raja-arvoja pienempiä. Voidaan sanoa — vain hieman mutkia oikoen — että Talvivaara aikoo tuplata elinaikanaan päästämänsä saasteet.

Vaikka pyrin pitämään kliinisen neutraalin otteen ja tuijottamaan vain numeroita, on todella vaikea nähdä, miten tämä voisi olla millään tasolla hyväksyttävää.

Kiitän Pertti Sundqvistia hyvin olennaisesta korjauksesta: toisin kuin alunperin ymmärsin, Talvivaaran ei  lain mukaan tarvitse hakea näille juoksutuksille mitään erillistä lupaa. Se voi tehdä ne ilmoitusasiana, mikäli poikkeustilanne on todellinen. On epäselvää mitä tapahtuisi, jos jälkikäteen osoittautuisi, että poikkeustilanne julistettiin lainvastaisesti.

Valitusten strategiaa 4: Omat priorisointini

 

“En ole tyytyväinen omaan mielipiteeseeni, mutta inhorealistisesti katsoen se on vähiten huono vaihtoehto.”

Edellisissä osissa (Osa 1, Osa 2, Osa 3) peräänkuulutin ympäristöväeltä selkeitä prioriteetteja siitä, mitkä riskit ovat kaikkein tärkeimpiä vastustaa, ja mitkä tuhot on realistisesti syytä hyväksyä. Ympäristöliikkeessä tällaisen listan esittäminen voi olla hieman räjähdysherkkää, koska helposti lähdetään siitä, että mitään kompromissejä ei saisi tehdä. Oli miten oli, tämä lista on tämän hetken henkilökohtainen mielipiteeni, ja luultavasti vielä elää kun tieto kasvaa.

  • Pohjavedet. Erittäin tärkeä. Ilman puhdasta vettä sekä ihmisen että luonnon elämä muuttuu helvetiksi. Kerran pilattu pohjavesi ei välttämättä palaa kuntoon vuosikymmeniin, jos milloinkaan. Pohjavesiä uhkaavia hankkeita tulisi vastustaa vahvasti.
  • Pintavesien rehevöityminen. Tärkeä. Linkittyy osittain pohjavesiin. Turmeltuneita maa-alueita on mahdollista ennallistaa, vesialueita käytännössä ei. Esimerkiksi Päijänteen turmeltuminen tekisi koko Helsingin elämisestä varsin tukalaa. Suomen oloissa rehevöityminen on ehkä suurin pintavesien uhka, joten typen oksidien päästöjä tulisi kontrolloida. Typen oksidien päästömääriä ei ole saatu tiputettua niin nopeasti kuin pitäisi.
  • Raskasmetallit. Tärkeä. Näillä ei ole mitään pätevää syytä olla luonnossa, eikä niille ole poistumismekanismia. Määrät ovat pienentyneet merkittävästi, mutta silti juuri päästöjen peruuttamattomuus tarkoittaa, että tasossa pitäisi päästä niin lähelle nollaa kuin mahdollista.
  • Pienhiukkaset. Suomen oloissa vähemmän tärkeä. Nämä ovat suoraan ihmisten terveyttä koskevia asioita, ja määrät kasvavat pikemmin kuin pienenevät. Toisaalta Suomen ilma sinällään (autoteiden ulkopuolella) on ehkä Euroopan puhtainta. Parannuksia kannattaa tehdä missä voidaan, mutta suhteellinen lisähyöty pienenee koko ajan. (Tämä on kuitenkin aihe, jossa mielipiteeni on epävarmoin. En ole varma, mihin kohtaan pienhiukkaset itse asiassa pitäisi priorisoida).
  • Pintavesien happamoituminen. Vähemmän tärkeä, panokset muualle. Rikkidioksidin määrää on jo saatu tippumaan merkittävästi, joten happamoituminen ei ole aivan niin kriittinen asia kuin vaikkapa 80-luvulla. Kerrankin on siis saatu aikaan merkittävää parannusta, mikä tarkoittaa että lisäpanokset kannattaisi tällä hetkellä panna muualle.
  • Dioksiinit. Ei ollenkaan tärkeä, panostettu riittävästi. Nämä ovat lähes yhtä vaarallisia kuin raskasmetallit, mutta hajoavat kuitenkin jossakin vaiheessa. Lisäksi niitä on jo saatu vähennettyä rajusti. Suomen kannalta erityisen ongelmallista on se, että pienpoltto saunoissa ja takoissa alkaa olla merkittävä ellei merkittävin lähde, ja sille on vaikea tehdä mitään. Vaikka näillä myrkyillä siis on merkitystä, tärkein työ on tehty jo 80-90-luvuilla.

Ilmaston lämpeneminen menee näiden kaikkien yläpuolelle ja toisaalta ulkopuolelle. Sitä ei kertakaikkiaan enää pysäytetä vastustamalla, vaan toimimalla. Se on myös asia joka ratkeaa vain merkittävillä teknologisilla innovaatioilla ja epäperinteisellä ajattelulla.

Siksi olenkin päätymässä eri puolelle kuin “normaalit” ympäristönsuojelijat: ydinvoima on nopein ja ehkä ainoa ratkaisu 10-20 vuoden aikaskaalassa. Energiansäästöön tulee pyrkiä, mutta kehittyvät maat eivät tule hiilenpolttoa vähentämään, päinvastoin paine kasvaa koko ajan (ks esim WRI: maailmassa on suunnitteilla 1200 hiilivoimalaa, lähinnä Kiinassa ja Intiassa).

Koska 10-20 vuoden skaala on ilmaston lämpenemisen kannalta kriittinen, ydinvoimaa tulisi juuri nyt rakentaa ympäri maailmaa maksimaalinen määrä, myös kehittyviin maihin. Tämä ei ole kannanotto ydinvoiman puolesta, vaan toteamus että muut vaihtoehdot ovat vielä paljon huonompia.

Jos ydinvoimaa rakennetaan muualle, sitä täytyy olla valmis rakentamaan myös omalle takapihallemme, Eurooppaan ja Suomeen. Tämäkään ei ole kannanotto uuden ydinvoimalan puolesta, vaan toteamus että ydinvoiman kannattajan olisi tekopyhää vastustaa sitä. Uusia Fukushimoja tapahtuu silloin väistämättä, mutta ikävästi sanottuna se on hinta joka on pakko hyväksyä. En ole tyytyväinen omaan mielipiteeseeni, mutta inhorealistisesti katsoen se on vähiten huono vaihtoehto.

Muiden listat näyttäisivät luultavasti hyvinkin erilaisilta. Pahaa vain pelkään, että useimmilla ei tällaista listaa ole, eivätkä he halua sellaista tehdä. On ahdistavaa suostua siihen, että joutuu aiheuttamaan toisenlaista tuhoa, jos haluaa välttää yhdenlaista tuhoa. On paljon suoraviivaisempaa (ja myös johdonmukaista) vastustaa kaikkea tuhoamista.

Asenne on inhimillisesti ajatellen ymmärrettävä, ennen muuta sellaisilla jotka ovat taistelleet jo kauan. Se on silti väärä.

 

 Muita ympäristöriitoihin liittyviä kirjoituksia: Vastakkainasettelut.

Valitusten strategiaa 3: Raskaat keinot

 

“Valituksia tapahtuu vasta, jos tilanne kärjistyy totaalisesti. Niissä ei ole käytännössä mitään positiivista kenellekään, ei yrityksille, ei viranomaisille, ei yhteiskunnalle, ei valittajalle. Tulokset ovat täysin arvaamattomia. Aikaa, vaivaa ja kuluja on käytännössä mahdoton ennakoida.” 

Edellisessä osassa todettiin, että valitusten teko on merkki siitä, että järjestelmä on rikki. Muut vaikutuskanavat — mielipiteet, YVA-menettelyt, ympäristölupien muistutukset — ovat hyväksytty osa prosessia. Niistä voi olla myös toiminnanharjoittajalle hyötyä, jos jo alkuvaiheessa paljastuu ongelmia joita olisi kalliimpi ratkoa myöhemmin.

Tämä työ on käytännössä täysin näkymätöntä. Julkisuutta saavat ainoastaan järjestöjen tekemät varsinaiset valitukset, jotka ovat itse asiassa erittäinkin harvinaisia. Pertti Sundqvistin arvion mukaan muistutuksia kirjoitetaan noin 30-40 yhtä valitusta kohti. Ylivoimaisesti suurin osa vaikuttamisesta siis tapahtuu kevyin keinoin.

Valituksia tapahtuu vasta, jos tilanne kärjistyy totaalisesti. Niissä ei ole käytännössä mitään positiivista kenellekään, ei yrityksille, ei viranomaisille, ei yhteiskunnalle, ei valittajalle. Tulokset ovat täysin arvaamattomia. Aikaa, vaivaa ja kuluja on käytännössä mahdoton ennakoida.

Mihin tähdätään?

Valittaminen on äärimmäisen raskas prosessi. Valituksessa on tyypillisesti sivukaupalla tekstiä ja viitteitä erilaisiin säädöksiin ja lakeihin (ks esim täältä).  Valitus ei käytännössä enää voi olla vapaamuotoinen. Jos on tarkoitus, että valitus otetaan vähänkään vakavasti, se on tehtävä rautaisella ammattitaidolla, ja vaatii taakseen kohtuullisen organisaation.

Valituskierroksia voi olla useita, ja hankkeita on mahdollista viivästyttää vuosikaupalla. Juuri siksi,  jos ylipäätään aikoo lähteä valitusprosessiin, olisi syytä olla aivan kirkkaasti mietitynä, mihin pyrkii. Valituksiin ei käytännössä kannata mennä, ellei pidä hyvin todennäköisenä että saa ainakin jotain myönnytyksiä.

Kannattaako mennä loppuun saakka?

Mikäli on olemassa kirkkaasti määritelty päämäärä lopettaa jokin tietty toiminta Suomessa kokonaan (esimerkiksi turpeennosto tai kaivostoiminta), valituksilla voidaan pyrkiä tekemään vastapuolen elämä sietämättömän hankalaksi. Tämä ei ole kaunis päämäärä, mutta se on täysin laillinen.

Jossakin vaiheessa peli saattaa kuitenkin muuttua kokonaan.

Sekä turpeennostossa että kaivosalalla on suuret voimat vastassa, ja loppujen lopuksi suurella osalla suomalaisista ei ole vahvaa mielipidettä suuntaan tai toiseen. Jos peli viedään tarpeeksi kovaksi, on todennäköisempää että laki muuttuu kuin että turpeennosto loppuu. Kyseessä on kuitenkin vastapuolen elanto.

Juuri siksi olisi erittäin tärkeää priorisoida. Mitä kovemmin panoksin pelataan, sen todennäköisempää on että pelisääntöjä muutetaan. Uuvutusstrategia on järkevä vain silloin, jos todella ollaan nollatoleranssilinjalla. Ja silloinkin on syytä muistaa, että onnistuminen yhdellä alueella voi haitata toisella alueella.

Uusi ympäristönsuojelulaki on juuri lähtenyt lausuntokierrokselle, ja eräs sen päämäärä on lisätä vaikuttamismahdollisuuksia jo prosessin alkuvaiheessa. Valituksista ei tulla koskaan pääsemään kokonaan eroon, mutta mikäli laki onnistuu tehtävässään vähääkään, vähennys on kaikille sen arvoista. Loppujen lopuksi on erittäin vähän asioita, joissa kannattaa valituslinjalla edetä loppuun saakka.

Kiitokset: Kiitän Pertti Sundqvistia faktojen selventämisestä ja ajatusteni kritisoinnista. Näkemykset — ja mahdolliset virheet — ovat täysin omiani.

 Muita ympäristöriitoihin liittyviä kirjoituksia: Vastakkainasettelut.

Valitusten strategiaa 2: Kevyet keinot

 

“Voi jopa ajatella, että muistutusprosessit ovat yritykselle hinta siitä, että se voi toimia vakaassa, turvallisessa, ja demokraattisessa ympäristössä. Se on pitkällä ajalla kilpailuetu.”

Sarjan edellisessä osassa toin esille, että valittamisessakin pitäisi olla strategia. Nyt menen hieman enemmän konkretiaan. Suomessa on hyvin karkeasti neljä tasoa joilla voi päästä vaikuttamaan. Kuvaan tässä lähinnä ympäristövaikutusten arviointimenettelyä (YVA, Wikipedia,  Ympäristökeskus). Menettelyt ovat kuitenkin pitkälti samanlaisia muuallakin, vaikka termit hiukan vaihtelisivatkin.

Valmistelu.

Jos asioihin päästäisiin vaikuttamaan jo valmisteluvaiheessa, muut vaiheet kevenisivät olennaisesti. Valitettavasti kansalaisjärjestöjen on vaikea päästä tälle tasolle, mutta kärsivällisellä ja kiihkottomalla toiminnalla se on mahdollista.

Toisaalta en tiedä, pitäisikö tätä millään tavalla edes laskea aktivismiksi. Jokaisella on oikeus yrittää saada mielipiteitään läpi, ovat ne mielipiteet millaisia tahansa.

Mielipiteet

YVA:n ensimmäisessä vaiheessa hakija tekee arviointiohjelman. Siinä kuvaillaan, miten selvitys aiotaan tehdä. Arviointiohjelma on julkinen dokumentti, ja kenellä tahansa on mahdollisuus antaa siihen mielipide. (Varsinaisia “lausuntoja” antavat vain viranomaiset). Saatujen mielipiteiden pohjalta YVA-viranomainen antaa yritykselle ohjeet siitä, miten varsinainen arviointiselostus pitää tehdä. Mielipiteet voivat olla täysin vapaamuotoisia; hyvin perustelluilla mielipiteillä voi kuitenkin olla suurikin vaikutus.

Mielipiteen voi kirjoittaa vaikka yksi ihminen yhdeltä istumalta, mutta hyvälaatuisen tuottaminen vaatii todellista työtä. Periaatteessa jokaisen yksittäisen kansalaisen mielipide otetaan yhtä vakavasti. Käytännössä määrälläkin on merkitystä: jos mielipiteellä on monta allekirjoittajaa, tai se on tunnetun yhdistyksen tekemä, se saa käytännössä suuremman painoarvon (vaikkei ideaalimaailmassa niin saisikaan tapahtua).

Muistutukset

YVA-prosessin lopputuloksena yritys tuottaa arviointiselostuksen, joka on taas julkinen dokumentti johon on mahdollista antaa muistutuksia. YVA-viranomainen ottaa muistutukset huomioon ja antaa loppulausunnon. Loppulausunto on harvoin kielteinen, mutta muistutusten perusteella voidaan silti vaatia huomattaviakin muutoksia ennen kuin ympäristölupaa voidaan myöntää. Siksi hyvin laadituilla muistutuksilla voi olla erittäin suuri painoarvo. Kunnolla tehty muistutus vaatii käytännössä usean ihmisen työpanoksen.

YVA-prosessin perusteella viranomainen päättää, voidaanko hankkeelle antaa ympäristölupa. Myös ympäristölupa tulee nähtäville ennen kuin se hyväksytään, ja siihen on mahdollista antaa muistutuksia. Näissä muistutuksissa on oltava jo todellista ammattitaitoa mukana, jos niillä haluaa jotain saavuttaa.

Ovatko muistutukset kohtuuton riesa?

Mielipiteiden ja muistutusten tekeminen on siis suoraviivaista. Ne eivät oikeastaan edes ole aktivismia, vaan osa prosessia; YVA-menettely on luotu nimenomaan siksi, että paikalliset mielipiteet saadaan esille ennen päätöksentekoa.

Järjestöjen kannalta muistutuksissakin on oltava priorisointi, koska kyseessä on vapaaehtoistoiminta jota harva haluaa tehdä. Kaikkiin ei voi osallistua, ainakaan täysipainoisesti.

Teollisuuden kannalta kuulemisprosessien kesto on melko helppo arvioida, ja ne eivät ole kohtuuttoman kalliita (joskaan eivät ilmaisiakaan). Käytännössä ne voi katsoa osaksi suunnitteluprosessia — ehkä ikäväksi ja aikaa vieväksi osaksi, mutta kuitenkin osa joka on mahdollista budjetoida ja arvioida mukaan. Ne ovat viime kädessä kiinteä kulu.

Voi jopa ajatella, että muistutusprosessit ovat yritykselle hinta siitä, että se voi toimia vakaassa, turvallisessa, ja demokraattisessa ympäristössä. Se on pitkällä ajalla kilpailuetu.

Valitukset sen sijaan ovat merkki siitä, että järjestelmä on rikki. Niistä seuraavaksi.

 Muita ympäristöriitoihin liittyviä kirjoituksia: Vastakkainasettelut.

Valitusten strategiaa 1: Tarvitaanko sellaista?

 

“Närkästystä taas herättää, jos hyvillä asuntoalueilla vastustetaan kehitysvammaisten palvelukoteja ja valitetaan kaikki instanssit läpi. Tällaista on helppo pitää raukkamaisena… siihen hetkeen saakka, kun oman tontin viereen aletaan kaavoittaa alkoholistiparantolaa, jota tietysti pitää vastustaa. (Mikään ei ole niin pyhää kuin tekophyyys).”

Valittaminen on aktivismin muoto siinä missä muutkin. Tarkoitan tässä nimenomaan oikeusasteissa ja viranomaisprosesseissa tehtyä valittamista. Useimmilla ei kuitenkaan ole kunnon käsitystä siitä, mitä se itse asiassa tarkoittaa. Koitankin tässä sarjassa hiukan hahmottaa “valittamisen strategiaa”.

Käytän esimerkkinä ympäristönsuojeluliikettä, koska se on minulle tuttu alue. (Olen Suomen Luonnonsuojeluliiton rivijäsen ja osallistunut näihin prosesseihin, mutta mielipiteet ovat puhtaasti omiani). Täsmälleen samat lainalaisuudet pätevät kuitenkin mihin tahansa kansalaisliikkeeeseen.

Itse en pidä “suorasta toiminnasta” missään muodossa — ei sovi luonteeseeni edes marssia laillisessa rauhanomaisessa mielenosoituksessa. Ja valittaminen on henkilökohtaisesti vastenmielistä, varsinkin jos sen tarkoitus on vain valittaa ilman päämäärää. Mutta valituskierteet ovat merkki siitä, että jotain on rikki. Eräs vanha konkari (Pertti Sundqvist) on tiivistänyt asian hyvin:

Kun vähennettiin [lupaviranomaisten] resursseja, uusien lupien myöntäminen hidastuu ja luvista tulee huonompia. Sitten niistä valitetaan. Uuden laitoksen perustaminen kestää pari vuotta pidempään kuin siinä tilanteessa, jossa viranomaisella olisi tarpeeksi resursseja. Kahden vuoden viive työllistämisessä maksaa paljon. Se myös vähentää intoa tehdä uusia tehtaita. Jos lupa tehtäisiin nopeasti ja hyvin, yritykset mieluummin sietäisivät paljon tiukemmat rajat kuin viiveet, valitukset ja vireillepanot.

Valituskanavat ovat vähän kuin kuin yhteiskunnan viemäriputket: ei niihin halua kukaan kättään työntää, mutta tukkiminen olisi todella huono idea. (Käytän tässä sanaa “valitus” kattamaan myös kevyempiä keinoja kuin varsinaiset oikeusasteisiin valittamiset. Avaan termiä myöhemmissä osissa).

Ns suorasta toiminnasta kiinnostunut löytää Internetistä (ja myös kirjastoista) helposti materiaalia toiminnan taktiikoista ja strategioista. Valittamisesta en sen sijaan ole (vielä) nähnyt oppikirjoja tai tutkimuksia.  Onko siinä ylipäätään mitään taktiikkaa saati strategiaa, vai onko se vain ihmisten kiusaamista?

Onko valittamisessa strategiaa?

Jos ajatellaan ns yleistä mielipidettä, niin luonnonsuojelijoiden valituskierteitä pidetään kiusantekona. Myös yhden yksittäisen ihmisen aiheuttamat vuosien valituskierrokset voivat herättää raivoa kaikissa muissa. Närkästystä taas herättää, jos hyvillä asuntoalueilla vastustetaan kehitysvammaisten palvelukoteja ja valitetaan kaikki instanssit läpi. Tällaista on helppo pitää raukkamaisena… siihen hetkeen saakka, kun oman tontin viereen aletaan kaavoittaa alkoholistiparantolaa, jota tietysti pitää vastustaa. (Mikään ei ole niin pyhää kuin tekophyyys).

Valittamisesta ei siis oikeastaan kukaan pidä, mutta demokraattinen yhteiskuntamme antaa siihen mahdollisuuden, ja mahdollisuutta saa käyttää.  Silti valittamisessa täytyisi olla päämäärä ja strategia.

Joskus päämäärä voi olla yhden asian intohimoinen vastustaminen vaikka kuolemaan saakka. Niin kauan kuin kyseessä on vain oma kuolema, se on asenne siinä missä muutkin.

Mutta jos päämärässä voi olla vähänkin vivahteita, tarvitaan strategia. Tärkeintä on, että osaa priorisoida miten ja mistä valittaa.  On määriteltävä ne (harvat) alueet, joissa ollaan valmiita menemään loppuun saakka. Muissa asioissa on sitten oltava valmis kompromisseihin. (Tuon esiin omat priorisointini luontoasioissa myöhemmässä kirjoituksessa).

Jollei priorisointia ole, ajaudutaan helposti tilanteeseen jossa valitetaan satunnaisesti ja ilman erityistä päämäärää. Se ei ole kenekään etu. Lausuntojen kirjoittajilla loppuu motivaatio, jos he joutuvat tekemään niitä tyhjiössä. Yhteisöltä loppuu kärsivällisyys varsin nopeasti. Valituksia ei enää oteta vakavasti. Kukaan ei hyödy.

Sen sijaan, jos on yhteisesti sovittu edes karkea tärkeysjärjestys, toiminta muuttuu aivan toisenlaiseksi. Jos tietyllä alueella on resursseja tehdä yksi tai kaksi valitusta vuodessa, kannattaa valita ne yksi tai kaksi joilla on merkitystä. Joinakin vuosina voi jopa jättää valitukset kokonaan tekemättä, jos muilla keinoin on saatu aikaan tilanne jonka voi sietää ainakin hampaita kiristellen.

Ainakin suomalaiselle ympäristöliikkeelle on ominaista, että mitään yhteistä “tärkeysjärjestyslistaa” ei ole. Tämä on sekä hankala että terve tilanne. Hankalaa on se, että toiminta vaikuttaa varsinkin ulospäin epäjohdonmukaiselta; tervettä on se, että toiminta on demokraattista ja ottaa huomioon erilaisia mielipiteitä.

 Muita ympäristöriitoihin liittyviä kirjoituksia: Vastakkainasettelut.

 

Translate »