All posts by Jakke Mäkelä

Physicist, but not ideologically -- it's the methods that matter. Background: PhD in physics, four years in basic research, over a decade in industrial R&D. Interests: anything that can be twisted into numbers; hazards and warnings; invisible risks. Worries: Almost everything, but especially freedom of speech, Internet neutrality, humanitarian problems, IPR, environmental issues. Happiness: family, dry humor, and thinking about things.
Failures, Humanitarian, Patents, Security

Concept for ultra-low-tech lightning detection

 

As a team, we have a historical trend of failing at everything we try. Common sense dictates that we should try to hide that fact. However, we’ve adopted the opposite strategy. Publishing our failures shows others how they should not proceed, and might give them ideas about how they should proceed (see The SMOS project). What’s in it for us? Not much. But it’s not a big effort to spend a few hours documenting things for the benefit of others.

[By Jakke Mäkelä and Niko Porjo]

This particular concept was a low-tech lightning detection system. Our former employer let us put some effort into looking at a system that could have used a cell phone’s radio circuits for remote lightning detection. The idea was more or less ridiculed, and it never did become commercial in the original form.

However, we found that the idea is less stupid than it sounds. I eventually did my PhD thesis on the physics of such systems. In brief: the crackle that lightning produces in any radio channel can be used to identify and range lightning, giving some pre-warning time before the thunder can be heard.

This is fairly pointless in Scandinavia, but could be significant in tropical areas with more frequent and violent thunderstorms. Both the hardware and software can be extremely simple — basically, an AM radio costing a few dollars can be used. This is thus a technique that might be feasible in developing countries.

We considered Sri Lanka to be a possible place to test the system. It has high mortality from lightning, and a poor economy and infrastructure. Thus, more expensive lightning detection systems do not sound highly realistic there. We also had connections with Sri Lanka during the project and my PhD studies.

Some other researchers and I wrote a peer-reviewed paper on how such a device could be used to detect lightning (Gulyas et al, JoLR 2012). We also wrote a non-peer-reviewed conference paper on how multiple sensors could be used to create a detection network. It’s one of those things that theoretically works. Making it work commercially is a completely different question.

Having been let go from our previous employers, we looked seriously into making this a commercial project. But we came to the conclusion that we would just starve.

The text below is mostly in the form we left it after deciding to stop. It is in draft form, as we do not feel like wasting our time on prettifying it after making a no-go decision. Technically oriented people will understand what we are saying. For readability, we have split the document into two parts; the technical document here, and a commercial document to be published later.

The various entities mentioned here (University of Uppsala, University of Colombo, and Finnish Meteorological Institute) were approached unofficially, but have not formally commented on the idea.

OVERALL PROPOSAL

A loose consortium between for example the University of Colombo, University of Uppsala, Finnish Meteorological Institute, and the proposers could contain all the competence that is needed to implement the project. As of 2012, a new lightning detection chip AS3935 is available from Austriamicrosystems which could form the detector part in the first generation. Thus, the hardware design would be particularly simple now (http://www.ams.com/eng/Lightning-Sensor/AS3935)

POSSIBLE PARTICIPANTS 

  • The University of Colombo has experience of the local conditions. Since the target is to transfer all the knowledge to Sri Lanka, Colombo should be the overall lead for the project, with other parties consulting per need.
  • The University of Uppsala has in-depth knowledge of lightning physics and a close working collaboration with Colombo.
  • The Finnish Meteorological Institute has a unit which is experienced with setting up weather-observation systems in developing countries.
  • Mäkelä and Porjo have experience with low-end detector design as well as the network technology.

PURPOSE

•Create an ultra-low-cost lightning detection and warning system for developing countries.

•Pilot project could be run e.g. in Sri Lanka.Technology tests need to be done in a country with accurate lightning location reference data (USA or Europe)

•Technology exists (and multiple technologies possible), missing is a low-cost system to bring the data together and disseminate it to end users. Specifically, low-cost real-time systems are missing.

•Focus is on extreme simplicity, capability to withstand power cuts, quick response times.

•Modular and technology-agnostic (no technology lock-in). Only requirement is that each station be able to provide a distance estimate when a flash is detected.

•Open-source project, with possibility to incorporate better techniques as technology improves.

•Simplest detectors can be built based on public-domain information. Local Sri Lankan R&D can be used to design and build the sensors.

•In the somewhat harsh conditions, it is realistic to assume that some of the measuring sensors will be malfunctioning or offline at any given time. Network algorithm must be made flexible to account for this.

Proposal for demonstrator

•Build network that covers the western coastal region of Sri Lanka.

•Build detection network on principles described in Porjo & Mäkelä 2010. As of 2012, the AS3935 chip from Austriamicrosystems (about 4 USD) is available as a front-end. This information is in the public domain. Simple detectors are also well-known and in the public domain. Some original design work may be needed, but could be done at University of Colombo (academic work). Lowest-cost approach could include a stock Android phone with a Rasberry pi attached to a GPS clock source and a small custom board for the AS3935.

•Sensors by default transmit flash information via mobile phone link (SMS or GPRS). Landlines (Internet access) can be used if available, but they can be expected to be more vulnerable to errors than wireless especially when storms are nearby.

•Flash-by-flash locations are not attempted, only storm risk zones (Gulyas et al 2012). Intra-cloud flashes are difficult to range in any case, and from the viewpoint of security, the most important parameter are the boundaries of the active storm cells.

•Central computer identifies storm risk areas. Sri Lankan Met Institute? Must plan system with high redundancy from the very beginning (at least two computers running separately) because probability of failure is highest exactly when the storms are strongest. The duplicate(s) can also be used to beta test networks whenever stations change.

•Mobile base stations within the risk areas send warning SMS to participating cell phones. GSM standard  allows this since a cell broadcast recommendation exists. But this is potentially difficult issue as requires operator cooperation, as well existence of the GSM network which may be unreliable. Negotiation with operators is needed, and in particular operator lock-in must be avoided (in which an operator can define his own price at will). Note that in principle it is NOT necessary to alert 100% of the people in the area, as it can be expected that people will alert each other. However, 100% should be a target.

•Since ranging accuracy drops radically after 20 km, stations cannot be separated by much more than this. For redundancy reasons, stations every 10 km might be better. In case of Sri Lanka, region of main interest is the coastal strip, thus the network could consist of approx three rows of sensors separated by ~20 km, sensors every 10 km or so.  To protect 200 km strip of coast, need minimum 3×20=60 sensors.

Data transfer needs

•Data transfer needs to be divided among multiple operators to avoid collapse if one operator’s SMS center crashes. Ideally each sensor would have at least two SIM’s (dual-SIM technology already exists) in case one crashes.

•Data transfer from sensors is to be by SMS or GPRS. Since locations of stations is known, only need per flash time (to 1-sec GPS accuracy) and intensity (8 bits would be sufficient if calibration is OK). Since we want to allow possibility of direction-finding at least in the future,  8 bits allows 1.4% angular resolution. Time can highly compressed if for example nearest hour is assumed to be known, in which case 12 bits is enough to code nearest second. Some kind of reliability value of a few bits would also be useful. → Each flash could be coded in 32 bits.

•SMS spec has 1120 bits per message (160 7-bit characters as in SMS, equivalent to 140 8-bit characters as in Twitter).  Thus up to 35 flashes could be coded in a single SMS. Since flash rates are essentially never 30 flashes/minute (in extreme cases ground flashes up to 4-6 flashes/min, cloud flashes theoretically 10 times higher). Sending SMS once per minute would be sufficient even in case of an extreme storm.

Part 2 on business aspects: click here 

 

 

Data Analysis, Kulttuuri, Kulttuuri ja yhteiskunta, Matematiikka

Juhannusten matematiikkaa

 

Tärkeää suomalaista juhannusperinnettä, sepalus auki hukkumista, on matemaattisesti tutkittu erittäin vähän. Tämä on sääli, sillä perinne tarjoaa hyvän esimerkin Bayeslaisesta analyysistä. Analyysin perusteella on myös mahdollista löytää konkreettisia ja rationaalisia menetelmiä hukkumisten vähentämiseen.

Kuinka todennäköistä on hukkua juhannuksena sepalus auki?  Muuttujat eivät ole riippumattomia, vaan niiiden yhteinen piilomuuttuja on tärkein suomalainen juhannusperinne: oluen juonti.

Aihe ei ole minullekaan aivan vieras. Vaikka elämänkaareni ei  tapahtumarikas tai mielenkiintoinen olekaan, olen kuitenkin itse elänyt aikana jolloin ikätoverini ovat olleet nuoria. Teorian lisäksi voin siis esittää heuristisia arvioita.

Mikäli hukkuminen ja sepalus auki oleminen olisivat riippumattomia muuttujia, saataisiin lopputulos kertomalla niiden todennäköisyydet yhteen.  Suomen uimaopetus- ja hengenpelastusliiton tilastojen mukaan juhannuksena hukkuu keskimäärin kahdeksan ihmistä. Sepalustilastoja ei kerätä, mutta (mahdollisesti teekkareita lukuunottamatta) harva kulkee koko juhannusta sepalus auki. Kertolaskun perusteella sepalushukkumisia olisi häviävän vähän. Tämä on ristiriidassa perinnetiedon kanssa.

Laskennassa tuleekin käyttää Bayesläisiä menetelmiä. Kirjoitetaan

P(huksep) = P(huk|sep) * P(sep),

eli todennäköisyys on kahden todennäköisyyden tulo: todennäköisyys olla sepalus auki, ja ehdollinen todennäköisyys hukkua jos sepalus on auki.

Olut muodostaa lineaarisen suodattimen: ajanhetkellä T1 juotu olutpullo pyrkii poistumaan viimeistään ajanhetkellä T2, missä aikaväli T2-T1 on noin tunti.

Tyypillinen juomistahti lienee noin kolme oluttölkkiä tunnissa, eli lähes litra. Virtsarakon koko on noin 500 millilitraa, mutta se voi venyä hyvinkin paljon. Heuristisesti voidaan arvioida, että juojan on kerran tunnissa helpotettava oloaan.  NIH:n mukaan tyypillinen virtsavuontiheys 14-45-vuotiaalle miehelle on noin 20 ml/sec. Tämän mukaan litran tyhjentämiseen kuluisi tehokasta työaikaa noin 50 sekuntia.

On kuitenkin huomioitava, että koordinaatiokyky heikentyy parin litran jälkeen. Sepaluksen aukioloaika on käytännössä helposti 2-3 minuuttia, teekkareilla huomattavasti pidempikin. Voidaan siis arvioida, että aktiivinen juhannusjuhlija joutuu olemaan sepalus auki jopa 2-3 minuuttia tunnissa, eli P(sep)=5%.

Toinen parametri, P(huk|sep), riippuu kontekstista. Kuivalla maalla hukkuminen on vaikeaa. Juhannusperinteeseen kuuluu kuitenkin läheisesti veden ääreen etsiytyminen. Jo laiturilta voi hukkua, mutta helpompaa se on veneestä. Käytännössä todennäköisyysketjua täytyy vielä laajentaa niin, että otetaan huomioon myös ehdollinen todennäköisyys olla veneessä kun sepaluksen on oltava auki P(ven|sep), ja ehdollinen todennäköisyys hukkua jos näin tapahtuu P(huk|vensep).

P(huksep) = P(huk|vensep) * P(ven|sep) * P(sep)

Veneitä on Suomessa noin 700,000, näistä 260,000 soutuveneitä. Soutuveneestä hukkuminen on klassisin perinne. Juhannuksena melkoinen osa venekannasta on käytössä, ehkä hyvinkin neljäsosa (noin 60,000). Ehkä kolmasosassa veneistä on vähintää yksi humalainen. Keskimääräinen souturetki ei liene pitkä, ehkä tunnin, mutta juhannushumallassasoutamissuoritteita olisi tällä arviolla kuitenkin 20,000 miestyötuntia.

Jos arvioidaan että vajaa neljä miljoonaa suomalaista juhlii juhannusta, ja juhlinta kestää kahdeksan tuntia, juhannuksena syntyy kaikkiaan noin 30 miljoonaa juhlintasuoritemiestyötuntia. Toisin sanoen noin 0.07% suomalaisista olisi sepalus auki soutuveneessä; P(ven|sep)=0.07%.

Suurin osa tästä 0.7 promillen joukosta ei toki huku, vaikka veneestä virtsaaminen onkin vaarallista. Varsinkin jos otetaan huomioon mahdollisuus käyttää esimerkiksi äyskäriä, ja hulluja ja humalaisia suojaava onni, P(huk|vensep) voi olla niinkin pieni kuin prosentin luokkaa.

Kun luvut kerrotaan yhteen, saadaan tulokseksi, että P(huksep) ~1E-6. Keskimääräisen suomalaisen todennäköisyys hukkua sepalus auki on siis hieman alle 1 miljoonasta, eli yksi micromort. Olen analysoinut micromortin käsitettä kirjoituksessa Möläytysten matematiikkaa, jossa arvioin poliitikolla olevan micromortin todennäköisyys tuhota uransa joka kerta, kun hän avaa suunsa.

Koska juhlivia suomalaisia on nelisen miljoonaa, todennäköistä olisi, että sepelusaukihukkumisia tapahtuisi joka vuosi vähintään yksi. Tämä on vahvasti samansuuntainen kuin arkikokemus. Ihmistieteissä tarkkuus on tunnetusti huonompi kuin kovilla tieteenaloilla, joten tulosta voidaan pitää sangen vahvana.

Juhannusjuhlija kannattaa siis mallintaa Bayeslaisena suodattimena. Tämä tarjoaa myös rationaalisia keinoja vähentää sepalus auki hukkumisia. Suuretta P(sep) pienentämällä päästään nopeimmin tuloksiin. Sitä voi pienentää ainakin kolmella tavalla: vähentämällä oluen juontia, kehittämmällä tehokkaampia sepalusratkaisuja (jolloin aukioloaika on lyhyempi), tai kasvattamalla juhlijoiden virtsarakkojen tilavuutta  kirurgian tai geenimanipulaation avulla. Näistä kaksi viimeksimainittua ovat käytännössä realistisia.

Muita epätavallisia laskelmia: täällä.

False_color_image_of_the_far_field_of_a_submerged_turbulent_jet

Riskit, Talvivaara, Ympäristö

Talvivaara 10: Ympäristölupa ja järjestelmävika

“Suomen järjestelmässä on herrasmiesoletus: annettuja ympäristölupia valvotaan tasapuolisesti, ja pääsääntöisesti noudatetaan ainakin pakon edessä. Tässä tapauksessa Kainuun ELY-keskus ei ole valvonut eikä Talvivaara ole noudattanut. Kun herrasmiesoletus ei pidäkään paikkaansa, järjestelmä halvaantuu. Umpikujasta ei tunnu olevan mitään ulospääsyä. Järjestelmävika on näinkin yksinkertainen.”

 Muita Talvivaara-kirjoituksia: täällä. 

Vaikka tarkoitukseni on lopettaa Talvivaaran analysointi turhana ja toivottomana (ks Talvivaara 9: Kaiken turhuudesta), yksi systeemiongelmaa kuvaava analyysi kannattaa vielä tehdä. Talvivaara sai juuri uuden vesienhallintaan liittyvän ympäristöluvan. Itse luvassa on 191 sivua (AVI:n sivuilla), ja on ymmärrettävää että sen tulkinta on herättänyt hieman hämmennystä.  Luvan teknisiä yksityiskohtia ovat avanneet mm Yle ja Vihreä Lanka.

Asialla on kuitenkin selkeä ydin. Aiemmin Talvivaara on saanut vain tietyn määrän jätevesiä vuodessa (1,3 miljoonaa kuutiota), mutta jätevedessä on saanut olla rajattomasti sulfaattia. Nyt rajoitetaan sulfaatin kokonaismäärää, mutta ei enää päästetyn veden määrää.

Juuri sulfaatti on kaivoksen pahin ympäristöongelma. Sitä muodostuu, koska alkuperäinen bioliuotusprosessi ei ole toiminut kunnolla, ja kaivos joutuu käyttämään suuret määrät rikkihappoa. Happo joudutaan neutraloimaan lipeällä, ja tällöin syntyy sulfaattisuoloja.

Ympäristölupaa hakiessaan Talvivaara lupaili korkeintaan 170 mg/l sulfaattipitoisuuksia. Raja-arvot eivät olleet millään tavalla sitovia, ja todellisuudessa ne ovat olleet jopa tuhansia mg/l.  Sulfaatteja onkin päässyt ympäristöön noin 30 miljoonaa kiloa esim vuosina 2010-2011. Kaivosalueella on edelleen noin 50 miljoonaa kiloa sulfaattia, josta olisi päästävä eroon (Yle).

Nyt rajoitetaan siis vain sulfaattien kokonaispäästöjä, mutta ei vesimäärää. Päästöraja on loppuvuonna 12 miljoonaa kiloa ja ensi vuonna 12 miljoonaa kiloa, sen jälkeen se tippuu rajusti 1,2 miljoonaan.

Nuo luvut eivät miellytä ketään.  Määrät ovat liian pieniä Talvivaaralle, liian suuria kaikille muille.

Miksi Talvivaara on tyytymätön?

Toistakseksi selkeimmän liikkeen on tehnyt Talvivaara: se aikoo todennäköisesti valittaa luvasta (Yle, US).  Talvivaara perustelee valitusta sillä, että “lupaehtojen haitta-ainepitoisuusrajat ja enimmäisvirtaaman rajoittaminen hidastavat kaivoksen riskitason alentamista riittävän nopeassa aikataulussa”.

Toinen tulkinta on, että vaatimusten noudattaminen tulee sietämättömän kalliiksi. Käytännössä lupa vaatii, että Talvivaara rakentaa nopealla aikataululla niitä vedenpuhdistusjärjestelmiä, joita sen alunperinkin piti rakentaa. Ne eivät todellakaan ole halpoja, varsinkaan Talvivaaran nykyisessä taloudellisessa tilanteessa.

AVI:n päätös vihjaa tähän seikkaan jokseenkin suoraan, ja sivulla 159 toteaa, että “…. antaen välttämättömät määräykset  aluehallintovirasto ratkaisee hakemuksen erillisenä, vaikka kaivoksen  muukaan toiminta ei vastaa voimassa oleva ympäristölupaa”.

Talvivaara ei siis ole noudattanut edellistä lupaa, ja nyt sen on niin tehtävä. Investoinnit olisivat olleet kalliita jo rakennusvaiheessa, mutta nyt ne tulevat vielä kalliimmiksi.

Miksi kaikki muut ovat tyytymättömiä?

Yksi vastaus liittyy edellä olevaan lauseeseen: Talvivaara ei ole noudattanut edellistä lupaa, ja nyt sen on niin tehtävä. Mitään uusia pakotekeinoja ei  kuitenkaan ole tarjolla, vaan valvonta on edelleen jätetty passiiviselle Kainuun ELY-keskukselle, kuten tähänkin saakka. Kuinka uskottavaa tämä on?

Hieman yleisemmällä tasolla ympäristöjärjestöt ovat jo aiemmin vaatineet Talvivaaran sulkemista. Viiden vuoden tuhoisa pilottikokeilu riittää jo osoittamaan, että prosessi ei toimi. (Ks mm SLL:n blogi. Se on minun kirjoittamani ja voi sisältää propagandaa, mutta perustelee vaatimusta). Siitä lähtökohdasta ei ole mitään järkeä sallia enää kahden vuoden lisäkidutusta, jonka jälkeen ollaan edelleen nykytilanteessa.

AVI:n hyväksymät päästömärät ovat ympäristön kannalta suuret. Tähänastiset päästöt eivät aivan tuplaantuisi, mutta kasvaisivat kuitenkin merkittävästi.  Nykyistenkään päästöjen kaikkia vaikutuksia ei vielä tiedetä. Alue ei ole pieni: Laakajärveltä Jormasjärvelle on noin 30 kilometriä, ja tämä alue suolaantuu varmasti ainakin jonkin verran. Jos myös Nuasjärvi (jonka toisessa päässä on Vuokatti ja toisessa Kajaani) saastuu, suolaantunut järviketju on jo kymmeniä kilometrejä pitkä.

Yksinkertaisten mallinnusten mukaan sulfaatti laimene suuremmissa järvissä niin paljon, että sillä ei ole enää käytännön merkitystä. Mallinnukset kuitenkin olettavat, että sulfaatti laimenee koko järviveden tilavuuteen, ja että järvissä ei ole biologiaa. Tämä on fyysikkoajattelua pahimmillaan — uskotaan malliin, miettimättä vastaako malli todellisuutta.

Sulfaattipitoinen vesi ei esimerkiksi välttämättä sekoitu koko järven veteen, vaan painuu raskaampana pohjaan eräänlaiseksi suolapatjaksi. Tämä patja voi ryömiä paljonkin suuremmalle alueelle kuin mallinnus kertoo.  Raskas patja haittaa järven normaalia kevätkiertoa, jolloin pohjalle ei pääse ollenkaan hapekasta pintavettä. Tämä tuhoaa järven pohjasta viimeisenkin elämän, ja sitä kautta koko järvestä.

Todellinen riskialue on siis suurempi kuin naiivi mallinnus antaa ymmärtää. Kuinka paljon suurempi, ja kuinka suuria vauriot lopulta ovat? Sitä ei tiedä kukaan, koska näin suuren skaalan biologisia kokeita ei ole aiemmin tehty. Eikä vastustajien mielestä ole syytä tehdäkään.

Mihin AVI on pyrkinyt?

AVI:n perusfilosofia on erittäinkin tervejärkinen. Ympäristöluvan tarkoitus on määritellä, kuinka paljon ympäristöä saa turmella. Kun puhutaan jätevedestä, olennaista ei ole vesi vaan jäte.

AVI:n edustaja on muotoillut asian näin: “Jos vesi on tislattu täysin puhtaaksi, niin sitähän voi juoksuttaa luontoon vaikka kuinka paljon” (TS). Käytännössä rajoituksia on hiukan enemmän, mutta viime kädessä uusi lupa antaa rajat sille, miten paljon ympäristöä saa turmella, ottamatta kantaa niihin asioihin, joilla ei ole ympäristön kannalta merkitystä. Juuri niinkuin pitääkin.

Rajat eivät miellytä ketään, mutta oikeastaan niin pitääkin olla. Ympäristöluvan on tarkoituskin olla kompromissi, jonka kanssa kaikki voivat elää mutteivät nauttia elämästään.

AVI:n hyväksymä päästöraja on karkeasti samaa luokkaa, mitä nykyinen lupa olisi antanut jos sitä olisi noudatettu. Vähennystä nykytilasta tulee lähes 90%. Päätös tuo esille, että aiempaa ympäristölupaa ei ole noudatettu, ja siksi ollaan kaoottisessa tilassa jossa tähän ei heti päästä. Siksi kompomissinä sallitaan puoleksitoista vuodeksi erittäin suuret päästöt, jotta Talvivaara saa rehdin mahdollisuuden vielä korjata ongelmansa.

Koska AVI on vain lupaviranomainen, se ei voi suoraan vaatia kaivoksen sulkemistakaan. Se ei voi myöskään määrätä valvontaan mitään erityisehtoja, vaikka tietääkin että siinä on ollut ongelmia. Tällainen äärikompromissi voi olla olosuhteisiin nähden ainoa mahdollisuus.

Mikä systeemissä on rikki? 

Uudessa ympäristöluvassa on siis noudatettu terveä järkeä. Valitettavasti mikään muu Talvivaarassa ei noudata tervettä järkeä. Olen itse aiemmin käyttänyt käsitettä “Talvivaara-ELY-kombinaatti”, niin selkeää KaiELY:n puolueellisuus on ollut (ks Talvivaara 7 ja muut Talvivaara-kirjoitukseni).

Kombinaatti ei ole välittänyt oikeuden päätöksistä, ei ympäröivien viranomaisten huudoista, ei ympäristöministeriöstä, ei muiden osapuolten valituksista, ei rikostutkinnoista. Mikä nyt muuttuisi?

Suomen järjestelmässä on herrasmiesoletus: annettuja ympäristölupia valvotaan tasapuolisesti, ja pääsääntöisesti noudatetaan ainakin pakon edessä. Tässä tapauksessa Kainuun ELY-keskus ei ole valvonut eikä Talvivaara ole noudattanut. Kun herrasmiesoletus ei pidäkään paikkaansa, järjestelmä halvaantuu. Umpikujasta ei tunnu olevan mitään ulospääsyä. Järjestelmävika on näinkin yksinkertainen.

Kirjoittaja kuuluu Suomen Luonnonsuojeluliittoon, mutta spekulaatiot, mielipiteet, tulkinnat ja virheet ovat puhtaasti omia. 

Ympäristö

Onko kukaan koskaan ollut väärässä?

2 Comments

“Ympäristöjärjestöt ovat juuri sellaisia arrogantteja oikeassaolijoita kuin Korhola sanoo. Mutta niin ovat kaikki muutkin järjestöt, jotka yrittävät jotain saada aikaan. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän, mutta ei niistä yksikään väärässä myönnä olleensa.”

Eija-Riitta Korhola on kirjoittanut — kuten varsin usein — mielenkiintoisen US-blogikirjoituksen (Kääntötakki).  Aihe on jätteenpoltto, jota itsekin olen ihmetellyt pääsemättä varsinaiseen mielipiteeseen saakka (Zygomatica: Jätteet).

Kiinnostuin kuitenkin enemmän yleisemmästä teemasta, jota Korhola on harrastanut ennenkin: ympäristöjärjestöjen teräksenkova kritiikki. Tämä lause on tyly mutta helmi: “Teidän ammattinne ei ole pitkään aikaan ollut ympäristönsuojelu. Se on ollut oikeassaoleminen.”

Ja vielä: “[Ympäristöjärjestöt] löytävät uusia vikoja ja uusia leimakirveitä, siitähän ne elävät. Eivätkä ne koskaan tunnusta: mentiin metsään, oltiin väärässä. Ammatikseen oikeassaolijoiden egoon sellainen ei mahdu.”

En herännyt siksi että olisin loukkaantunut, vaikka olen itse aktiivinen Korholan kommenteissa erikseen haukkumassa Luonnonsuojeluliitossa. Päinvastoin, ensimmäinen reaktioni oli että Korhola on oikeassa.  Sisältäpäin sen parhaiten näkee: juuri tällaista asennetta luonnonsuojeluliikkeessa on. Hyvää kritiikkiä on syytä kuunnella, koska siitä oppii.

Mutta sitten mietin asiaa uudelleen. Onko tämä itse asiassa hyvää kritiikkiä? En loppujen lopuksi olekaan varma.

Ja tässä syy: en tiedä ainuttakaan muutakaan järjestöä miltään alalta, jolla olisi tapana myöntää olleensa väärässä. Ympäristöjärjestöt ovat mitä ovat, mutta niin ovat kaikki muutkin.

Yritin kysellä terävimmiltä tutuiltani, ja toistaiseksi kukaan ei ole löytänyt hyvää esimerkkiä. (Yliopistomaailma on poikkeus: siellä eetokseen kuuluu myöntää, jos oma teoria on väärä. Ei tosin aina käytökseen).

Politiikka? Kommunismi oli ilmeisesti virhe, mutta kuka on ilmoittanut tehneensä ne virheet?  Kauempaa historiasta, J.K. Paasikivi oli innokas kuningasmielinen itsenäistymisen aikoihin, mikä oli järkevä unohtaa siinä vaiheessa kun tasavaltaan lopulta mentiin. Richard Nixon onnistui uransa aikana olemaan itsensä kanssa eri mieltä jokaisesta asiasta, olematta koskaan väärässä.

Urheilu? Dopingia ei käytä kukaan urheilija, paitsi jos jää kiinni, jolloin ei itse asiassa ole koskaan ollutkaan oikea urheilija.

Uskonto? Katolinen kirkko on myöntänyt virheitään, esimerkiksi Galileo Galilein vainoamisen, mutta virheiden myöntäminen ei varsinaisesti ole tämän alan ydintä.

Kehitysapu? Psykoterapian koulukuntaristiriidat?  Viiden vuoden välein muuttuvat ravitsemusopit? Vauvojen imettäminen? Talonrakennus?

Mitä enemmän asiaa mietin, sen selvemmältä tuntuu, että Korhola menee metsään. Kyllä ympäristöjärjestöt ovat juuri sellaisia arrogantteja oikeassaolijoita kuin hän sanoo. Mutta niin ovat kaikki muutkin järjestöt, jotka yrittävät jotain saada aikaan. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän, mutta ei niistä yksikään väärässä myönnä olleensa.

Ympäristöliikkeellä on toki potentiaalia ja vaikutusvaltaa tuottaa paljon laajempaa tuhoa kuin vaikkapa fanaattisilla imetyksen kannattajilla (tai vastustajilla. En juuri nyt muista kumpi koulukunta on tällä hetkellä oikeassa). Mutta vastaavasti sillä on potentiaalia tuottaa paljon laajempaa hyvääkin. Sitä on siis syytä tarkkailla kriittisesti, myös ja ennen muuta sisältäpäin. Mutta mikään erityisen paha (tai hyvä) liike se ei sellaisenaan ole.

On yksittäisiä ihmisiä, jotka ovat muuttaneet mielipiteitään rajusti ja myöntäneet vanhojen virheellisyyden (ympäristöpuolelta esimerkiksi Mark Lynas, Stewart Brand, ja James Lovelock). Mutta jotain syvästi ihmisluonteen vastaista sellaisessa tuntuu laajemmin olevan. Kaikessa toiminnassa.

Luonnonsuojelijat saattavat herättää jo pelkällä olemuksellaan ja partatyylillään ärtymystä muissa kansalaisissa. Siksi heidät (meidät) on niin helppo nostaa tikun nokkaan. Mutta ei siellä todellakaan yksin olla.

Kirjoittaja kuuluu Suomen Luonnonsuojeluliittoon, mutta spekulaatiot, mielipiteet ja tulkinnat ovat puhtaasti omia. Kuten myös mahdolliset virheet. 

 

Data Analysis, Miscellaneous, Observations

Tasa-arvon matematiikkaa

Tulosten mukaan kaikki ihmiset ovat samanlaisia, kunhan vain tajuaa mitata väärää asiaa väärällä laitteistolla. Sama metodologia antaa viitteitä myös kaiken olevaisen ykseydestä.

Englanniksi / in English: click here.  Lisää samantyppistä: WeirdMath.  

Derawi et al 2010 osoittivat, että ihminen voidaan tunnistaa lähes 80% varmuudella kävelytyylinsä perusteella, käyttäen ainoastaan yksinkertaista älypuhelimen kiihtyvyyssensoria. Puhelimen liikerata taskussa on jokaiselle yksilölle erilainen.

Tässä jatkokokeessa selvitettiin, voidaanko ihminen tunnistaa älypuhelimen kiihtyvyyssensorilla, jos hän ainoastaan tuijottaa puhelinta. Koehenkilöitä oli 34. Koe tehtiin osittain (14 henkilöä) klassisena kaksoissokkokokeena, jossa osallistujat tuijottivat puhelinta mutta eivät tienneet miksi. Osa kokeesta (20 henkilöä) tehtiin postmodernina kolmoissokkokeena, jossa osallistuja ei edes tiennyt osallistuvansa.

Koe suoritettiin asettamalla korallinpinkki Samsung Galaxy S2 pöydälle, ja tallettamalla sen kiihtyvyyssensoritietoa AndroSense-ohjelmalla. Tallennusväli oli 50 millisekuntia. Koehenkilöitä pyyydettiin tuojottamaan laitetta noin 20 sekuntia; kolmoissokkokeessa laitetta pidettiin päällä noin 20 sekuntia kertomatta koehenkilölle, että mitään oli tapahtumassa. Kaikista mittaussarjoista otettiin kahdeksan sekunnin näyte.

Koetta laajennettiin pilottiluonteisesti myös joukkoon eläimiä ja muita orgaanisia eliölajeja. On epäselvää oliko pilotti kaksois- vai kolmoissokkokoe, koska testattavat eivät ymmärtäneet saamiaan ohjeita.

Kuva 1: Kiihtyvyyssensorin x-akselin suuntainen komponentti. Systemaattiset virheet normalisoitiin vähentämällä mittaussarjan keskiarvo. Datalle suoritettiin ANOVA-testi.

All

 

Kuva 2: Neljä tyypillistä ihmisprofiilia. Iän ja sukupuolen perusteella ei ole mahdollista tunnistaa eroja.

People

 

Kuva 3: Neljä eläinprofiilia (koira, kissa, lehmä, kovakuoriainen). Mitään eläintä ei pysty tunnistamaan kiihtyyvyyssensorin datoista, eikä eläimiä voi erottaa ihmisistä.

Animals

 

Kuva 4: Muita orgaanisia koesubjekteja (omena, puu, villasukka, ja napanöyhtä). Koska villasukka oli likainen ja napanöyhtä tuoretta, voidaan kaikkia pitää elollisina olentoina. Profiilit ovat tilastollisesti yhteensopivia sekä eläinten että ihmisten kanssa.

Other

 

Kuva 5: ANOVA-testi osoittaa, että nollahypoteesia ei voi kumota millekään koeosallistujalle.

Anova2

Näin ollen matkapuhelimen kiihtyvyyssensorin avulla ei voi tunnistaa, kuka matkapuhelinta tuijottaa. Kolmoissokkokoe osoittaa vielä fundamentaalisemman puutteen: kiihtyvyyssensorilla ei voi päätellä, tietääkö koehenkilö, että hänen pitäisi tuijottaa matkapuhelinta. Tämän kokeen perusteella ihmisissä ei siis ole mitään  eroja.

Kokeen laajennus muihin elollisiin olentoihin vaatii vielä lisätulkintaa. Alustavasti näyttää kuitenkin siltä, että esimerkiksi insinööri, lehmä, ja tuore napanöyhtä ovat samanlaisia.

Tulosten mukaan kaikki ihmiset ovat samanlaisia, kunhan vain tajuaa mitata väärää asiaa väärällä laitteistolla. Sama metodologia antaa viitteitä myös kaiken olevaisen ykseydestä.