Viisaampi väistää. Aivan viime päivinä on ilmestynyt useitakin kirjoituksia, joiden ansiosta olen päätynyt pohtimaan kahta kysymystä: a) Kuka itse asiassa on “oikeassa” maahanmuuttokysymyksessä? b) Onko sillä väliä?

Toimittaja Pekka Juntti on Lapin Kansan kolumnissa tiivistänyt asioita monella tapaa täydellisesti. (Kirjoitus on nähtävästi osalle palomuurin takana, osalle ei). Hyvin tiiviisti: kirjoittaja kritisoi sitä, että joidenkin punavihreiden äkkiväärä retoriikka tekee laajemman yhteistyön lähes mahdottomaksi.

Kirjoittaja suomii erityisesti kansanedustaja Emma Karin Facebook-päivitystä, jossa kysytään:  “Haluaisin kuulla pääministeriltä, mikä on se toinen ääripää? On selvää, että rasistiset ja henkensä edestä pakenevien syyrialaisten hätää pilkaavat kirjoitukset edustavat ääripäätä, mutta mikä muu? …. Ovatko ne lukemattomat suomalaiset ääripäätä, jotka parhaillaan vievät vaatteitaan vastaanottokeskuksiin turvapaikanhakijoille? Ovatko ne ihmiset ääripäätä, jotka ovat alkaneet tukea Punaista Ristiä, Unicefia tai Pelastakaa Lapset -järjestöä? Ovatko ne ihmiset ääripäätä, jotka toivovat inhimillisyyttä ja lähimmäisen rakkautta sotaa pakenevia ihmisiä kohtaan?”

Kirjoittajan tyly vastaus: “Se toinen ääripää on esimerkiksi sinä Emma Kari. Sinä, oikeassa oleva hyvä ihminen, joka muistaa vastustaa rasistisia syyrialaisten hätää pilkkaavia tomppeleita.”

Ja vielä tarkennusta:  “Kärjistäminen kärjistää aina lisää. Kun haukut ihmistä rasistiksi, hän viimeistään silloin muuttuu rasistiksi. Hän ärsyyntyy, sillä ihminen ei lähtökohtaisesti pidä siitä, ettei hänelle anneta ihmisarvoa. Pätee ihan samalla tavalla maahanmuuttokriitikoihin ja turvapaikanhakijoihin.”

Kirjoituksen loppukaneetti voisi kuitenkin olla lähes kenen tahansa punavihreän suusta. “Voi kuulostaa haihattelulta, mutta minusta se on kaikkein loogisinta mitä voimme tehdä. Maailmassa keskimäärin hyvään vastataan hyvällä ja pahaan pahalla. Vaikka joukkoon mahtuu varmasti epäilyttävää porukkaa, elintasopakolaisuutta, jopa Isisin väkeä, se tulijoiden suuri massa, ne tavalliset kodistaan pakenevat ihmiset meidän pitää rakastaa suomalaisiksi. Muuta keinoa ei ole.”

Tähän on yllättävän vaikea löytää vastausta. Yhtäältä olen omani punavihreän kuplani kanssa aivan samaa mieltä:  varsinaista ääriajattelua, siis sellaista josta voisi  olla suoraa vaaraa jollekulle muulle, on vain yhdessä päässä, eli nuivissa. Punavihreässä päässä ehkä räksytämme ja olemme naiiveja, mutta ei siitä (suoraa) haittaa ole kenellekään. Kyllä me enemmän oikeassa olemme.

Mutta toisaalta: entä sitten? 

Jos on oikeassa mutta vieraannuttaa kaikki muut, niin silloin on melko yhdentekevää onko oikeassa vai ei.

Suomen Kuvalehden gallupin mukaan noin kymmenen prosenttia suomalaisista on selkeästi rasistisia, eli valmiita sallimaan syrjinnän pelkästään ihonvärin tai etnisen taustan perusteella.  Skeptisiä asenteita on paljon, mutta kuitenkin kohtuullinen enemmistö (60%) suhtautuu maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen periaatteessa myönteisesti  (useimmat jonkinlaisella varauksella).  Ja viime kädessä 90% on sitä mieltä, että kaikki ovat samanarvoisia rodustaan riippumatta.

Tämän luvun täytyy riittää. Jos ja kun päämääränä on saada yhteiskunta toimimaan tässä asiassa oikein, olennaista on seurata mitä tuo 60-90% tekee. Se väki ei ole rasistista, mutta osa siitä saattaa vihata syvästi punavihreitä.

Suuresti arvostamani tuttava on toisessa yhteydessä todennut näin: “Politiikka ei ole vain sitä, että on oikeassa, vaan sitä että rakentaa yhteistyösiltoja niiden tyhmien kanssa, jotta saadaan jotain aikaiseksi.”

Omassa kuplassani kuuluu kohtuullisen paljon puhetta siitä, että rasistien kanssa ei voi tehdä yhteistyötä. Ei sen kymmenen prosentin kanssa luultavasti voikaan. Sensijaan loppujen 90% kanssa voi, myös silloin kun he lähtökohtaisesti vihaavat punavihreitä. Ja silloin ei ole juurikaan järkeä lietsoa jos-et-ole-meidän-puolella-olet-meitä-vastaan-retoriikkaa.

Pahin riski: umpikuja

Liian kärjekäs oikeassa oleminen voi myös ajaa todelliseen umpikujaan. Jopa natsi voi joskus olla oikeassa jostakin asiasta, vaikka sitten vääristä syistä ja vahingossa. Jos keskittyy vastustamaan kaikkea mitä natsi sanoo, tämä jää huomaamatta.

Viime päivinä on tullut eteen osuvia esimerkkejä.  Saksa, jonka politiikka on ollut ylivoimaisesti avoimin Euroopassa, palauttaa väliaikaisesti rajatarkastukset rajoilleen. Myös Suomessa ollaan siirtymässä tehovalvontaan pohjoisrajalla, joskaan ei vielä varsinaisiin rajatarkastuksiin.

Tähän asti tällaisia vaatimuksia on julkisesti Suomessa esittänyt lähinnä nuiva rautaa-rajalle-tyyppinen oikeisto.  Rajatarkastuksia ehdottava olisi vielä viikko pari sitten suurella todennäköisyydellä saanut punavihreän ryöpytyksen niskaansa.

Saksan ja Suomen päätökset ovat kuitenkin sinällään täysin johdonmukaisen  punavihreitä. Uutisessa todetaan, että  “Saksan sisäministerin mukaan rajatarkastusten palauttamisen tavoitteena on saada pakolaisvirta hallintaan ja hoitaa tilanne järjestelmällisesti.”  Suomen järjestelmän perustelut ovat samantyyppiset.

Suomen järjestely ei ole mitään pehmoilua.  “Jos he sanovat hakevansa turvapaikkaa, niin ei heillä silloin ole mahdollisuutta tästä kieltäytyä. Käytännössä poliisi voi pakottaa mukaan.”  Kyse ei kuitenkaan ole siitä että nyt simputetaan pakolaisia, vaan siitä että on saatu kontrollipiste jonka avulla viranomaisilla on edes teoreettinen mahdollisuus tietää missä ihmisiä on ja mihin he ovat menossa. Ilman tietoa on mahdotonta suunnitella mitään, ja ilman suunnitelmia on mahdoton löytää ruokaa ja asuinpaikkaa niille jotka ovat saapumassa.

Voi toki käytännössä käydä että rajatarkastukset ovat ensi askel kovemman linjan suuntaan, mutta toimenpide sinällään on neutraali.  Sitä olisi ehkä voinut harkita jo aikaisemmin, jo turvapaikanhakijoiden edun vuoksi. Estikö räksytyksen pelko toimimasta aiemmin? Mahdoton sanoa.

Millainen voisi olla “kompromissi”?

Itse näkisin, että “kompromissit” nuivien ja idealistien välillä voisivat olla mahdollisia rajavalvonnan tyyppisissä melko rajatuissa, lähes teknisluonteisissa asioissa.  Heikki Kerkkäsen erinomainen kirjoitus avaa tällaisia mahdollisuuksia.

Kirjoitus erottelee varsin selkeästi asiat, joissa kansainvälinen oikeus, erilaiset sopimukset ja oma perustuslakimme eivät anna mitään jouston varaa. Hallitus on selvittämässä, voiko oleskeluluvan saaneille myöntää pienempää sosiaaliturvaa kuin Suomen kansalaisille. Ei voi. (Ks myös Perustuslakiblogin kirjoitus ja sen jatko-osa).

Sensijaan Kerkkäsen blogissa todetaan, että yksittäisen maahanmuuttajan sosiaaliturvaa voidaan kyllä heikentää silloin jos siihen on perustelut, aivan samalla tavalla kuin kansalaisenkin sosiaaliturvaa. Käytännössä tämä menee kotoutumissuunnitelman kautta. “Jos maahanmuuttaja kieltäytyy ilman pätevää syytä kotoutumissuunnitelman laatimisesta, sen tarkistamisesta tai osallistumasta kotoutumissuunnitelmassa yksilöidysti sovittuun toimenpiteeseen, hänen oikeuttaan työttömyysetuuteen voidaan rajoittaa siten kuin työttömyysturvalaissa säädetään tai hänen toimeentulotukeaan voidaan alentaa siten kuin toimeentulotuesta annetussa laissa säädetään.”

Maahanmuuttajaa voidaan siis halutessa simputtaa aivan samalla tavalla kuin Suomen kansalaistakin, jos se simputtamismahdollisuus on jollekulle tärkeä. Ei kuitenkaan yhtään enempää, eikä ainoastaan sillä perusteella että hän on maahanmuuttaja.

Vielä olennaisempi pointti Kerkkäsellä on tämä: kaoottisimpaan vaiheeseen eli turvapaikan hakemiseen liittyy paljonkin asioita, jotka voidaan toteuttaa useallakin tavalla loukkaamatta kenenkään ihmisoikeuksia.

“Voi keskustella siitä, miten käännytykset ja karkotukset pannaan toimeen nopeammin ja voisiko humanitaarinen viisumi antaa naisille ja lapsille yhtäläiset mahdollisuudet hakea turvapaikkaa verrattuna miehiin. Voi keskustella Dublin III -asetuksen kunnollisesta toimeenpanosta sekä siitä, että vapaa liikkuvuus Schengen-alueella ei ole koskaan koskenut ihmisiä, joilla ei ole Schengen-viisumia tai EU-kansalaisuutta.

Tällöin turvapaikanhakija voidaan vallan hyvin velvoittaa hakemaan turvapaikkaa hänelle osoitetusta EU-maasta ja velvoittaa myös pysymään siellä hakemuksen käsittelyn ajan, ja yhtä lailla kunkin EU-maan rajavalvontaviranomaisella on oikeus tarkistaa paperit heiltä, jotka eivät EU-kansalaisia tai Schengen-viisumin omaavia ole.”

Tilanteen ei siis välttämättä tarvitsisi olla yhtä kaoottinen kuin nyt. Suomen poikkeustoimenpiteet rajalla antavat edes jonkinlaisen mahdollisuuden hallita kokonaisuutta.  Turvapaikkaa voi edelleen hakea raja-asemalla ellei sitä ole tehnyt aikaisemmin, ja hakemus on pakko käsitellä niinkuin nytkin.  Tieto kuitenkin on kontrolloidusti yhdessä paikassa, ja vastaanotto on mahdollista tehdä edes hieman suunnitellummin kuin nyt.

Kauniita nämä toimenpiteet eivät missään nimessä ole, mutta kaikessa rumuudessaankin ne sekä hyödyttävät pakolaisia että rauhoittavat skeptisiä. (Itse asiassa ne rauhoittavat myös meitä ei-skeptisiä, jos vain hiukankin ajattelemme asiaa).

Tiettyä kyynisyyttä on silti vaikea välttää. Paljon puhutaan siitä että pakolaisia tulisi auttaa jo lähtömaissaan, mutta teot ovat pitkään olleet päinvastaisia. Esimerkiksi Maailman ruokaohjelman WFP:n rahoitus Syyriassa pienenee koko ajan.  WFP vastaa akuutista ruoka-avusta. Jos alueella ei riitä edes ruokaa, on selvää että syntyy väestönliikkeitä. Ainoa rationaalinen teko on pyrkiä karkuun.

Tuohon uutiseen sisältyy mielenkiintoinen numerotieto: WFP:n akuutti tarve  heinäkuussa oli 124 miljoonaa euroa. Suomeen tulleiden noin 15,000:n turvapaikanhakijan hoitaminen maksaa hallituksen arvion mukaan suunnilleen saman verran. Tuolla summalla WFP ruokkisi satoja tuhansia ihmisiä. On selvää, että WFP:n kautta säästettäisiin paljon enemmän ihmishenkiä, ja rahat kannattaisi laittaa sinne. Samalla hiukan hidastettaisiin muuttoliikettä.

Rinnastus on kuitenkin hiukan keinotekoinen. Ei ole merkkiäkään siitä, että kukaan Suomessa olisi ehdottamassa lisäbudjettiin sataa miljoonaa WFP:lle tai UNHCR:lle. Tällaista ei taida vaatia edes radikaalein oppositio. Tavallaan se voi olla realismia: kun turvapaikkatilanne vie jo nyt niin paljon rahaa ja kaikesta muustakin säästetään, vaatimus tuskin menisi läpi.

Mutta todellisuudessa sitä rahaa tuskin annettaisiin missään tilanteessa. Niin kauan kuin pakolaiskriisi ei kosketa meitä suoraan, rahaa ei anneta koska aihe ei kiinnosta. Kun se nyt koskettaa suoraan, rahaa ei anneta koska sitä menee näennäisesti liikaa akuuttiin kriisiin.

Järkevin ratkaisu kriisiin on siinä mielessä hankala, että siinä on elementtejä jotka raivostuttavat jokaista osapuolta. Nuivan osapuolen pitäisi hyväksyä suuret rahansiirrot WFP:lle tai muille kansainvälisille organisaatioille. Punavihreän osapuolen pitäisi hyväksyä, että voidaan joutua tekemään inhimillisesti ikävän tuntuisia temppuja  — rajan sulkemisia, pikakäännytyksiä, karuja järjestelykeskuksia — jotta tilanne ylipäätään säilyisi hallinnassa.

Tässä tilanteessa on melko toisarvoista surra sitä, kutsuuko joku jotakuta väärin perustein ääripääksi tai toisaalta rasistiksi. Niillä väittelyillä on oikeastikin merkitystä, mutta ne voidaan käydä myöhemmin.